Käyn alla läpi suurimmat konserttolevytykset, siis teoksista, joissa on soolosoitin ja orkesteri.
Dinu Lipatti ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Robert Schumann: Pianokonsertto
Tämä konsertto kuuluu niin itsestäänselvästi kaikkien pianistien soittolistalle, että se sisällytetään myös kaikista konsertoista varmimmin heidän urastaan kootuille retrospektiivipaketeille. Lipatti korostaa teoksen rytmiikkaa, ja hänellä fortetkin soivat. Lipattin proosarunous jalostuu tauottomaksi fortejen vyöryksi finaalin viimeiseksi noin 3 minuutiksi. Tämän kaiken hän tekee, pieni ja kuolemansairas mies, miltei pelkillä sormillaan, käyttämättä pedaalia juuri lainkaan.
Dinu Lipatti ja Luzernin festivaaliorkesterin joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto
Samalla levyllä Schumannin kanssa. Kun Schumann on tiukassa kontrollissa, Mozartissa Lipatti vain antaa mennä. Vielä kerran jaksaa Dinu viimeisillä voimillaan haltioitua musiikista. Jos Schumann edustaa enemmän staccatoa, Mozartissa kuullaan legatoa. Adagio-osassa muutama kuukausi myöhemmin kuoleva Lipatti on jo siirtynyt materian toiselle puolelle.
Clara Haskil ja Berliinin radio-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto
Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.
Arthur Rubinstein ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1
Ensimmäinen stereona taltioitu konserttolevytys, jossa Reinerin orkesteri luo dramaattiset, verevät ja unkarilaisen sykkivät puitteet, joiden päällä Rubinsteinin soitto on lakoonnuttavan yksinkertaista mutta aina ylevää. Brahmsin ensimmäinen on taistelu tuikean orkesterin ja positiivisen pianon välillä. Äänityksen 60 vuotta katoaa täydellisesti.
Edwin Fischer ja Berliinin filharmonikot joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2 ja Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 5 "Keisari"
So muss es sein. Brahms on paikoin kömpelökin, mutta kaikki, jota sielunveljet Fischer ja Furtwängler tekivät, on kiinnostavaa. He luovat teoksen tässä sota-ajan tulkinnassaan. Beethoven on klassikko, ja viimeisiä (1951) savikiekkolevytyksiä, ja sen teknologian huipentuma. Veljekset tekevät ihmeen: teoksen kontinuiteetti ei yhtään äänitysteknologiasta kärsi. Taltiointi kasvaa kerta kerralta, ja paljastaa demonisiakin sävyjä, vaikka tulkinnan perusluonne onkin rauhaisa.
Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot joht. Paul van Kempen: Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot no 1-5
Kempff omistaa Beethovenin konsertot, ja tämä vanhempi 1950-luvun alkupuolen sarja on selkeästi vakuuttavampi kuin 60-luvun puolivälin kokonaislevytys, vaikkakin Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Vaikutelmaksi syntyy, että Kempff improvisoi teokset omikseen. Äänitys on tässäkin suurenmoinen. En koskaan väsy kuuntelemasta näitä oman käyttömusiikkini uutta Testamenttia.
Vladimir Horowitz ja NBC:n sinfoniaorkesteri joht. Arturo Toscanini: Piotr Tsaikovski: Pianokonsertto no 1
Yleensä muusikkona vieroksumani Horowitz taltioi suuren yleisön kaikkein puhkisoitetuimman Tsaikkarin ainakin kolmasti Toscaninin kanssa sota-aikana (toki hän taltioi konserton myös John Barbirollin kanssa); myöhemmiltä kapellimestareilta hän ei enää saanut riittävästi vastakaikua. Horowitzin konekivääritulitus ja pikakirjoitus ovat teoksessa edelleenkin esikuvallisia, muiden pianistien kuulostaessa kovin kesyiltä.
Emil Gilels ja Wienin filharmonikot joht. Karl Böhm: Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 27
Luksusluokan Rolls Royce -Mozartia, ehdottomasti elämää suurempaa, kiireetöntä, suorastaan tämän fantastisen musiikin arvoista, autenttisuudesta viis. Wienin filharmonikkojen soundi on harvoin, jos koskaan, kuulostanut levyllä näin fantastiselta, samaan aikaan täyteläiseltä mutta hengittävältä, ja Gilelsin pianoa suurempaa pianosaundia ei ole.
Yehudi Menuhin ja Luzernin festivaaliorkesteri joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Viulukonsertto
Kuunneltuani 20 vuotta tätä, levytys oli kasvanut huomaamatta kaikkien muiden taltiointien ohi. Menuhinin kiihkeys saa täydellisen vastakaiun Furtwängleriltä, jonka jälkeen kaikkien muiden orkesteriosuus kuulostaa valjulta, ja koko teos kuulostaa kenen tahansa muun soittamana tämän jälkeen valjulta. Vuoden 1949 livelevytys on useimpia aikansa studiolevytyksiä parempi, sillä kyseessä lienee ollut nauhoitus, ei savikiekkokokoelma.
David Oistrah ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri joht. Otto Klemperer: Johannes Brahms: Viulukonsertto
Omapäinen Klemperer luo aristokraattiselle ja humaanille Oistrahille graniittisen lujan orkesterimaton, jonka yllä hän taituroi. Välttämättä herrat eivät soita samaa teosta, mutta ei se mitään. Molempia kuuntelee nautinnokseen.
David Oistrah ja tsekkiläinen filharmonia joht. Jevgeni Mravinski: Dmitri Sostakovits: Viulukonsertto no 1
Tässä kuullaan Oistrahista - oma suosikkiviulistini - tulisempi ja intensiivisempi puoli. Sostan livetaltiointi täydentää Oistrahin taiteellisen kuvan, Prahassa 50-luvulla tehty taltiointi on ehdottoman autenttinen kaikessa kärventävässä intensiiviteetissään.
Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri joht. Paavo Berglund: Jean Sibelius: Viulukonsertto
Useimpien suurien viulistien - Heifetz, Oistrah, Neveu ja niin edelleen - taltioitua Sibansa, Haitto osoittaa tällä livetaltioinnilla kuuluvansa suuriin viulisteihin, vaikka pari lipsautusta kuullaankin. Valitettavan vähän levyttänyt Haitto on kaikista Sibelius-tulkeista intensiivisin, ja kyseessä on ehkä Suomen historian merkittävin livetaltiointi.
Jascha Heifetz ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Piotr Tsaikovski: Viulukonsertto
Heifetx sähköhammasharjaa finaalissa kaikki nopeus- ja tarkkuusennätykset uusiksi; tosin konsertto houkuttelee hänestä myös ainutlaatuista lyyrisyyttä tai ainakin mehuisuutta. Reinerin orkesteriosuus täydentää tämän teoksen tyylin täydellisesti.
Jascha Heifetz ja RCA Victor Symphony Orchestra joht. Izler Solomon ja William Steinberg: Edouard Lalo: Symphony Espagnole, Camille Saint-Saens: Havanaise, Introduction ja Rondo Capriccioso, Pablo de Sarasate; Zigeunerweisen, Ernest Chausson: Poeme
Levylle kootut savikiekkoajan loppuhuipennukset (tekniikasta huolimatta äänitykset ovat erinomaisia vuosilta 1951-1952) esittelevät Heifetzia lyyrisimmillään ja, kuten Pekka Gronowin ja Ilpo Saunion teoksessa Äänilevyn historia todettiin, viulunsoittoa parhaimmillaan, johon verrattuna esimerkiksi Haiton soiton mahdolliset epäpuhtaudet erottuvat normaalivauhdissakin.
Fritz Kreisler ja Berliinin filharmonikot joht. Leo Blech: Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto
Beethovenin konsertosta soitetaan edelleenkin useimmiten Kreislerin kadensseja, ja vaikka äänitys (1926) onkin varsin varhainen, se onnistuu kuitenkin välittämään Kreislerin pakottamattoman lyyrisyyden ja tavaramerkillisen charmin. Muut tulkinnat sitten ovat enemmän tai vähemmän muunnelmia tästä, paitsi ne, jotka käyttävät Joachimin kadensseja ja edustavat kovempaa tulkintatraditiota (kuten Heifetz). Yehudi Menuhinin ja Furtwänglerin levytys on sitten hyvä kakkonen, ja Menuhinkin edustaa kreisleriaanista traditiota, vaikka onkin Kreisleria tulisempi.
Jaime Laredo ja National Symphony Orchestra joht. Howard Mitchell/Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Charles Münch: Felix Mendelssohn ja Max Bruch: Viulukonsertot
Näistä yleensä parina levytetyistä konsertoista suurin tulkinta ei ole Heifetzin tai Menuhinin, vaan melko vähän tunnetun yhdysvaltalaisen Jaime Laredon. Näitä 50-luvun tulkintoja ei koskaan ole ollut saatavina cd-muodossa, mikä jo on hyvä syy omistaa lp-soitin. Nuoren Laredon intensiteetti on näissä teoksissa omaa luokkaansa.
Jacqueline du Pré ja London Symphony Orchestra joht. sir John Barbirolli: Edward Elgar: Sellokonsertto
Nuorna nukkuneen du Prén - jonka uran MS-tauti julmasti katkaisi jo 27-vuotiaana - sello karjuu kuin haavoitettu leijona tässä tulkinnassa, joka on avannut monen muuten konserttimusiikkia vähemmän kuuntelevien korvat niin että usein mielletään du Prén omistavan Elgarin konserton.
Pablo Casals ja tsekkiläinen filharmonia joht. Georg Szell: Antonin Dvorak: Sellokonsertto
Onnittelut varhaiselle tuottajavelho Fred Gaisbergille, joka ymmärsi saatattaa sellon grand old manin säveltäjän synnyinmaahan 30-luvulla! Casalsin soitto ei koskaan välttämättä ole kaikkein autenttisinta minkään säveltäjän tyylille, mutta syvältä rouhivasta musikaalisuudesta ei ole epäilystäkään. Szell on fantastinen Dvorak-tulkki.
Dennis Brain ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: Käyrätorvikonsertot
En ole oikeastaan vertaillut tätä muihin versioihin, mutta nuorena liikenneonnettomuudessa kuolleen Brainin soitto on pakottoman virtuoosista rallattelua, ja Karajan on erinomainen säestäjä, vaikkei yleensä mikään Mozart-spesialisti ollutkaan.
Antonio Vivaldi: Concerto da Camera vol. 3. Alberto Grazzi ja Il Giardino Armonico, joht. Giovanni Antonini.
Nämä surumieliset fagottikonsertot palauttavat minut aina syksyiseen Keskuspuistoon, aikaan, jollon ymmärsin erään rakastumisen yksipuolisuuden.
Antonio Vivaldi: Music for Lute and Mandolin. Paul O´Dette ja The Parley of Instruments, joht. Roy Goodman ja Peter Holman
Tämä musiikki oli minulle jo vanhaa ja tuttua radiosta. Metsästin sitä useista kirjastoista Malminkartanoa myöten, kunnes Paloheinästä tärppäsi, ja lainakasetilta kopioitu kasetti kului puhki käytössä.
Joaquin Rodrigo: Concierto de Aranjuez. Miles Davis ja Gil Evansin orkesteri.
Davisin ja Evansin tulkinta on ehdottoman autenttinen espanjalaistunnelmaltaan, vaikka tässä kitarana onkin trumpetti. Davisin ja Evansin Aranjuez tuoksuu ja sykkii espanjalaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti