Kaupunki ja sen viheralueet kuuluvat kaikille

Laakson lehtonatapaikka.

Jos pienet naapuruspuistot ovat oman alueensa lähivirkistysalueita, kaupunkimetsät ovat kaikkien lähivirkistysalueita. Ne ovat tärkeitä niin ekologisesti kuin ekonomisestikin.

Helsingin kaupunkimetsillä on varsin hyvin dokumentoituja luontoarvoja, jotka ovat usein itse asiassa suurempia kuin usein varsin tehokkaasti talousmetsän periaatteilla hoidetuissa maakuntametsissä, joiden lajisto on metsänhoidosta kärsineenä usein varsin
yksipuolista. Tuoreen kartoituksen mukaan Helsingin metsissä elää arvokas kääpälajisto, ja eteläisessä Keskuspuistossa elää toinen Suomen kahdesta alkuperäisestä
lehtonataesiintymästä.

Niin eläin- kuin kasvilajien elinvoimaisuuden kannalta on tärkeää, että ne pääsevät levittäytymään, minkä edellytyksenä on viheryhteyden katkeamattomuus. Aivan liian kapeakaan metsävyöhyke ei saisi olla, sillä silloin luonnonrauha vaarantuu. Näin on
käymässä monin paikoin esimerkiksi Helsingin Keskuspuistossa, jota yleiskaavaluonnos uhkaa kaventaa.

Perjantain (13.2.) Hesarissa neljä luonnonsuojelujärjestöä olikin kiinnittänyt asiaan huomiota; Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Jarmo Niemisen mukaan kaavaluonnoksessa luontoarvot on jätetty heitteille, sillä suunnitelma jättäisi rakentamisen alle kolmanneksen Helsingin kaupunkimetsistä. Heitteille jäävät hänen mukaansa myös virkistysarvot. Helsingissäkin pitäisi Jyväskylän tapaan liittää luonnonarvot osoittavat liitekartat viralliseen yleiskaavakarttaan, jotta nekin saisivat lainvoiman, ehdottaa Nieminen.

Kaupunkimetsät ovat paitsi luonnon omia melumuureja, ne ovat myös hiilinieluja, jotka suodattavat liikenteen saasteet ja puhdistavat ilman sekä palauttavat sade- ja hulevedet takaisin vesitalouteen. Tätä eivät tee talorivit asfalttipihoineen ja keinotekoisine
istutuksineen. Toki puistoksi rakennettu viheraluekin tekee tämän, mutta sen luonto- ja virkistysarvot taas ovat metsää kehnommat.

Maununnevan metsä, joka jäisi vallihautoineen viimeistäänkin Yleiskaavan rakentamisen alle, jos se ei jo jäisi jäähallin parkkipaikan alle niin että luonnon melumuuri ja hiilinielu korvautuu saastesyöpöllä ja liikennettä keräävällä laitoksella.

Kaupunkimetsät antavat pohjan koko elämän mittaiselle luontosuhteelle, ja tarjoavat terveellistä täydennystä ruokavalioon sienineen ja marjoineen. Kaupungin tulee tukea koulumetsähanketta, jonka ideana on se, että jokaisen koulun ja päiväkodin välittömässä läheisyydessä tulisi olla luonnontilainen metsä. Tämä parantaa lasten immuniteettia ja kehittää heidän luontosuhdettaan.

Luonnonarvot ja virkistyskäyttöarvot eivät missään nimessä ole toisilleen vastakkaisia: useiden tutkimusten mukaan päivittäiseen virkistykseen soveltuu parhaiten lähellä luonnontilaa oleva lähimetsä. Tämä pitäisi ymmärtää yleiskaavasuunnittelussakin, sillä Helsingin väkimäärän kasvaessa, myös virkistyskäytön tarve kasvaa, ja kaupunkimetsäkokonaisuuksien reunustaminen talorivillä työntää lähimetsän
kauemmas, mikä on varsinkin heikommin liikkuville ihmisryhmille kohtalokasta. Kaupunkimetsät tarjoavat matalan kynnyksen arkiliikuntapaikan, jossa mieli virkistyy ja keuhkot puhdistuvat.

Vaikka Helsingin kaupunkimetsien hoitoon on hyväksytty hallitun hoitamattomuuden periaate, maastossa tämä periaate ei aina toteudu, eivätkä ulkoilijatkaan arvosta puistomaiseksi karsittuja metsiä. Jos kaupunkimetsien hoitoa ohjaa virkistyskäytön, ei talousmetsänhoidon periaate, jossa metsistä pyritään ulosmittaamaan suurin mahdollinen välitön taloudellinen hyöty, miksi tämä periaate ei sitten ohjaa kaavoitusta?

En voisi olla enempää samaa mieltä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon kanssa, joka totesi tuoreessa kirjoituksessaan: "Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille, ja jos ne kaavoitetaan, niistä tulee harvojen etuoikeutettujen yksityispihoja, tai mikä vielä pahempaa, asfalttipäällysteisiä parkkipaikkoja. Kaupungeissa ei muutenkaan ole liiemmälti maksuttomia oleskelupaikkoja, joten kaupunkimetsissä onkin kysymys myös demokratiasta: kenelle kaupunki kuuluu?"

Tämä on oikea ja aivan olennainen kysymys. Kaupunki ja sen viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä. Kaupunki kuuluu kaikille, ja sen virkistysalueet ovat käytännössä ainoita paikkoja, joissa tämä ei jää pelkäksi tyhjäksi ohjelmanjulistukseksi.

Outin kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.