Miksi kaupunkia ei pidä tiivistää viheralueille

Jos Helsingin maapinta-ala on noin 0,07 % Suomen maapinta-alasta, asuu siellä nyt 11,44% Suomen väestöstä, jolloin se on noin 163 kertaa niin tiheään asuttu kuin muu maa. Tästä on helppo laskea, että siellä on myös suurin virkistysalueiden tarve: paljon käyttäjiä, vähän tiivistämisvaraa.

Muistan Kokoomuksen entisen kansanedustajan Arja Karhuvaaran kerran eräässä paneelikeskustelussa puhuneen yhdentekevistä, joutavista tienvarsipusikoista, joille sopisi tiivistää. Toki siltä näyttää, jos näkökulma on auton ikkuna. Vaikka sen yhdentekevän pusikon virkistysarvo kyseenalaistettaisiinkin, saattaa sillä yhdentekevällä pusikolla olla luontoarvoa, puhumattakaan siitä, että se toimii usein tärkeänä hiilinieluna, ilmanpuhdistajana, meluesteenä ja huleveden imeyttäjänä. Näistä rakennettu ympäristö toimii vain meluesteenä, ja melua asutuskin tuottaa siihen liittyvine liikenteineen ja muine ihmisistä lähtevine äänineen. 

Virkistysalueiden säilyttäminen siellä, missä on käyttäjiä on tärkeää, sekä demokraattisena, liikenteellisenä että kansanterveydellisenä kysymyksenä. Demokraattisesti se on tärkeää siksi, että virkistysalueet ovat kaupunkihyödyke, ja jos ne viedään pois joiltakin asukkailta tiivistämisen nimissä, tällöin tämän hyödykkeen saavutettavuus heikkenee. Saavutettavuus taas on tärkeää myös liikenteellisesti ja kansanterveydellisessä mielessä: jos virkistysalueet siirtyvät kauemmaksi, tällöin virkistäytymään pitää lisääntyvässä määrin matkustaa autolla, mikä lisää liikennettä. Eikä kaikilla helsinkiläisillä ole autoa, jolloin liikenne palautuu myös demokratiaan. Ei ole oikein, että kaupunkihyödykkeita siirrettäisiin siten, että niistä nauttimiseen tarvittaisiin äkisti autoa. Edellämainitut ovat myös kansanterveydellinen kysymys: mitä kauempana virkistysalue on, sitä suuremmaksi nousee kynnys hoitaa terveyttään arkiliikunnalla. 

Yleiskaavan verikartta osoittaa kirkkaanpunaisella ne alueet, joilla kaupunkia tiivistetään viheralueille. 

Tulen seuraamaan tarkasti helsinkiläispoliitikkojen käyttäytymistä, jotta osaisin antaa äänestyssuosituksia tulevissa kunnallis- ja eduskuntavaaleissa. Ja mielipidettäni on ainakin varsin laajassa kaveripiirissäni kuunneltu, ja kysyttykin, samaten kaupunkimetsäpiireissä. 

Ylläoleva kirjoitus kertoo varsin tiiviisti keskeisimmät syyt, miksi olen lähtenyt mukaan puoluepolitiikkaan. Tässä on viimeisen 10 aktiivivuoteni raison d'etre. Saa nähdä, toimiiko se myös poliittisena testamenttina, osoittaen ajan kanssa, kannattaako siellä vaikuttaminen jatkossakin, perustellen, tapahtuuko kaupunkiluonnon puolustaminen sittenkin tehokkaammin muun kansalaistoiminnan kuin puoluepolitiikan kautta. 

Toki puoluepolitiikka on osoittautunut kaupunkiluonnon puolustamisessa sikäli ainakin havainnolliseksi välineeksi, että se on tuonut juuri edellämainittuja luonnon virkistyskäytön vaikutuksia muihin instituutioihin tai systeemeihin - kuten liikenne, liikunta ja demokratia - näkyville. Ja toki kamppailu maasta on aina politiikkaa, oli foorumina sitten puoluepolitiikka tai avoimempi kansalaistoiminta. Puoluepolitiikka on tuonut tämänkin kamppailun näkyvämmäksi. Minulle tärkeysjärjestys on kuitenkin selvä: luonto on itseisarvo, politiikka on väline.