Jos Bachin kaksi kirjaa das Wohltemperierte Klavieria - joka koostuu kahdesta laitoksesta preludeja ja fuugia kaikille sävellajeille, siis 2 x 32 pianokappaletta - pidetään pianon vanhana testamenttina, Beethovenin 32 sonaattia on uusi testamentti.
Kymmenet pianistit ovat esittäneet konserttisarjoissaan koko Beethovenin sonaattisyklin, suomalaisista ainakin Matti Raekallio ja tietääkseni Paavali Jumppanen. Levytysstudiossa tai livetaltiointeina sonaattisyklejä löytyy useita kymmeniä, joista itse olen tähän mennessä kahlannut kuusi lävitse. Seuraavaksi lyhyehkö läpikäynti näistä.
Artur Schnabel. Beethoven-paketit alkoivat Schnabelista, ja päätyvät aina Schnabeliin. Tämä 30-luvulla taltioitu ensimmäinen kokonaislevytys pääsee runollisuudessaan edelleenkin syvemmälle Beethoveniin kuin yksikään toinen. Etenkin sonaattien hitaat osat ovat jumalaisia, ja Schnabel tekee varhaisistakin sonaateista suurta musiikkia. Kannattaa kuunnella ainakin sonaatit no 2,4, 7 ja 11, hitaat osat. Jopa muutama väärä nuotti kuuluu musiikkiin, jota nimenomaan tässä kuullaan siinä määrin, että monien muiden teknillisesti täydellisemmistä suoritteista kaipaa näitä paria pientä lipsahdusta.
Wilhelm Kempff. Uudemmista pianisteista on monien mielestä päässyt lähimmäksi Schnabelia, vaikkakin Schnabelin ote on huomattavasti Kempffiä romanttisempi. Kempff on klassinen pianisti, tai pitäisi sanoa klassillinen. Kempff on taltioinut kolmekakkosen kahdesti, ja 60-luvun paketti on kelpo perusludwiggia, eloisaa, klassista soittoa. Moni pitää 50-luvun monolevytyksiä vielä parempina.
Claudio Arrau. Pianon suuri koloristi ja sonoristi, joka tekee Beethovenista omaansa. Niin hän tekee myös Schubertista, Lisztistä tai Chopinistäkin. Arrau saa Beethovenista rikkaammaan väripaletin ja täyteläisemmän satsin kuin kukaan muu, ja aivan omanlaisenaankin Arrau on vakuuttava. Missään ei synny vaikutelmaa, että tässä oltaisiin asettamassa pianistin omaa persoonallisuutta musiikin eteen, vaan se pysyy takana, vaikkakin kuultaa partituurin lävitse.
Daniel Barenboim. Kelpo perusmusikaalista soittoa ilman mauttomuuksia, vaikkei kovin mieleenpainuvaa.
Alfred Brendel. On taltioinut kaikki sonaatit ainakin kolmasti. Moni pitää 60-luvulla Voxille tehtyä tallennetta raikkaimpana. Itselläni on uusin paketti, 90-luvulla tehty. Brendel, pianon filosofi, tarjoaa aina syvällistä soittoa, joka on tosin joskus hieman ylityöstettyä, spontaniteetin hieman kärsiessä. Kokonaisuutena kuunnellessa kuitenkin osat asettuvat hyvin toistensa yhteyteen, ja myöhäisimmissä sonaateissa kuulija kiittää, että on jaksanut loppuun saakka. Osa levytyksistä on livetaltiointeja, ja ne ovat ehkä hieman spontaanimpia kuin studiolevytykset.
Yves Nat. Jälkipolvien varsin heikosti tuntema ranskalaispianisti levytti ensimmäisenä ranskalaisena Beethovenit 50-luvun puolivälissä. Schnabeliin tottuneeseen korvaan alkupää hieman kangersi, mutta keskivälin sonaateista alkaen (suunnilleen Pateettisesta alkaen) Nat alkaa saada kappaleet omikseen, ja loppupään sonaatit ovat kaikki hienoa kuultavaa. Natilla on voimakas sormityöskentely ja selkeä artikulaatio, joka pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa Waldstein-sonaatissa. Nat on myös hieno koloristi, mutta ei kylve hitaiden osien unenomaisissa näyissä yhtä pitkään kuin Schnabel.
Edellämainittujen lisäksi hyvässä maineessa ovat Bruce Hungerfordin, Stephen Kovacevichin, Wilhelm Backhausin, Claude Frankin, Richard Gooden, Friedrich Guldan ja Annie Fischerin levytykset. Joukkoon mahtuu varsin vähän tunnettuja pianisteja, jotka tunnetaan nimenomaan Beethoven-spesialisteina, vähän samaan tapaan kuin on olemassa Bruckner-spesialisteja siinä määrin että voidaan puhua Bruckner-kultista (kts. otsikkoa klikkaamalla kirjoitukseni aiheesta).
Yksittäisiä hienoja sonaattilevyjä on vaikka kuinka paljon; ainakin kaikki Svjatoslav Richterin saatavillaolevat levytykset ovat kuuntelemisen arvoisia ja kukaan vakava keräilijä ei voi olla ilman Solomonin pakettia kuudesta viimeisestä sonaatista. Näistä myös Charles Rosenin ja Maurizio Pollinin levytykset ovat klassikkomaineessa. Itse olen pitänyt myös nuoren polven chileläispianisti Alfredo Perlin levyistä, jotka ovat musiikaalisuudessaan konstailemattomia ilman suurempia eksentrismejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti