Mikä liberalismissa mättää?

Minua liberalismissa häiritsee ainakin kaksi seikkaa.

Ensinnäkin se, että harva itseään liberalistiksi tunnustava määrittelee tarkemmin, minkä sortin liberalisti on: talous-, kulttuuri-, sosiaali- vaiko esimerkiksi elämäntapaliberalisti, ja miten suhteuttaa nämä eri liberalismin ulottuvuudet toisiinsa. Voin esimerkiksi olla elämäntapojen suhteen suhteellinen liberalisti, jollaisia jotkut voisivat kutsua paremman puutteessa ja omaa ahdistustaan peittääkseen suvakeiksi, mutta sosiaalisessa katsannossa siinä mielessä ei-liberalisti, että katson sen ongelmaksi, että jotkut oman onnensa sepät onnistuvat takomaan vain onnettomuutta.  

Toiseksikin: se, että en ole vielä tähän mennessä nähnyt minkään sortin liberalistilta kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä sille, että kaikkien ihmisten edellytykset ja eivät ole samat. 

Kaikki eivät niin sanotusti ponnista samalta laudalta, jos mäkihypyllisesti asian näkisi. Pitääkö alempi ponnistuslava poistaa kokonaan, vai nostaa? Jos se poistettaisiin, miten sieltä hyppääville kävisi? Kaatuisivatko nenilleen vai jäisivätkö kummulle? Entä jos heidät nostettaisiin ylemmälle lavalle? Tulisiko hallitsematonta räpiköintiä ja ruumiita vai kriittisen pisteen ylityksiä ja parhaimmillaankin vain tasajalka-alastuloja, huonoimmillaan ruumiita? 

Kannanottojen puuttuessa en ole voinut olla tulematta mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että nämä alemmalta lavalta ponnistavat ovat sosiaaliliberalisteille näköharhoja, joilta suljetaan silmät. Epäonnistuminen kielletään ja epäonnistujat kiistetään, ja sosiaaliliberaaleille olisi kaikkein helpointa, että epäonnistujat itse ymmärtäisivät olla epäonnistumatta. Tai jos epäonnistuvat, niin tehkööt sen ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran, niin päästäisiin siitä iänikuisesta hyysäämisestä. 

Ei kai liberalisteja voi syyttää aatteessaan olevasta valuviasta: sokeasta pisteestä sen suhteen, mitä tehdä niille, jotka eivät osaa tai suostu osallistumaan heidän skabaansa. Paitsi että jos heihin itseensä soveltaisi heidän omia kriteereitään, niin kyllä voisi. Ei kukaan ole pakottanut valitsemaan aatetta, ja jos julkisesti tunnustaa jotakin aatetta, on oltava valmis kärsimään seuraukset, kuten altistumaan kriittiselle keskustelulle. 

Kiitos Tere Sammallahdelle (joka puolusti Elina Lepomäkeä ja vieläkin tarkemmin liberalismia Sakari Timoselta, josta epäilemättä onnistujat näkevät pahaa unta) innoituksesta!