Juttelin viisikymppiseksi tunnustautuvan kollegani kanssa siitä, kuinka erilaiset ympyrät sulkeutuvat töissä: melkein sama tie kuljettaa tekemään melkein samanlaisia hommia kuin jo melkein neljännesvuosisata sitten.
Kollegani totesi, että viisikymppisenä, yhä useamman ympyrän sulkeutuessa, mieleen voi tulla, että tässäkö tää nyt oli, työura, sillä eteneminen ja siinä oppiminen.
Edellämainittu havainto ja sen vertailu vertaistuen kera avasi omatkin silmäni. Seitsemän vuotta tätä kollegaa nuorempanakin, olen tajunnut alitajuisesti pohtivani, että tässäkö tää nyt oli, alipalkattuna, koulutusta vastaamattomassa, vakituisessa työssä.
Nykyisessä työllisyystilanteessa on varmaan saatavilla myös itseäni 15 nuorempia maistereita, ja useassa tapauksessa tuplamaistereitakin, jotka eivät ole pilanneet itseään hanttihommissa, joiden cv on loogisesti etenevä kokonaisuus, joka kuvastaa loogisesti etenevää uraa aina vaativampiin tehtäviin. Tosin, jossakin niihin ei-niin-vaativiinkin tehtäviin on pitänyt marinoitua, ja kai kyky nielaista ylpeytensäkin on jotenkin tärkeää?
Onneksi sentään elämässä on muutakin kuin työ, ei vähiten perhe. Onneksi huomaamattaan keski-ikäistyneelläkin on vielä oikeus tuntea isäksi tulemisen onni, jonka kyllä tunnistaa vaipanvaihdon ja imetystuen antamisenkin keskeltä huonosti nukuttujen öiden aikaansaaman sumuisen kestoväsymyksen takaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti