Tänä aamuna poikani kysyi minulta, miksei hän voi mennä esikouluun - joka sijaitsee noin 3 km vastakkaisella suunnalla kuin Porvoon bussiasema - potkulaudalla, kuten hän oli tehnyt viime keväänä toisinaan päiväkotimatkoilla. Ikävänä velvollisuutenani - sehän on isien ja äitien hommaa, elämän karvaiden reunaehtojen osoittaminen - oli opettaa hänelle elämän tosiasioita: on olemassa semmoinen juttu kuin bussiaikataulut, ja kustannuspaikkaani kulkee busseja vain kaksi kertaa tunnissa.
Jos myöhästyn bussista minuutinkin, se tarkoittaa puolen tunnin viivästymistä työpäiväni alkamisessa. Pitää kulkea siis nopeimmalla saatavissa olevalla tavalla, dvs. kolmivaihteisella, hajoamispisteessä olevalla polkupyörällä, josta kuuluu sellainen pauke, että pakkarilla istuva poikanikin on sen noteerannut.
Työaika on nollasummapeliä: joskus lusimatta jäänyt puoli tuntia pitää sitten lusia joskus toiste. Selitin pojalleni, että jos myöhästyn yhdestä bussista, tämä tarkoittaisi sitä, että voin hakea hänet puoli tuntia myöhemmin iltapäivällä. Enkä voi, sillä esikoulu menee viideltä kiinni, jolloin puoli tuntia ikään kuin katoaa jonnekin, puff.
Jos ei aine voi kadota minnekään, aika voi. Einstein oli väärässä. Tai ei ollutkaan: kyllä se puoli tuntia jossakin vaiheessa vastaan irvistelee.
Sukkuloivan vanhemman hikisestä logistiikasta on sankaruus kaukana. Jos vien poikani esikouluun heti seitsemäksi ovien avautuessa, ehdin hyvällä tuurilla juuri ja juuri siihen aikaisempaan Pasilan bussiin, jos pyöräilen mutkat suoriksi, ja optimisuorituksella olen töissä tunti ja 10 minuuttia esikoulun oven sulkemisen jälkeen. Siitäkin ajasta valuu keskimäärin 12 minuuttia Koskelantien aamuruuhkiin.
Iltapäivällä, kun lähden kotiin bussilla, jonka arvioitu välilaskeutumisaika Pasilassa on 15.28 (käytännössä se on yleensä myöhästynyt Kamppi-Pasila -välillä vain noin 3-4 minuuttia), ehdin Porvooseen juuri puoli viideksi, jolloin olen Veckjärvellä noin 15-20 vajaa viideltä. Pojalleni tästä kertyi melkein 10 tunnin päivä nauttien subjektiivista oikeutta, isälle taas tunnin vajaa työpäivä nauttimassa subjektiivista velvoitetta.
Sankariudesta siis viis, mutta kertoisiko joku, millaisilla keinoilla aamuruuhkia Koskelantiellä voitaisiin vähentää? Koskelantiehän on sellainen paljon puhuttu kaupunkibulevardi.
Empatisoin enemmän joitakin liikennekommenttejasi. Meillä oli 1,5 kilometriä suuntaansa ja tiuhaan kulkeva bussi, jolla pystyin jatkamaan töihin stadiin ja paluumatkalla hakemaan lapset. Ei sekään aina herkulta tuntunut syysateessa väsyneen lapsen kanssa, mutta palvelutaso oli ihan eri luokkaa.
VastaaPoistaOT: hyvä, että löysin taas blogisi, fiksuja ihmisiä ei koskaan lue liikaa.
Meneehän tuo, jos päivähoitopaikka on kodin ja työpaikan välissä. Silloinhan matkat ovat yhteistä aikaa, olivat sitten miten pitkiä hyvänsä.
VastaaPoista