Suomi ei ole yksilökeskeinen kulttuuri siinä mielessä kuin vaikka USA, jossa henkilökohtaisten unelmien perässä juoksemiselle alistetaan kaikki. Kuitenkin, emme ole perhekeskeinenkään kulttuuri siinä mielessä kuin vaikka joku Italia, jossa nonna tuodaan ruokapöydän päähän vaikka täytettynä.
Viime viikonloppuna sukuloidessani tajusin taas, kuinka onnekas olen kun olen saanut uuden suvun, johon minut on hyväksytty. Kun ei sitä omaa syntymäsukua enää kauheasti ole. Aloin miettiä sitä, että miksi sitä sitten ei ole.
Suvussani on ollut suuri sydäntauti- ja syöpäkuolleisuus, lisäksi viinakin on maistunut joillekin. Sitten äidin puolelta harvalukuiset eloonjääneet ovat linnoittautuneet joko äidin tai isän taakse, lainailleet toisiltaan ja jättäneet maksamatta. Veloista on kasvanut verikunniavelkoja mafiaelokuvien tyyliin, joskin sentään edes suunnilleen verettömiä.
Patri- ja matriarkat eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin, mutta suurin syy sukujeni pirstaloitumiseen on kyllä ollut isovanhempieni kuolema. Äitini puolen suku hajosi jo elokuussa 1984 äidinisäni kuoltua, jolloin suku menetti paitsi leppoisan maltillisen kokoavan voimansa - jota osa hänen lapsistaan sitäpaitsi vihasi, koska tämä osa oli päättänyt olla kaksi ja puoli vuotta aiemmin kuolleen äitinsä puolella - se menetti myös kokoontumispaikan. Isäni puolen sukua taas pitää koossa isäni siirtolamökki Vallilassa, vaikka toki kolmea nuorinta poikaa sitoo yhteen myös yhteinen äiti.
Pelkät muistot eivät pidä sukuja koossa, sillä muistotkin vaativat vaalimista ja paikkoja, joihin kiinnittyä. Ilman patri- ja matriarkaattejakin, isovanhemmat ovat muistojen vaalijoita ja mummolat ovat muistojen paikkoja (miksei vaarilalle, ukkilalle tai pappalalle ole edes nimeä)?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti