Tuontirasistit

Päivän Hesarin mukaan Viron Oodinin soturit ovat tulleet antamaan veljeskansallista vetoapua meikäläiselle tomppeliritarien sisarjärjestölleen. Ovat kenties todenneet, että täällä kidutaan henkitoreissaan ja tekohengitystä tarvitaan. Ilmeisesti Suomessa ei sitten ole riittävästi kotoperäisiä rasisteja, että heitä riittäisi venymään joka paikkaan. Kun aina voi olla jäänyt jokin katvealue, jonne on jäänyt joku mamu piileskelemään. Tai sitten eivät uskalla itse liikuskella niiden vaarallisten mamujen pelossa kuin värjöttelemässä väkijoukon suojassa.

Toinen mahdollisuus on, että Suomi sopii virolaisten tomppeliritareitten pilottikokeilualueeksi, eräänlaiseksi koelaboratorioksi, lahden eteläpuolella kun ollaan vasta virittelemässä marsseja. Ehkä me olemmekin Viron siirtomaa siinä mielessä, että voivat sieltä käsin käydä kokeilemassa, onko innovaatio käyttökelpoinen. Vähän sama juttu kuin elinkeinoelämässäkin: saastuttava alkutuotanto suoritetaan kehitysmaassa, ja eniten osaamista kaipaava juttu tehdään sitten ns. sivistysmaassa.

Niin että tuovat sitten katupartionsa ulkomailta. Tämähän on tietysti vapaaehtoistyötä niin ettei kukaan pääse nauramaan järjestön sortuvan vierastyöläisten käyttämiseen. Eivät ihan toimi omien kriteeriensä mukaan. Menee ehkä päällisin puolin täydestä, mutta tarkemmassa tarkastelussa on tää kyllä aika noloa, että tomppelit pitää tuoda kun ei heitä riitä kotitarpeiksi.

Mieleen vähäsen tulevat sosialistisen Romanian maatalousnäyttelyt, joihin Ceausescun satotarkastusten pelossa maalattiin styroksista kurpitsoita, toivoen hartaasti, ettei toveri vain erehdy haukkaamaan. Kurpitsoita näistä tomppeleista ei ole kukaan, mutta pahvipäitä kaikki tyynni.

Hesarin jutun Viron Odin sotureiden maihinnoususta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ihmisten puolue voitti Hämeentiellä

Eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa hyväksyttiin suunnitelma, jossa poistetaan mahdollisuus ajaa esteettömästi autolla Hämeentie Sörnäisistä Hakaniemeen, ja rauhoitetaan se joukkoliikenteelle, kävelylle ja pyöräilylle, ja tehdään Helsingin kantakaupungin itäisestä pääväylästä paljon turvallisempi ja viihtyisämpi. Tietystikin Kokoomus ja Perussuomalaiset vastustivat hanketta. 

Minua aina hämmästyttää, miten niin moni sekoittaa autoilun ja yksilönvapauden toisiinsa. No, jos joku pitää vapautena madella ruuhkassa voimatta tehdä mitään muuta, siitä vaan sitten. Ilmeisesti Autoliitolla on jäsenhankintaan tähtäävä lobbaus käynnissä. Perussuomalaisten osalta tämän ymmärrän, äänestäjäkunnan kulttuuriselle identifikaatiolle kun auto on tärkeä, vähän niin kuin ***:lle jatke. 

Vapaan autoilumahdollisuuden keppihevosina käytetään usein kaupan tarpeita, vaikka luulisi kuitenkin, että autottomuudesta miltei seuraa ostovoimaisuus, auton pitäminen kun ei taida olla ihan ilmaista lystiä. Siihen suuntaan viittaa ainakin se, että aina kun yritän udella autoilevilta tuttaviltani, että paljonko auton pitäminen kaikkineen maksaa, eivät osaa tai uskalla arvella sitä ääneen. Sitäpaitsi on olemassa vahva positiivinen korrelaatio autottomuuden ja hyvätuloisuuden välillä; helsinkiläiset ovat keskimääräistä hyvätuloisempaa ja korkeakoulutetumpaa sakkia, ja etenkin kantakaupungissa asuvista, jotka ovat keskimäärin aika hyvätuloista sakkia - on pakkokin olla, sen verran kallista siellä asuminen on - muistini mukaan vain n. 40%:lla on auto.

Kun autoilua usein perustellaan yritysten tarpeella, niin suurin osa ainakin Helsingin kantakaupungin yrityksistähän on palveluyrityksiä, ja esimerkiksi kodinkone- tai huonekalukauppoja sieltä saa etsiä täikamman kanssa. No, ehkä jollekin on tärkeää päästä parturille autolla, mene ja tiedä. Ok, toki on kopiokonekorjaajia, joille sen masiinan kantaminen käy kyllä ihan kuntoilusta.

Edellytyksenä tietysti joidenkin katuosuuksien sulkemiseksi autoilulta on, että joukkoliikenne on toimiva vaihtoehto. Monessa kaupungissa sen kanssa on vähän niin ja näin, kuten vaikka Vaasassa, jossa 6 km päästä keskustaan menee kaksi bussia, jotka menevät peräkkäin, ja sitten tuntiin ei pääsekään millään. 

Autottomuus opettaa kulkemaan itsenäisesti ja hahmottamaan ympäristöään. Kun meillä ei perheessä ollut autoa, opettelin koko pääkaupunkiseudun yläkouluikäisenä fillarin ja kartan kera. Porvoossakin auto on melkein välttämättömyys, jos sattuu asumaan keskustasta yli 3 km päässä. Paitsi että ei ole. Ja Porvoon sairaalassa työskennellessäni muistan erään Isnäsissä asuneen iäkkään miehen, joka kolmattakymmenettä kilometriä pyöräili säännöllisiin tarkastuksiinsa. 

Ok, tuota ei voida vaatia kaikilta, oman mukavuuden ja ennaltaehkäisevän hyötyliikunnan välisen tasapainon uudelleentarkastelua, mutta olisi hyvä joskus nähdä keskusteluissa joitain uusiakin argumentteja, tai muitakin perusteluja kuin yleiseksi eduksi läpinäkyvän väsyneesti naamioitua omaa laiskuutta.

Entä sitten se ihmisten puolue? Siihen kuuluu sellaista jengiä, jotka ymmärtävät autot ihmisten välineinä eikä päinvastoin.

Kuvalähde on Hämeentie.fi -nettisivu, josta saa lisätietoa hankkeesta.

Tähtitieteilijä uusliberalismin kätyrinä

Emeritus-tähtitieteilijä Esko Valtaoja, tuo ylin kaikkitietävä, jakoi tähdiltä oppimaansa viisautta nuorille. Hän sanoi, että nuorten ei kannata kuunnella hänen sukupolveaan (64 v.) silloin kun se väittää kaiken olleen aina paremmin. Ruikutus varmaankin häiritsee kosmologista tasapainoa, aiheuttaa auringonpilkkuja ja syöpää.

No, eivät asiat tietenkään olleet yleisessä katsannossa paremmin. Olisin kuitenkin varovainen tekemään mitään yleisiä Zeitgeist-luonnehdintoja. Ja millä hauiksilla Valtaoja tämän tietää? Taivaankappaleiden liikkeistäkö hän päättelee, miten asiat olivat hänen sukupolvellaan yleisesti? Onko Valtaoja astrologi, minä kun luulin häntä astronomiksi? Puhumattakaan siitä, miten on jollakin hänen sukupolvensa edustajalla, sellaisellakaan, joka olisi sattunut menettämään kaiken?

Valtaojan käsky olla ruikuttamatta kuulostaa ihan tämänhetkisen virallisen uusliberalistisen ideologian mukaiselta. Että älkää valittako, vaan ottakaa vuoteenne ja kävelkää, vapauttakaa sisäinen sankarinne.

Esko Valtaoja voi olla ihan viisaskin mies, mutta yhden totuuden Suomeen mahtuu kerrallaan yksi viisas (mies), ja kun Katainen käytti viisauskuiskaajanaan Pekka Himasta, lieneekö valtakunnanviisaana nyt Esko Valtaoja?

Valtaojasta tulee mieleen takavuosikymmenten Nike-mainos, jossa "Bo" tunsi kaikki lajit, paitsi jääkiekon. Tätä lajia emeritusprofessori, jota voidaan monessakin mielessä pitää etuoikeutettuna, ei tunne.

Virkistysalueita ei voi ulkoistaa

Kun puhutaan keskittämisestä, tällöin keskitytään yksinomaan väestöön ja palveluihin, lähtien liikkeelle kysynnän ja tarjonnan kausaaliseksi oletetusta suhteesta näiden välille. Että kun on enemmän asukkaita, palveluille on enemmän kysyntää, ja tästä automaattisesti seuraa myös palveluiden tarjontaa. 

Jos tämä kysynnän, tarjonnan ja palveluiden keskittäminen oletetaankin ekologiseksi yhdyskuntasuunnitteluksi; asiointimatkathan vähenevät ja ne voi ainakin periaatteessa hoitaa apostolinkyydillä, fillarilla tai joukkoliikenteellä, niin tässä keskustelussa unohtuu se, että myös ympäristö on hyödyke siten että voidaan puhua ekosysteemipalveluista ja virkistyspalveluista. Ekosysteemipalveluita ovat esimerkiksi huleveden suodattaminen, hiilinielun tarjoaminen, melun ja liikennepäästöjen suodattaminen. 

Väestön liiallinen keskittyminen voi johtaa ympäristöpakolaisuuteen, josta äärimmäisin johtopäätös on evakuoitua elintilan perässä maakuntiin, ja kevyempi versio on sukkuloida virkistyksen perässä pois kaupungista. Keskittämisvimmassa virkistysalueet tiivistetään olemattomiin, vaikka lähiluontoa ei voi ulkoistaa ympäristökuntiin, kuten ei muitakaan lähi- ja peruspalveluita. 

Kuka kusi kenen aamiaismuroihin

Parisen vuotta sitten bloggasin erään helsinkiläisvaltuutetun Facebook-seinällä käydyn keskustelun innoittamana, tai oikeammin siitä hermostuneena. Siinä keskustelussa muistini mukaan vallitsi varsin yksimielinen mieliala, joka muistutti lynkkausta. Keskustelussa, joka koski sanomalehtien laatikkojakelua, ei hirveästi löytynyt myötämielisyyttä aamulehtien laatikkojakeluun, sille, että tiedonsaanti sellaisella tavalla, joka huomioisi vastaanottajansa tarpeet (kaikki suomalaiset eivät todellakaan ole digitalisoituneet siinä määrin että etätyöhön perustuva hajauttaminen olisi mahdollista, kun ei edes sanomalehden selaaminen tabletilla onnistu), olisi sellainen kansalaisen perusoikeus, jota pitäisi verovaroin subventoida.

Bloggaukseni, jossa sanoin tuollaisen keskustelun vahvistavan cityvihreisiin liittyviä ylimielisiä mielikuvia, hermostutti tuolloin kyseisen valtuutetun, vaikka kirjoitin hänen nimeään mainitsematta. En halunnut nostattaa häntä tikunnokkaan, vaan tarkoitukseni oli muistuttaa siitä, että on kaikkien vihreiden, myös helsinkiläistenkin etu, jos puolue kasvaa, ja kasvupotentiaalia on enemmän maakunnissa kuin suurissa kaupungeissa, eivätkä tällaiset lynkkauskeskustelut hyvää tee sille kasvupotentiaalille. Myönnän kyllä, että minun oli vaikeuksia pysyttäytyä asiassa, mutta päättäjältä tätä on voitava aina vaatia.

Enhän nyt halunnut kusta puoluetoverin aamiaismuroihin, mutta hän selvästikin menetti malttinsa, ja totesi, että hänen aamiaismuroihinsa tullaan kusemaan, vaikka kai täysi-ikäinen päättäjä on vastuussa omista sanoistaan ja oman sosiaalisen mediansa moderoimisesta eikä ole vastuullista luovuttaa sitä mellakoivien kansalaisjoukkojen käsiin. Ne sanat voivat herättää ajatuksia ja reaktioitakin, mikä pitäisi tietää, jos politiikka-nimiseen leikkiin lähtee.

Nyt kyseinen helsinkiläisvaltuutettu on silmin nähden jälleen hiiltynyt - käsittääkseni jostain pääministeri Sipilän hajauttamislausunnosta, jossa tämä oli siteerannut olemattomia hajauttamista puoltavia tutkimustuloksia - ja tullut samalla kusaisseeksi maakuntavihreiden aamiaismuroihin. Kai se olisi tärkeää jaksaa pitää vihreää lippua korkealla maakunnissa, vaikka tällaiset kirjoitukset antavat näkyvää aineistoa, jonka perusteella vihreitä voi syyttää ylimielisiksi ja city-keskeisiksi. Aineistoa, joka karkoittaa puoluevalintaansa arpovat maakuntien vaaliteltoilta. Ja sitten pitäisi jaksaa osata perustella niillä teltoilla, miksi Vihreitä kannattaa tästä huolimatta äänestää. Kiitos tästä korvaamattomasta vaalivetoavusta, ja tämä siitä hyvästä, että minä ja moni muukin on tehnyt vaalityötä helsinkiläisten ehdokkaiden eteen.

Tärkeää on raitiovaunujen vuoroväli ja stadilaisten etäisyys synnytyssairaalaan, kuten todettiin puoluetoverini Silja Keräsen mainiossa vastineessa Hannu Oskalan tuoreeseen kirjoitukseen, jonka sisältö sinänsä voisi olla paljolti asiaa, kunhan vain siinä pysyttäydyttäisiin kiihkeältä kärjistämishalulta:

"Kaupungeissa on koulutus, työpaikat, talouskasvu ja tulevaisuus. Kainuussa on kylmää, metsää ja eläkeläisiä" (suora sitaatti)

Stadissa vielä asuessani en käsittänyt, mistä kumpuavat puheet helsinkiläisestä ylimielisyydestä. Arvostin tuolloin poliitikkoja - kuten Jan Vapaavuorta - jotka uskalsivat rehellisesti olla Stadin asialla ilman tarvetta mielistellä muita kuin potentiaalisia äänestäjiään, sillä kotiinpäinvetämisen jalo taito osataan kyllä muuallakin. On Stadikin alue, oikeastaan oma maakuntansa.

Vaikka sen verran tajusin ummikkostadilaisenakin valtakunnallistumisen olevan kohtalonkysymys, että äänestin Länsi-Helsingin Vihreiden edustajana varapuheenjohtajistoon aikanaan yhden helsinkiläisen lisäksi siuntiolaista ja jyväskyläläistä, huolimatta silloisen toiminnanjohtajan vahvasta suosituksesta antaa kaikki äänet oman piirin ehdokkaille.

Voi voi, Hannu. Tarkoituksesi oli kai ärhäkän oppositiopolitiikan - jota minäkin kannatan - nimissä tölväistä Keskustapuoluetta, mutta maakunnissa asuu muitakin kuin keskustalaisia ja heidän kannattajiaan. Tämä satoi suoraan Keskustapuolueen laariin, joka kannattajineen vain saa tällaisesta lisää vettä myllyyn.

Mitäs jos Oskala olisikin tyytynyt kirjoittamaan em. sitaatistaan vain ensimmäisen lauseen? Mitäs jos keskityttäisiin Helsingin vahvuuksiin Kainuun heikkouksien sijasta? Olisi ehkä riittänyt vaatia sitä todistustaakkaa Sipilältä ja jättää tämän todisteluvaatimuksen ulkopuolelle maakunnissa eläjät. Jotka kaikki eivät ole maalaisia. Joista aika moni pyörittää kasvukeskusten asukkaiden peruspalveluita.

Minun maailmankuvassani heikkoja autetaan, sillä vahvat pärjäävät omillaankin. Sitä sanotaan lähtökohtien tasa-arvoistamiseksi, josta aluepolitiikka on vain yksi erityistapaus. Ei Keskustapuolueelle kannata jättää siihen yksinoikeutta.

Silja Keräsen mainion blogin, jossa linkataan myös Hannu Oskalan blogiin, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ideoita ei voi syödä

Keskittämisen - siis väestön ja palveluiden keskittämisen kasvukeskuksiin - puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että kaupungistuminen on seurausta siitä, että he uskovat ihmisen olevan perin juurin sosiaalisen eläimen, ja hakeutuvan toisten pariin. He uskovat, että uudet innovaatiot syntyvät verkostoissa ja satunnaisemmissakin kohtaamisissa. Tähän synergiaetuajatukseen perustuu myös esimerkiksi sellainen innovaatio kuin työhuonehotelli, jossa itsenäiset osaamisyrittäjät voivat verkostoitua toistensa kanssa, vaikka se oma tekemisen substanssi ei olisikaan samaa kuin toisilla.

Asia voi olla toki juurikin näin kuin keskittäjät tietävät. En olisi ehkä muuten tullut aloittaneeksi kasvatustieteen opintoja avoimessa yliopistossa, jollei työkaverini olisi säännöllisesti kantanut kahvikuppiaan huoneeseeni. Tähän ei olla tarvittu kahvihuone- tai ruokapöytäkeskustelua, ja niistä olenkin nyt luopunut. Ollaan sitten ilman ideoita, joita ilman pärjään mainiosti. En tarvitse niitä jokapäiväisestä työstä selviytymiseeni. Ideat ovat luksusta, jota ilman säästän tunnin päivässä aikaa, jona voin vaikka opiskella, tai mitä nyt päätänkin tehdä. Ilman ideoita käteeni jää palkastani kuukaudessa noin kuudesosan verran enemmän. Sillä reilulla satasella voin sitten hyödyntää suomalaista yrittäjyyttä, kauppoja tai sijoittaa lasteni tai itseni hyvinvointiin.

Ideoita ei voi syödä. Paitsi ehkä jotkut koodinvääntäjät pärjäävät niillä ja Cociksella.

Pianon ohi ja yli

Pianistilegenda Arthur Rubinstein luonnehti omaelämäkerrassaan osuvasti itsensä ja kollega-Horowitzin eroa: joskin Horowitz oli häntä paljon parempi pianisti, hän oli Horoa parempi muusikko. Tässä Arthur sanoo jotain hyvinkin oleellista.

Piano, ja soittimet yleensäkin, ovat välineitä. Ne ovat välineitä säveltäjän tarkoittaman musiikillisen viestin välittämiseen, ja vasta toissijaisesti välineitä soittajansa taituruudellisuuden osoittamiseen. Soittajakin on väline, säveltäjän väline.

Kuuntelen mieluiten pianisteja, joita kuunnellessa heidän instrumenttinsa unohtuu. Claudio Arraun Schubertissa piano kokee metamorfoosin pianon, kitaran, kantelen ja kaikkien mahdollisten kielisoittimien transsendenssiin. Dinu Lipattilla vain koskettimet ovat hänen ja Jumalansa välissä. Glenn Gouldilla piano ja ylivertainen sormitustekniikka tekee oikeutta Bachin polyfoniselle kudokselle, joka jää toisilta tavoittamatta. Edwin Fischer arkkitehdin tavoin rakentaa Beethovenin, Schubertin ja Bachin musiikkia, tai kuten säveltäjä, suurella rakkaudella. Artur Schnabel ei soita Beethovenia vaan on Beethoven, ja siinä on sivuseikka, jos joku sormi joskus vähän menee sinne päin.

Pianon teknikot, joita Rubinstein edellä luonnehti pianisteiksi, harvoin liikuttavat sydäntäni. He voivat vedota järkiini tai korviini, mutta kuunnellessani Horowitzia tai Richteriä olen alati liiankin tietoinen kuuntelevani pianoa, suoritusta. Kiinnostavimmat muusikot pääsevät tunkeutumaan pianon ohi, ali ja yli musiikin ytimeen, kun taas Horowitz ja Richter jäävät yleensä operoimaan materian tasolle, jäävät koskettimistonsa vangeiksi, miten hyvin he sen hallitsevatkaan. 

Poikkeuksiakin toki on. Horowitzin Scarlatti on täysin aineetonta, vastuksetonta, kuin harsopilveä, ja Richterin käsissä Beethovenin Diabelli-muunnelmista välittyy kumuloituva epätoivo, jota ei lue nuoteissa. 

Pyöräilijälle varovaisuus on valttia

Autoilijat ja pyöräilijät näyttävät olevan kaksi toisilleen vihamielistä heimoa, ainakin jos asian päättelee yleisöosastokirjoitusten ja sosiaalisen median perusteella. Tämä on sikälikin outoa, että eivät nämä roolit ole tyhjentäviä ja poissulkevia, vaan kyllä monesta kehkeytyy tilanteen mukaan niin jalankulkija, kahdella tai neljällä pyörällä liikkuva, oman mukavuuden tai tilannesidonnaisen kätevyyden mukaan.

Nämä vihollisuusasetelmat näyttäisivät lisääntyvässä määrin näyttäytyneen aggressiivisina reaktioina toisten liikkumistapojen edustajia kohtaan. Aggression taustalla lienee puhdas itsekkyys: oma liikkumistarve on toisia ihmisiä tähdellisempi, ja muut ihmiset ovat vain esteitä. Aika kurja maailmankuva. Käyttövoimaa tälle aggressiolle antaa toisten liikkujaryhmien suorittamat liikennesääntöjen rikkomukset, joista osa juontuu ajattelemattomuudesta ja huolimattomuudesta, osa on silkkaa piittaamattomuutta ja itsekkyyttä, mutta osaa voi valitettavasti syyttää liikennesääntöjen osaamattomuudesta.

Äärimmäinen muistutus tunteiden kuumenemisesta liikenteessä: autoilijan yliajaman pyöräilijän muistomerkki Töölöntullilla.

Näihin synteihin syyllistyy joka ikisen liikennemuodon edustajia, mutta pyöräilijöille sälytetään erityisen paljon viimeisen lajin syytöksiä: liikennesääntöjen puutteellista hallintaa. Liikennesääntöjen osaamisesta ei kuitenkaan missään nimessä seuraa turvallista liikennekäyttäytymistä, etenkin kun autot aiheuttavat paljon pahempaa tuhoa kuin pyörät, onhan niiden liikemäärä niitä suurempi (liikemäärän yhtälö: massa x nopeus).

Minulle polkupyörä ei ole vaihtoehtoinen liikenneväline, vaan ainoa, ellei joukkoliikennettä ja jalkailua lasketa, sillä en omista ajokorttia. Ajokortittomana pyöräilijänä tunnustan, että menetelmäni liikkumiseen on vaaran välttäminen. En lähde kiistelemään siitä, kenellä on etuoikeus siinä ja siinä etu- ja ei-etuoikeutetussa risteyksessä, sillä en tiedä. Tiedän kauhistuttavani pyöräilyyn miltei ammattimaisesti suhtautuvat ystäväni ja tuttavani, mutta liikennesääntöjä olen viimeksi tankannut koulun ympäristöopin tunnilla neljättäkymmenettä vuotta sitten. Missä minä niihin ajokortittomana olisin törmännyt?

Ymmärrän hyvin fillariaktivistien kauhistuksen tunnustukseni edessä. Minä olen varmaankin huonoa mainosta pyöräilijöille, ja heikennän koko heimon mainetta, että tuossa on sellainen vastuuton, liikennesääntöjä osaamaton fillariterroristi, mutta toisaalta, yhteenkään vakavaan onnettomuuteen en ole ollut osallinen, vaikka olen kymmeniä tuhansia kilometrejä polkenut, lapsesta saakka. Hyvin on selvitty satojenkin kilometrien pyöräreissut, Italiaa ja Ranskaa myöten.

Formaaleja liikennesääntöjä tärkeämpää on pitää maltti ja silmät auki liikenteessä. Tätä suosittelen kaikille tielläliikkujille, oli liikennemuoto mikä hyvänsä, ikä mikä hyvänsä, ajokorttia tai ei, ja ajon tarkoitus mikä hyvänsä.

 Tämän näköistä miestä ei tarvitse pelätä liikenteessä.

Rock rock jee jee!

Nuorena ei päätä pakottanut. Tästä ovat saaneet kärsiä esimerkiksi Porvoon kaupunginvaltuusto ja kuka nyt valitseekaan Opetusministeriön kansliapäällikön, sillä näitäkin toimia olen hakenut. Näitä hakemisia tulee nyt lisää, kiitos Jarppa Lindströmin johtaman työministeriön, joka kaavailee työttömälle dokumentointivelvoitetta aktiivisesta työnhausta. Niin ettei vain maata siellä kotisohvilla.

Nuorempana tein uranpoikasta korkeakoulujen opetushallinnossa. Siellä oli nähtävissä etenkin ammattikorkeakoulupuolella, että nuorten työttömien piti työttömyyskorvauksen menettämisen pelossa hakea yhteishaussa edes johonkin. Yhteenkin ennakkotehtävään oli hakija kirjoittanut "rock rock jee jee", ja näitä sitten perattiin ylitöiksi asti.

Jos työttömiä on jokaista täytettävää avointa työpaikkaa kohden keskimäärin toistakymmentä, ja tähän hakijamereen lisätään vielä jo töissäolevat työnhakijat, TEM:in ehdotelma sen kuin vain lisää aiheettomia työnhakuja, ja kohtaanto-ongelma sen kuin lisääntyy, etenkin kun useimmissa tapauksessa työttömän on ihan turha hakea kun paikat menevät jo töissäoleville, usein vieläpä jo kyseistä tointa sijaisena tai määräaikaisena hoitaneelle, joka on jo antanut työnäytteensä, joka on tässä tapauksessa ollut palkallinen.

TEM:n aivopieru lisää työpaikkojen henkilöstöosastojen taakkaa, ja pienillä yrityksillä ei ole tällaista luksusta kuin henkilöstöosasto, vaan sama henkilö tekee talous-, markkinointi-, tuote- ja henkilöstösuunnittelun. Vaikka oli kuulemma tarkoitus helpottaa yritysten taakkaa, sillä pienet yrityksethän ne tunnetusti palkkaavat, jos palkkaavat.

TEM:in em. Suomi nousuun -innovaatio myös lisää TE-virkailijoiden valvontatehtäviä, kun pseudohakua kvasityöpaikkoihin pitää kytätä.

TEM:in ideakukkanen myös lopultakin poistaa viimeisetkin edes teoreettiset mahdollisuudet työttömille saada töitä, ainakaan julkisesti ilmoitettuja työpaikkoja, sillä näön vuoksi hakemisen tulva saa työnantajat miettimään ainakaan kahteen kertaan, ilmoittavatko työpaikkojaan ollenkaan avoimiksi, vai rekrytoivatko sosiaalisen median ja muiden verkostojensa kautta, jolloin työpaikat menevät kavereille ja kavereiden kavereille. Sekin viimeisten avoimien työpaikkojen neulansilmä, jonka lävitse työttömien kameli pitäisi tunkea, häviää olemasta.

Niin että rock rock jee jee vaan.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Mikä ihmeen ammattitaitosuoja?

Korkeakoulujen valintaoppaan v. 1990 edition ammattikuvauksien mukaan sosiologiaa pääaineenaan lukeneet valtiotieteiden maisterit voivat sijoittua 92 ammattinimikkeeseen (muistini mukaan), ja listan viimeisenä oli siivooja.

Näin 26 vuotta sitten. Sen jälkeen olen työskennellyt mm. lehdenjakajana, osastonsihteerinä, tekstinkäsittelijänä, projektin vetäjänä, valtakunnallisena työpajakoordinaattorina, projektitutkijana, opettajan sijaisena, opintosihteerinä, toimialasihteerinä, koulutussuunnittelijana, suunnittelijana, (pseudo)yrittäjänä, näyttelysihteerinä, sihteerinä ja siivoojana.

Edellisessä työpaikassani, joka oli tähän saakka viimeisin sellainen, joka ei ollut suojatyöpaikka (hmm.??), oli toinenkin sosiologi. Hänkin oli osastonsihteeri, ja aina tarpeen tullen sosiologi-osastonsihteerit sijaistivat toisiaan. Kukas sen pätevämpi ylipätevä sosiologi-osastonsihteeri olisikaan kuin sosiologi-osastonsihteeri.

Niin että ei Jarppa Lindström ole mitään uutta keksinyt, kun hän olisi lieventämässä työttömien ammattitaitosuojaa. Paitsi olisi sittenkin. Meillä sosiologeilla ei ole sellaista koskaan ollut, joten tämä ammattitaitosuoja olisi meille ihan uutta. Niin että kiitti vaan työministeri Jarppa.

Aikuisten oppiminen on poisoppimista

Tämä kirjoitelma oli esseetehtäväni kasvatustieteiden perusopintojen kurssille Kasvatus, koulutus ja kehitys elämänkulussa. 

Miten opetus ja oppiminen tulisi järjestää,  jotta jokaisella oppijalla olisi valmiudet elinikäiseen oppimiseen ja tulevaisuuden muuttuvien olosuhteiden kohtaamiseen? 

Aikuisten oppiminen on poisoppimista 

Sosialisaation, varsinkin aikuistumiseen kuuluvan toisen asteen tai sekundaarisosialisaation myötä, opiskelijoiden kontekstuaaliset kytkennät ja skeemat lisääntyvät, kun lapsilla elämänpiiri taas on välitön, kodin ja päiväkodin ympärillä pyörivä.  Oleellinen haaste on se, miten aikuisille suunnattu oppi dekontekstualisoidaan yleispäteväksi, jotta he voivat itse sen sitten tarpeen mukaan soveltaa, kontekstualisoida. 

Miten tämän dekontekstualisaation sitten tulisi tapahtua? Aikuisilla tämä on suurempi haaste kuin lapsilla, koska lapsilla on vielä melko vähän konteksteja, joista poisoppia. Jo koulutusjärjestelmän kehitys itsessään on dekontekstualisaation historiaa, poispäin jonkun konkreettisen ammattitaidon oppimisesta mestari-kisälli -menetelmällä aina kohti yleistä oppimaan oppimisen kyvykkyyttä, jonka senkin on varminta olla elinikäistä. 

Oppimiseen liittyvässä dekontekstualisaatiossa kielellinen viestintä on avainasemassa, ja etenkin abstraktin, arkielämästä irronneen kielen hallinta. Roger Säljön mukaan avainkysymys oppimisprosessissa on se, miten viestintä muodollisessa koulutuksessa muotoutuu, mitkä mekanismit sitä säätelevät ja mitä vaaditaan menestykselliseen osallistumiseen kyseiseen toimintaan. Vaikka koulun diskurssi olisikin dekontekstualisoitua, yleisten oppimisvalmiuksien antamista, tämä kaikki kuitenkin tapahtuu tietyn toimintajärjestelmän eli kontekstin puitteissa. Tämä konteksti on koulu, eikä koulun diskurssia voida irrottaa tuotantoedellytyksistään: oppilaiden kyvystä ymmärtää, heidän kapasiteetistaan hallita koulun edellyttämää käsitteellistä kieltä. 

Mitä sitten ovat oppimisen institutionaaliset järjestelyt, kasvatustieteellisin termein oppimisjärjestelmän ainesosat? Niihin kuuluvat esimerkiksi koulurakennus varustuksineen ja luokkahuoneineen, oppikirjat ja opiskelijoiden testausmenetelmät, nykyään myös teknologia (vaikka olivat helmi- ja liitutaulukin teknologioita sanan laajassa merkityksessä). 

Erilaisia oppimiskäsityksiä 

Edellämainittua institutionaalista oppimiskäsitystä haastoi ensin nk. kognitivismi, tärkeimpänä edustajanaan kehityspsykologi Jean Piaget. Kognitivismissa lapset ovat oppimistapahtuman kanssakonstruoijia. Jos tarkoituksena on ripeästi mielestä haihtuvien, irrallisiksi jäävien faktojen ulkoa opettelun asemesta jättää syvempi muistijälki, on pyrittävä syvällisempään ymmärrykseen, faktojen sisäistämiseen. Tähän Piaget´n mukaan tuli pyrkiä aktiivisesti, antamalla oppilaiden tehdä kokeita, muokata itse ympäristöään ja samalla oppimisympäristöään itsensä näköisiksi. 

Piaget´n ryhmätyötä ja itseohjautuvuutta korostavasta suuntauksesta on pikku hiljaa tullut normi lasten kouluttamisessa. Onko se sitä sitten aikuiskoulutuksessa? Mitä ilmeisimmin Piaget´n tausta-ajatuksena on ollut sellainen olettamus, jossa aktiivinen oppiminen ruokkii elinikäistä oppimista, sillä kun rooli oppimiseen on konstruoiva, tällöin opitaan syvällisemmin ja sisäistäen, ja jos itse asia ehkä aivan perusteitaan lukuunottamatta ehtisikin unohtumaan, aktiivinen oppijanrooli on kuitenkin ehtinyt muodostumaan toiseksi luonnoksi. 

Kai Hakkarainen arvostelee Psykologia-lehden artikkelissaan kognitivismia ja kokeellista psykologiaa yleisemminkin. Hänen mielestään siinä ihmistä tarkastellaan suljettuna systeeminä, eristettynä sosiaalisista konteksteista. Hakkarainen vetää ajattelunsa lankoja vieläkin pidemmälle, tarkastellen sellaisia älyllisen toiminnan muotoja, jotka syntyvät sosiaalisissa konteksteissa, kuten verkostoissa. Tällaisia muotoja kutsutaan esimerkiksi parviälyksi, ja prosessia, jossa älyllinen kehittely laajennetaan yksilön ulkopuolelle, joukkoistamiseksi.  

Myös Hakkarainen, kuten Säljö ja kovin moni muukin, ponnistaa Vygotskin kulttuurihistoriallisesta koulukunnasta. Tässä yhteydessä Vygotskin ajatus toiminnan välittyneisyydestä on ainakin siinä mielessä relevantti, että sosiaalinen konteksti jo itsessään antaa vihjeitä, sisältää karttamerkkejä, miten kyseisessä kontekstissa (toimintaympäristössä) pitäisi luovia. Tällöin sosiaalinen konteksti on oppimiselle lisäarvo, ja selittää toiminnan mielekkyyttä. 

Mitä se sitten on, se oppiminen? Puhumattakaan opettamisesta  

Oppimisessa toisista voi olla apua. Oppimistilanteessa voidaan puhua Vera John-Steinerin käsitteistöllä tikapuista, joita on käsitteellisiä ja toiminnallisia, sekä erityistapauksena sosiaaliset verkostot. Opettajan roolina voi olla toimia sosiaalisena insinöörinä, tikapuiden pystyttäjänä. 

Hakkaraisen artikkelissa tunnutaan puhuvan rivien välissä ryhmätyön puolesta; erilaisten osaamisten ajatellaan täydentävän toisiaan, uusien ideoiden ja niiden toisiinsa törmäyttämisen ja yhteiskehittelyn kautta. Malliesimerkki toimivasta ryhmätyöstä lienevät tieteelliset tutkimusryhmät; tosin niihinkin jokainen tuo oman panoksensa, ja on essentialismia olettaa ryhmän jäsenistä riippumattomia sosiaalisia faktoja ja kohdella näitä sosiaalisia faktoja artefaktien tavoin. Hakkarainen toteaakin, että ryhmätyöskentelyä ei pidä olettaa automaatiksi, jossa kaikkien sen jäsenten ymmärrys kasvaa, sillä ryhmäroolit toistuvat usein samanlaisina, jolloin osaaminen voi kasaantua yksille, toisen ollessa vapaamatkustajia. 

John Biggs ja Catherine Tang näkevät opetustilanteen opettamisen ja oppimisen, opettajan ja opiskelijoiden välisenä vuorovaikutuksena. Siinä päävastuu voidaan projisoida vastaavasti joko opettajalle tai opiskelijoille, etenkin silloin jos oppimisessa (ja opettamisessa) ei saavuteta asetettuja tavoitteita, eli oppimista ei tapahdu toivotulla tavalla. Biggs ja Tang esittävät kolmen tason hierarkisesti järjestetyn mallin, jossa näkyy tekijöidensä arvotus, jossa seuraava taso on ikään kuin edellisen tason parannus, reagointia sen puuttellisuuksiin. 

Mallin ensimmäisellä tasolla eli opettajalähtöisessa ajattelutavassa syy huonoihin oppimistuloksiin löytyy huonoista oppilaista, oletuksen ollessa, että opettajat ovat valmistautuneet tehtäväänsä hyvin, mikä tarkoittaa sitä, että he hallitsevat sisällöt hyvin. Tästä sitten pitäisi seurata kausaalisesti oppimista, kunhan opiskelijat vain seuraavat opetusta. Oppilaiden mahdollisista oppimisvaikeuksista tai taustatekijöistä opettajat pesevät kätensä, ja ne ovat tukipalveluiden asia, ei opettajien, jotka vain kaatavat sisällöt opiskelijoiden päihin  

Mallin toisella tasolla eli opiskelijalähtöisyydessä taas huomio keskittyy siihen, mitä opettaja tekee, miten hän opettaa. Tässä opettajan tehtävä ei rajoitu enää pelkän tietosisällön, vaan myös sen omaksumiseen tarvittavien käsitteiden ja ymmärryksen välittämiseen. Tällöin paino on opetustekniikoissa, jotka nähdään opiskelijoista ulkoisina ja riippumattomina, ja oppiminen nähdään yksilöllisen kognition kysymyksenä, miltei behavioristisesti: tietyistä opetustekniikoista tulisi seurata tietynlainen reaktio, eli idealisoitu oppiminen.  

Biggsin ja Tangin mallin kolmannella tasolla huomio keskittyykin sitten taas opiskelijoihin, heidän oppimiseensa. Erotukseksi ensimmäiseen tasoon on se, että kun ensimmäisellä tasolla huomio kiinnittyi opiskelijoiden puutteellisiin kykyihin, anomalioihin suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, kolmannen tason oppimisessa Biggs ja Tang ottavat tavoitteekseen opiskelijoiden syväsuuntautuneen oppimisen, ja opettajan tehtävänä on selvittää aktiivisesti, missä määrin tässä on onnistuttu, ja suunnitella mahdollisia tukitoimia, jos tavoitteesta ollaan  jääty. Biggsin ja Tangin kolmas taso ottaa lähtökohdakseen konstruktivistiset oletukset oppimisen ja opettamisen luonteesta. 

Biggs ja Tang esittävät yhteenvetonaan, että opettajan tulisi rohkaista syväsuuntautuneisuutta, oletettavasti siksi, että syvällisesti opittu on kunnolla sisäistettyä ja jättää kestävimmän muistijäljen ja voi jopa toimia kestävänä tietovarantona, pohjana, jolle uusi tieto voidaan rakentaa. He jopa menevät niin pitkälle, että kehottavat välttämään pintaoppimista (englannin kielen sanalle discourage ei oikein löydy suomennusta, varoittaa?). 

Entä elinikäinen oppiminen? 

Olen tähän saakka miltei systemaattisesti näyttänyt välttelevän elinikäisyyttä tässä kirjoitelmassa, tai oikeastaan vasta kaarrellut saaliini ympärillä. Hannele Niemi toteaa luentomateriaaleissaan aivojen olevan plastisia: ne kompensoivat puuttuvia ja rapautuvia taitoja, ja mahdollistavat myös elinikäisen oppimisen. Aivoja suuremmat esteet oppimiselle ovat asenteisiin ja tottumuksiin liittyviä, jolloin elinikäiseen oppimiseen liittyy poisoppimista: paitsi kontekstualisointia, myös dekontekstualisaatiota.

Toki elinikäisen oppimisen tiellä on muitakin kuin yksilöön palautettavia esteitä. Esimerkiksi työpaikoilla on mietittävä, miten niillä mahdollistetaan opiskeleminen. Ensin toki työpaikoilla on mietittävä, ketä tai keitä opiskeleminen hyödyttää. Nämä pohdinnat ovat erityisen ajankohtaisia projektityössä, jossa projektityöläiset vievät osaamisensa mukanaan, on se sitten hankittu töissä oppimalla tai jossain muussa ympäristössä, ja organisaatioon jää vain loppuraportti, jonka lukee vain rahoittajan tarkastaja ja mahdollisesti joskus joku lopputyön tekijä.

Hannele Niemi esittää idealisoidun aikuisopiskelijan mallin, jossa oletetaan, että aikuisopiskelija olisi (jo) siinä määrin oppinut itseohjautuvaksi ja vastuuntuntoiseksi, että hän osaisi järjestää (muun) elämänsä oppimiselle otolliseksi niin että esimerkiksi työ ja perhe eivät häiritsisi. Perheellisellä, opiskelevalla aikuisella ei tietenkään harrastuksia olekaan. Aikuisopiskelija on myös, nimenomaan sopivasti, kriittinen, mutta ei vahingossakaan liikaa. Hän tietää kokemuksesta, milloin kriittisyys pitää lopettaa niin ettei vahingossakaan tuo oppimaansa työpaikalleen käyttöön.  

Konkreettisena käyttökelpoista antia Niemen materiaaleissa oli aikuisten opettamisen sudenkuoppien luetteleminen. Nämä vaikuttavat käytännössä koetelluilta. Niemi mainitsi sudenkuopiksi seuraavia: 

·              Pyrkimys riisua kaikki teoreettisuus 

·              Usko aikuisten itseohjautuvuuteen 

·              Jatkuva kikkailu opetusmenetelmillä ja –muodoilla 

·              Oppilaiden miellyttäminen ja ristiriitojen välttely 

·              Koulumaisten työmuotojen vältteleminen 

·              Oppijakeskeisyys eli ohjaamaton työskentely (koska taustaoletuksena on opiskelijoiden itseohjautuvuus) 

Voisin kuvitella edellämainituista ensimmäisen kohdan sudenkuopaksi siksi, että jotkut opiskelijat voivat kokea pyrkimyksen pelkkään käytännöllisyyteen heidän aliarvioimiseksi. Kaikki koulutusasteet läpäisseenä uusliberalistisen eetoksen mukainen usko itseohjautuvuuteen on aikuisiin ulotettuna ymmärrettävä, ainakin esimerkiksi peruskoululaisiin verrattuna, jos opiskelu ymmärretään osaksi (muuta) elämää eikä siitä irrallisena. Kuitenkin tämä usko voi olla vahvasti liioiteltua.  

Niemen materiaaleista saa viitteitä, että mitä vanhemmista opiskelijasukupolvista on kyse, sitä opettajajohtoisemmin he ovat tottuneita työskentelemään. Oppilaiden miellyttämisellä ja ristiriitojen välttelyllä kuvittelisin voivan tarkoittaa sitä, että oppiminen on lähtökohtaisesti mahdotonta, jos oman mukavuusalueen ulkopuolelle ei olla valmiita menemään. Tämän tietää jokainen, joka on elämässään ollut missään tekemisissä peruskoululaisten (ja miksei vielä lukiolaistenkin) kanssa: yleensä itselle helpoimmat oppiaineet koetaan itselle mieluisimmiksi, ja tämä näkyy valinnaisaineiden valinnassa, jossa korostunee helppous hyödyllisyyden tai haastavuuden kustannuksella. Ainakin osittain käsi kädessä itseohjautuvuuden kanssa, sen kääntöpuolena lienee koulumainen työskentelytapa, jossa opettajajohtoisesti luennoidaan katederilta, ylivertaisen auktoriteetin ilmoittaessa, miten asiantilat suvaitsevat olla ja opiskelijat kirjoittavat muistiin. Äärimmilleen vietynä itseohjautuvuusideologia ilmennee ohjaamattomuutena. 

LÄHTEET: 

Biggs, John & Tang, Catherine (2007):  Teaching for Quality learning at University. Open University Press. (luvut 2 ja 3) 

 Hakkarainen, Kai. (2003). Kollektiivinen älykkyys, Psykologia 38 (6), 384-401) 

Niemi, Hannele (2014): Luentokalvot  

Säljö, Roger (2004). Oppimiskäytännöt: sosiokulttuurinen näkökulma. WSOY. (luvut 1-6)