Siukolan putiikki

Menin valmistumista seuraavana maanantaina töihin, kesäkuun alusta 1998, Siukolan putiikiksi sitä sanottiin. Mitä Siukolan putiikissa tehtiin?

Siellä hallinnoitiin ns. työsuhteita. Suojatöiksi niitä ei saanut enää sanoa. Työsuhteiset jakautuvat kahteen pääryhmään: maahanmuuttajanaisiin, jotka ompelivat pöytäliinoja, verhoja ja suihkuverhoja julkisiin laitoksiin, ja metsien miehiin, joista pystyvimmät korjailivat julkisten laitosten (kuten Finlandia-talon) penkkien verhoiluita ja vähemmän pystyvät keräsivät risuja kaupunkimetsissä, ts. suorittivat avustavia metsänhoidollisia tehtäviä. Varmaan välillä tuli poimittua jotain muutakin; en tiedä, missä määrin näiden työvalmennus sisälsi lajintunnistusta.

Oma roolini oli pääasiallisesti laskea palkkoja näille työsuhteisille metsien miehille, joita ei hygieniasyistä laskettu pankkeihin, joten heillä ei ollut pankkitilejä. Varmistin myös, että työpäiväkirjoissa oli lueteltuna yhtä monta ateriaa kuin oli miestä.

Jokaisena perjantaina 11 maissa alkoi vieno sorbuksen tuoksu levittäytymään Työpajankadun toimistorakennuksen alemman kerroksen käytäville. Oli palkanmaksun hetki. Nämä kolhitut miehet olivat tavallisesti hyvin nöyriä, jopa pokkuroivia. He kunnioittivat pikkubyrokratiuksenkin asemaa, mikä kävi ilmi siitä, että yksikin kerran luuli minua nelikymppiseksi. Olin 27-vuotias.

Työsuhteisia ei kuntoutettu mihinkään. Heidät pidettiin ruoassa ja säännöllisessä päivärytmissä. Siukolan putiikki piti metsien miehet kaidalla tiellä, tosin en tiedä sanktioita olleen siltä tieltä poikkeamisesta.