Parisen vuotta sitten isäni heitti minulle haasteen. Tarkoituksena oli haastaa toisemme vapaavalintaisissa urheilulajeissa. Näin haasteen taustalla ylisukupolvista kilvoittelua, halun osoittaa, että ei tässä mitään rahjuksia vielä olla. Isäni on 65-vuotiaaksi erinomaiseksi kunnossa, ja olenhan minäkin jotain urheillut.
Minulle olisi tietysti noloa sellainen mahdollisuus, että isäni voittaisi minut heittolajeissa, ja niin hyvin saattaisikin käydä, sillä olen niissä aivan lahjaton, ja isäni on edelleenkin roima mies. Hyppylajeissa luultavasti nähtäisiin irtoilevia jalankappaleita ympäri kenttää.
Isäni onneksi on ainakin aiemmin tuntenut rajansa ja on nuorempanakin pidättäytynyt yli 400 metrin juoksumatkoista; sen sijaan hän on ainakin nuorempana ollut hyvin nopea. Uskoisin, että 60 metrin juoksukilpailusta voisi edelleenkin tulla varsin tasainen.
Onneksi haasteesta ei ainakaan toistaiseksi ole tullut mitään. Toivottavasti uutta haastetta ei enää tulekaan, sillä molemmilla olisi vain hävittävää. Minulla itsekunnoitukseni, eihän eläkeläiselle saa hävitä, ja isälläni terveytensä, vaikka terve ja hyväkuntoinen onkin. Liian moni mies on rehkinyt itsensä lasarettiin silkasta näyttämisenhalusta. Herrasmiehille lieneekin parempi kilvoitella petankissa ja sakissa, raihnaistumisen välttämiseksi ja itsekunnioituksen ja kasvojen säilyttämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti