Sain kunniatehtävän lukea nuoruudenystäväni Henri Hirvenojan vielä ilmestymättömän runoteoksen Crescendo tiskin alta. Toivon olevani tämän kunniatehtävän arvoinen.
Runous on kaikkein henkilökohtaisin taiteen muoto, ja tässäkin katsannossa Henrin runot ovat hyvin henkilökohtaisia silloinkin kun hän ei kirjoita minäkertojan äänellä ja minä-muodossa.
Huomaan heti alusta miettiväni, kertooko kirjoittaja tai ainakin ammentaako omasta elämästään. Henri Hirvenojan viides runoteos Crescendo - runoja arkeen & juhlaan on rakenteellistettu noudattamaan ihmiselon kronologiaa. Sen osatkin on nimetty koruttomasti ikävaiheiden mukaan.
Teoksessa tapahtuu kvanttihyppy sivulta 14 sivulle 15. Tällöin mustavalkoiseen ilmestyvät värit sivuakin kääntämättä, ja kertojaksi muuttuu minä. Välillä näkökulma vaihtuu tarkkailtavana olevasta tarkkailijaksi. Tyyli on etäännyttävä.
Hirvenojan runokirja tuo mieleen cd-levyn. Se muodostaa pitkän kaaren, jonka katkaisevat vain raitojen väliin sijoitetut ikävaiheista toiseen siirtymistä merkitsevät tauot. Hirvenojan teoksen näkymätön päähenkilö on joku, johon selvästi kohdistuu muiden katseita, suuria lupauksia ja katseita, jotka kirjan päähenkilö on sisäistänyt paikoitellen aika ankaraksi itsensä arvioijaksi. Nuoruudesta kertovan luvun paljastama elämäkertatieto sen vahvistaa: kirjan minä on Henri itse, tai ainakin kovasti Henrin näköinen. Saattaa olla toista sukupuoltakin. Sillä ei ole niin väliä, mutta ainakin teos mahdollistaa eläytyvän lukemisen sukupuoleen katsomatta, vaikkakin päähenkilön katse selvästi on miehen.
Pitkän crescendon sijaan teos on siis kaari, ja kuten monilla kaikkein parhaimmilla kapellimestareilla, Hirvenojalla sisältö palvelee muotoa, ja jo teoksen alussa sen kohtalo on läsnä. Jokainen, jota Jascha Horensteinin levytykset ovat puhutelleet, tietävät tämän. Rivien välissä lymyää koko ajan vähän haikea resignaatio, johon kertoja kuitenkin aika ajoin pystyy ottamaan hellästi kevyen ironista etäisyyttä. Matka on ehkä ollut kepeän pirskahteleva, pintaliitäjän, ja kyllä matkasta on välillä nautittukin ulkopuolisen tarkkailijan otteella. Kuitenkin ote päähenkilöön jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Hänen päänsä sisälle ei päästä, koska näkökulma on toisten, niiden, jotka kohdistavat odotuksia, joiden lupaus päähenkilö on. Kirjan päähenkilö on tarkkailija, ulkopuolinen myös omassa elämässään, hegeliläiseen tapaan vieraantunut omasta subjektiudestaan.
Tunnen kirjoittajan jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Hän antaa uskoa siihen, että sivistysporvari ei ole sentään vielä aivan kadonnut ihmislaji. Kirjan kertojan suulla hän tunnustaa jopa ymmärtävänsä, että silkka mahdollisuuksien tasa-arvo ei vielä riitä, vaan ikään kuin jää lähtötelineisiinsä. Kirjoittaja on itse ollut oman aikansa oravanpyörässä, jonka ajatonta sivistysporvariutta kunniottaen en puhuisi downshiftaamisesta vaan pikemminkin itsensä matkoillaan löytäneestä hieman harmaantuneesta urbaanista flaneeraajasta a la Walter Benjamin.
Teoksen kertoja kokee metamorfoosin vailla naarasta laulavan kirjosieppokoiraan kautta tarkkailevaksi homo sapiensiksi. Henri sekoittaa keskenään kliseet ja metaforat, ilmeisesti tarkoituksella. Tämä metamorfoosi on avainmetafora kirjoittajan oman position ymmärtämiseen.
Teoksen viimeiset luvut Henri hahmottelee ripein vedoin. Jäin odottamaan crescendoa, ellei sellainen sitten ollut Henrin ikäihmiselle kuvailtu pystypäinen toimijuus ainakin kirjan ellei hänen elämänkaarensa loppuun. Jollain tavalla kuvaus pois hiipumisesta, lopullisesta diminuendosta oli Arnold Schönbergin tapaan Kuolema ja kirkastus. Crescendo siis sittenkin, tai ainakin kirkastuminen. Kysymyksiä silti jäi. Olivatko eläköitymisluvun kuvaukset kertomuksia erilaisista näkökulmista yhteen ja samaan eläköitymiseen?
Kumma kyllä, toisella lukukerralla muoto pirstaloituu vinjeteiksi. Henrin kirjassa pidän siitä, että siitä nousee huippuja eri kohdista eri lukukerroilla, ja itse asiassa rakennekin - tai siis sisällön ja muodon suhde - näyttäytyy lukukertoina vaihtelevana kaleidoskooppina. Ensimmäinen kerta oli legato kuin Wagnerin Tristanin ja Isolden Liebestod, toinen kerta paussien leimaamaa staccatoa a la Brucknerin viides. Toisella kerralla osuva ja lohduttava kielikuva löytyi aivan loppupuolelta, runosta joka kirjoitti:
huolesi
pinnassa
piirrä
nimesi
hiekkaan
anna
aaltojen
tehdä
työt
laineet
matkallaan
vievät
pelon
mukanaan
Kaikki on katoavaista, mutta ehkä tämä havainto on kuitenkin jotenkin lohdullista. Ei tarvitse juosta tuulen perässä, vaan voi seisahtua odottelemaan tuulta.
Tässä tuoreimmassa teoksessaan Henri on kaikonnut varsin kauas ensiteoksensa haikujen maailmasta. Vähäeleisen korutonta ja lyhytsanaista kieli edelleenkin on, ja Henri jättää edelleenkin ilmeisen tarkoituksella hyvinkin paljon rivien väliin, lukijan mielessään täydennettäväksi. Nyt lukija jää miettimään, mihin suuntaan runoratsu seuraavaksi laukkaa. Armollisuutta ja leppeää ironiaa Henrillä on ollut matkaeväinä alusta asti, eikä niitä ole vieläkään syöty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti