En minä kuitenkaan mitään yltäkylläisyyttä nähnyt. 80-luvun alkupuoliskolla äitini siivosi, jälkipuoliskon suojatyöskenteli Invalidiliiton työkeskuksessa Kumpulantiellä. Meille tulivat tutuiksi maksusitoumussilmälasit, maksusitoumusvaatteet, joita ajoittain täydensivät Kantsun ostarin Ahovalinnan college-puserot, joita oikeastaan voisi kutsua gollegeiksi, joissa luki tekaistujen yliopistojen tunnuksia tai sellaisia kuin Minnesota Woodcotters.
80-luvulta minut pelasti Kokoomus, joka myös raotti minut näkemään tätä myyttistä vuosikymmentä, vailla omaa identiteettiä. Kun 80-luvulla vielä tavoiteltiin itänaapurin sienipilvestä vapaata, ydinaseetonta Pohjolaa, 90-luvulla edistykselliset tavoittelivat Eurooppaan. Syksyllä 1992 aloittaessani sosiologian opiskelun Franzeniassa, siellä vielä haiskahti dosenttien vakosamettitakkeihin parkkiintunut tupakansavu, väärä tietoisuus, Dahrendorf ja välteltiin Tandem-tutkimusta.
Syksyllä 1992, sakeimman laman aikaan, eräs kokoomusnuorikollegani kerran soitti minulle, kysyen, lähtisinkö seuraavana viikonloppuna Itävaltaan skimbaamaan. Kysyessäni, millä tämä matka oli tarkoitus suorittaa, kaverini kertoi, että hänen isänsä bemarilla. Mihin minä vastakysymään, että milläs isäsi sitten ajaa. No, hänen mersullaan.
Tämä keskustelu paljasti, että olin sittenkin jäänyt jostain paitsi. 80-luku ei koskaan käynyt kotonamme kylässä.
Kun päästiin vuoteen -94, yliopistossakin kokoomuslaisuus puhalsi ylitse Uuden ylioppilastalon. 70-luku jäi autioituvan Franzenian käytäville. Ensimmäisen matkapuhelimen näin vuonna -94 kokoomuslaisen opiskelijakollegan kädessä, Uuden ylioppilastalon rappusissa, ja samana vuonna olin perustamassa tiedekuntajärjestöni kanssa valmennuskurssiosakeyhtiötä. Vielä vuotta aikaisemmin oli kaljakorien kanniskelu salakapakkaan riittänyt.
80-luku kesti yhden vuoden, vuoden 1993. Vuosi 1994 toi 90-luvun, ja minut se toi 80-luvulle. Saa nähdä, josko joskus pääsen 90-luvulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti