Kumpi on nopeampi, aika vai juoksija?

Juoksin joskus kakskytplus-ikäisenä, aina 28-vuotiaaksi asti ajoittain epäurheilijaksi hyvinkin paljon, Harri Hännisen maratonohjelmien mukaan. Sen jälkeiset kilometrimääräni ovat keskimäärin olleet kuussa samaa luokkaa kuin aiemmin viikossa, jos sitäkään.

Olen miettinyt, että josko näinä vuosina olisi pitänyt juosta enemmän, kun kerran olisin pystynyt. Ei tarvitse olla pääministeri tietääkseen, että kuntoiltu tunti tuo vähintään sen verran aikaa takaisin kuin mitä kuntoiluun on käytetty. Eikä tuon tietämisellä kyllä pääse pääministeriksi...

Sitäpaitsi en ainoastaan tykkää juoksemisesta, vaan pikemminkin en mistään muusta nauti niin paljoa. Ja tähän on laskettu mukaan musiikki, jalkapallo, viininjuonti ja politiikka, muut perversioni.

Voi olla, että jokunen aamulenkki on jäänyt joskus välistä, koska olen silloin edellisenä iltana ollut valinnut, että viini on suurempi nautinto.

Yhdellä lenkilläni tässä juuri mietinkin, että jos vain juoksisin, enkä ollenkaan pysähtyisi, voisinko ottaa ajan kiinni? Ja voinko ottaa takaisin myös kaiken sen "menetetyn" ajan, jolloin en juossut kykyjeni mukaan? Koska juokseminen on minulle kaikkein nautinnollisin olotila, mitä jos vain juoksisin? Ostanko itselleni lisää aikaa, ja lopulta ikuisen elämän (siitä en tässä sano mitään, onko ikuinen elämä tavoittelemisen arvoista)?

Polveni ja lonkkani eivät ole enää ihan samat kuin 15 vuotta sitten. Ehkä ne ovat edes tällaiset juuri siksi, että olen juossut nämä viimeiset 15 vuotta niinkin vähän. Ehkä olisin jo kuluttanut jalkani loppuun niin että jäljellä olisi enää pienet nysät, ja maltillinen tahtini takaa juoksullisen elämäntavan jatkumista pidemmäs eteenpäin.

Toisaalta saattaa sitten olla, että matkavauhtini saattaisi olla ehkä hieman rivakampi ja irtiottokykyni saattaisi olla ehkä hieman terävämpi niiden kymmenien tuhansien harjoituskilometrien myötä, jotka olen nyt jättänyt välistä. Ei sitä nyt niin huomaa kun ei tuijottele kelloa. Oma hyvä vauhtini tuntuu aina parhaalta, minun parhaaltani.

Mihin sitten olisin harjoitellut? Tuskin mihinkään. Maratonin juostuani, se on nähty. Tuskin minä mitään parkkihalleja olisin alkanut kiertää 24 tunnin ajan. Juoksen vain ja ainoastaan itselleni, ja sitä taustaa vasten onkin ihmeteltävää, miksi en ole tätä aina muistanut.

Tätä kaikkea en onneksi osaa ajatella juostessani. Vain juosta. Siksi se onkin parasta aikaa, paradoksaalisesti täyteläisintä kaikessa tyhjentyneisyydessään. Märehdin ja murehdin muutenkin ihan riittävästi.

Sitten kun juoksu joskus loppuu, kuuntelen Bachia ja odotan taivaan aukenemista.

 

.