Viime aikoina minulla on ollut paljonkin aihetta itsetutkiskeluun siinä määrin, että olen ymmärtänyt olevani pohjimmiltani introvertti. Tämä tarkoittaa sitä, että mieluiten valitsen itse sen, milloin ja missä merkeissä seurustelen, ja kenen kanssa.
Edelläsanotusta huolimatta, olen myös perin juurin poliittinen eläin siinä määrin, että jo vähän alle 11-vuotiaana tein tukkimiehen kirjanpitoa radion ääressä, kun Koiviston ääniä laskettiin, ja jännäsin, tuleeko hänestä ensimmäisellä kierroksella presidentti. Tiedän järjestöhistoriani kautta, että yleensä jaksan olla aktiivinen aikani, kunnes taas sitten vedän henkeä aktiivivaikuttamisesta, säännönmukaisesti tehdäkseni sitten paluun ennemmin tai myöhemmin.
Yleensä jaksan puolitoista vuotta kerrallaan, eikä tämä aktivismin projektiluontoisuus ole mikään oma erityisominaisuuteni, lyhytjänteisyyden osoitus, vaan yleinen lainalaisuus: kun kuitenkin järjestövaikuttaminen (johon luen myös kunnallispolitiikan, sillä siitä ei saa palkkaa) on vapaaehtoistyötä, se on aina jostakin muusta pois, vaikka sitten siitä saisi sisältöäkin. Viime aikoina olen lisääntyvässä määrin alkanut kokemaan, että ei saa.
Puoluepolitiikka on oiva väline tutustua uusiin, usein suuressa katsannossa samanmielisiin ihmisiin, ja se myös sivistää: ilman puoluepolitiikkaa en tietäisi mitään monestakaan kysymyksestä, eikä minulla myöskään olisi niistä mielipidettä. Mutta onko sillä sitten niin väliä, mielipiteellä, saati minun mielipiteelläni, paitsi niissä kysymyksissä, joissa minulla on jotain erityistä annettavaa, ja silloin kun ei ole annettavaa, pitäisi olla edes jaksamista vääntää tovereita kannattamaan omaa katsantokantaa sellaisissa asioissa, josta ei itsekään ole niin varma vain siksi, että kyse on minua valistuneempien näkemyksestä tai puolueen linjasta?
Politiikka kyllä saattaa yhdistää samanmielisiä, mutta usein näyttää siltä, että ketkään eivät ole keskenään niin erimielisiä kuin samanmieliset. Puolueet paitsi yhdistävät, myös erottavat: ne osoittavat vihollisen värin ja paikan, ja antavat aiheen kritisoida taktisista ja valtasyistä silloinkin kuin aihetta ei olisi. Tällainenhan on toki kiva retorinen harrastus, peli, mutta ehkä sitä voi muutakin ihminen tehdä. Joskus harvoin se kyllä yhdistääkin, mistä saatiin osoitus Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana. Siksi se olikin yksi palkitsevimmista asioista, joita olen ollut tekemässä.
Melkein niin kauan kuin muistan, yleinen käsitys on ollut, että Suomi olisi epäpolitisoitunut niin että puolueita ei erottaisi toisistaan edes pimeässä, ei edes poliisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että puolueet erottavat ihmisiä toisistaan niin että väliin tarvitaan kohta poliisi: Perussuomalaisten nousu (ja tuho) ovat kärjistäneet yhteiskunnallista keskustelua niin että jokaisella on jostakin jokin mielipide, siitäkin, mistä ei ole, ja tämän politisoitumisen seurauksena veljet, serkut ja naapurit huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla rintamalinjoja. Sosiaalinen media ruokkii näitä vastakkainasetteluja.
Näin ei tarvitsisi olla. Viime aikoina Facebookissa on alkanut putkahtelemaan kadonneiksi luulemiani sukulaisia, ja vaikka monessakin tapauksessa vettä on virrannut Niilissä niin että en enää tunnista heitä muuten kuin nimen perusteella, veri on vettä sakeampaa. Jotkut heistä varmaankin ajattelevat politiikasta eri tavalla kuin minä, ihmisiä kun ovat ja aion antaa heille linnarauhan, heillä kun on henkilökohtaiseen tilaansa oikeus, enkä ryhdy agitoimaan, käännyttämään tai saarnaamaan, kun kyllä yhden sukupolven aikana ihmiset ehtivät lähtemään eri suuntiin, päätymään jokseenkin samoista premisseistä erilaisiin johtopäätöksiin. Ajatelkoot siis kukin miten lystäävät, olkoot vaikka väärässäkin, kunhan eivät väkivaltaisiksi herkeä.
Sosiaalisessa mediassa voi jakaa kivempaakin aineistoa kuin tukkia se politiikalla. Näin tulenkin toistaiseksi tekemään. Politiikasta seuraa velvoite seurata aikaansa, mitä tosin muutenkin teen hyvin valikoivasti. Nyt on aika introspektion, itsensä, luonnon ja musiikin tutkimisen, opiskelun ja perheen. Kyllä te sitten huomaatte, milloin kuppi taas alkaa menemään nurin. Ei ulkomaailma mihinkään karkaa, vaikka en siellä vähään aikaan nenääni näyttäisikään.
Tulen varmasti edelleenkin vaikuttamaan itselleni läheisten asioiden - kuten vaikka kaupunkimetsien tai Porvoon sairaalan synnytysosaston - puolesta, silloin kun minulle sopii. Puoluepolitiikassa omat tavoitteet kuitenkin tahtovat vesittyä, eivätkä ne ole tovereilla samassa tärkeysjärjestyksessä. Juuri nyt en kuitenkaan uhraa rahtustakaan ajatusta kunnallisvaaleille. jos nyt äänestämään pääsisi. Kevääseen 2017 on kuitenkin vielä aikaa, joten saa nähdä, mihin seepra juovistaan pääsee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti