Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää metsää

Ennen kännyköiden ja pleikkareiden aikaa, lapset leikkivät enemmän ulkona. Paitsi minä. Viihdyin kirjojen ja kissojen parissa, liikaakin. Metsä tunnetusti rauhoittaa, opettaa tarkkailemaan ja vain olemaan. Ei olekaan ihme, ettei ennen ollut mitään ADHD:tä.

Metsässä tai yleensäkin luonnossa liikkuminen opettaa myös tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa, toisin kuin leikkipuistoissa ja muissa rakennetuissa ympäristöissä, joissa leikkivälineiltä toiselle siirtyminen tapahtuu tasaisella maalla. Äärimmäinen vastareaktio, joka näyttää nykyihmisen rakennetun ympäristön monotonisuuden ja stimulanssivajeen, on parkour, tapa ottaa haltuun ja tehdä omaksi, karnevalisoida suoran viivan tyranniaa. Sitä samaa on myös skeittaus.

Onneksi minulla oli viisas isä, joka vei minua luontoon. Kävelimme Helsingin Ullanlinnasta Keskuspuistoon, ja tältä ajalta on peräisin rakkauteni luontoon, metsään ja Keskuspuistoon. Niiltä ajoilta muistan, että tässä kohtaa oli vielä lapsuudessani hyppyrimäki. Ei mieleni sentään halajannut sieltä laskea.

Ensikosketukseni hevosiinkin sain Keskuspuiston hevosaitauksissa.

Mummolan sienimetsä Vantaan Kannistossa on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sinne menimme jo siinä vaiheessa kun minut vielä piti auttaa ylittämään suuri oja, jonka ylitse kulki oikotie sienimetsään, Stockan peltojen poikki. Muistan vieläkin ne kolme suurta muurahaispesää, ja koivunkantosienipaikan.

Petteri Saario äärimmäisen tärkeässä dokumenttisarjassaan Asfalttiviidakot nostaa esille tärkeitä asioita. Internetistä ja matkustelusta huolimatta, nykylapsen elinpiiri on iseihin ja isoisiin verrattuna niin rajoittunut, että sitäkin tärkeämpää on säilyttää lähiluonto kaikille. Mitä lähempänä metsä on, sitä todennäköisempää on löytää se.

Saario esitti minulle kysymyksen, antoi peilin. Tajusin, etten ollut juurikaan leikkinyt luonnossa, en koskaan. Onneksi se ei ole myöhäistä. Voin viedä nyt omia lapsiani keltahaperometsään.

Isääni on paljolti kiittäminen, että olen löytänyt metsän, vaikken olekaan siellä oikeastaan leikkinyt. Omille lapsilleni olen sen velkaa, että näytän myös heille metsän, joskus myös Kanniston sienimetsänkin, jos se saa säilyä. Vaikka on heillä oikeus omaan lähiluontoonsa, haltioitua täällä Kevätkummussa.

Suurin käyttötarkoitukseni metsille on ollut juokseminen. Helsingin Keskuspuiston polut ovat elämäntapaurheilijan aarreaitta. Rohkaisen kuitenkin joskus myös astumaan pois hiekkateiltä, eikä siihen tarvita ohjattua polkujuoksua. Sen kun lähdet minne jalat näyttävät. Koskaan ei ole liian myöhäistä astua metsäpolulle, ja sieltä pois.