Asuessani Kannelmäessä, poljin työmatkani ja matkani isälleni Urheilukadulle pyörällä. Kannelmäestä Helsingin keskustaan menee 20 km/h nopeudella samat puoli tuntia kuin bussillakin.
Toki Pastersteinin ehdotus perustuu siihen, että kevyen liikenteen väyliä käyttävät sekä polkupyöräilijät että kävelijät, joihin lukeutuu myös arvaamattomasti liikkuvia pieniä lapsia. Jos pyöräilijät käyttäisivät autoteiden laitoihin merkattuja erillisiä pyöräkaistoja, silloin polkupyörä "nostettaisiin" kevyestä liikenteestä liikennemuodoksi, ja kaupunkien keskustoissa pyörä ei ole ainoastaan yhtä nopea vaan usein nopeampi kuin auto, tai siis pikemminkin, auto on yhtä hidas tai hitaampi kuin pyörä.
Uelands gate Oslon Sagenessa. Oikeanpuoleisen kaistan oikea laita on erotettu pyöräkaistaksi. Toimii suhteellisen hyvin, paitsi bussipysäkeillä, sillä kukaan ei vielä toistaiseksi ole keksinyt keinoa, miten bussi pääsee tien laidalla olevalle pysäkille ajamatta pyöräkaistan päälle. Oslossa liikennejärjestelmä on Helsinkiä tottuneempi pyöräilijöihin, mutta en kehota ketään lähtemään liikennejärjestelmän muuttamisen marttyyreiksi henkensä kaupalla.
Mille sijalle jää sitten polkupyöräily liikuntamuotona kaupungeissa? Työmatkapyöräilyhän on arkiliikuntaa, oli nopeus sitten 20 tai 25 km/h. 10 km välimatkalla eroa matka-ajassa ei ole kuin muutama minuutti, ja hikeäkin erittyy vähemmän.
Jos pyöräilijät laitetaan autojen sekaan, tämä estää lasten pyöräilemisen, samoin sellaisten epäonnisten aikuisten kuin entinen puolisoni, jolla oli krooninen taipumus kaatuilla liikennevaloissa ja rotvallien reunoilla, eikä tähän tarvittu 25 km/h ylittävää nopeutta. Onnistuvat ne onnettomuudet paikallaankin.
Jos pyöräilyä haluaa harrastaa liikuntamuotona, näen näitä joka kerta kun työmatkaliikun polkupyörällä Sörnäisistä Porvooseen pitkin vanhaa Porvoontietä. Sen vartta niitä menee. Katoavat pieniksi pisteiksi horisonttiin. Kaupungissa on sitten syytä tyytyä spinningiin, jos ei jaksa ensin - tai siis malta - körötellä vähän vaatimattomampaa kyytiä vaikka sen vanhan Porvoontien alkuun. Sitten voi päästellä minkä sielu sietää, tai siis sen 15 kilometrin taipaleen Söderkullasta itään, jolla pyörätie, anteeksi siis, yhdistetty kevyen liikenteen väylä, puuttuu.
Niin sanottuja pyöräilyaktivisteja muistuttaisin siitä, että kaikkea ei ole tarkoitus tehdä kaikkialla. Joskus siksi, että tämä tekeminen ei ole mahdollista. Esimerkiksi keilailu Kilpisjärvellä, metsästys Eirassa, sienestys Kalliossa tai livejazzin kuuntelu Utössä. Tämän he kyllä itsekin tietävät. Toivottavuus on sitten toinen juttu, jota arvotetaan haitallisuudella tai moraaliaspekteilla. Jos autoilu ei ole Vironniemellä toivottavaa, miksi sitä olisi kilpapyöräily?
Yhden asian vielä haluaisin tietää. Miksi pyöräilijän subjektiivinen oikeus ajaa niin kovaa kuin lystää on suurempi kuin autoilijan vastaava oikeus? Ja miksi pyöräilijän "kiire" on muita tärkeämpi?
P.S. Keskustelin isäni kanssa tässä taannoin. Hän on pyöräillyt koko ikänsä, ja pyöräilee edelleenkin keskimäärin noin 20 kilometriä päivässä. Nyt Ruoholahdessa asuvana, hän pyöräilee siirtolamökilleen Vallilaan, usein "Baanan" kautta. Hän on tehnyt havainnon, jonka mukaan kaikkein vaarallisimmat pyöräilijät ovat kaikkein vauhdikkaimpia pyöräilijöitä. Kaikki vauhdikkaimmat pyöräilijät ovat miehiä, monella Pelago-merkkinen kulkupeli.
Isäni havainto herätti minussa jatkokysymyksiä. Missä ovat vauhdikkaat naispyöräilijät? Entä vaarallisen vauhdikkaat naispyöräilijät? Entä naispuoliset pyöräilyaktivistit?
Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Kirjoittaja on ajokortiton elämäntapapyöräilijä, joka on polkenut Pisasta Nizzaan, hyötypyöräillyt suurimman osan elämänsä työmatkoista, joka haluaisi autot pois kaupunkikeskustoista päinvastaisista huhuista huolimatta ja joka inhoaa spinningiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti