Ei sen enempää. Ei teevee-ohjelma ainakaan.
En ole juurikaan kiinnostunut televisiosta paitsi sosiologisena ilmiönä, enkä katso Vain elämää -nimistä ohjelmaa, mutta en ole voinut huomaamatta, että se keskusteluttaa ihmisiä. Ikään kuin ihmiset jakautuisivat kahteen puolueeseen: teeveen ääressä kyynelehtijöihin ja heidän pilkkaajiinsa.
Haluan siis itse valita, mitä katson, kuuntelen ja luen, enkä tarvitse esivalitsijoita puolestani, ja siksi en katso teeveetä enkä juurikaan kuuntele radiota, paitsi töissä. Kuuntelen sitä, mitä haluan, milloin haluan, ja sitä varten voin kävellä levyhyllylle.
Ei se ole minulta mitään pois, jos joku katsoo. Minun ei ole pakko katsoa. Jos joku haluaa kotonani sitä katsoa, voin mennä toiseen huoneeseen kuulokkeet korvilla lukemaan ja kuuntelemaan George Szellin Beethoveneita, tai jos toista huonetta ei ole käytettävissä, voin lähteä iltalenkille (tuleeko se ohjelma illalla?)
Miksi muuten toisten ihmisten valinnat ovat halveksunnan arvoisia? Olen ollut havaitsevinani, ettei tässä musiikille naureta, vaan säälittäviksi koetuille ihmisille, plebeijeille, joilla on puutteellinen distinktiotaju niin etteivät ymmärrä edes aitoa tai alkuperäistä. Ei tämä ole mitään hipsteri-inhoa, vaan puhdasta ylenkatseellista halveksuntaa; halua korottaa itsensä painamalla muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti