Jos työelämä ei ole kovinkaan paljon tarjonnut itsetoteutuksen paikkoja, silloin lienee luontevaa hakea niitä jostain muualta. Minulle tämä tarkoitti ensin ei-puoluepoliittista kansalaistoimintaa: minulle on sydämenasia suojella luonto ihmisille mutta myös ihmisiltä. Pian tein sitten sen tulkinnan, että parhaiten tämä tapahtuu siten, että vapaamuotoisen toiminnan lisäksi ja osin sen asemestakin etsin sen virallisen kanavan, jota kautta tämä missioni toteutuisi. Liityin poliittiseen puolueeseen.
Poliittiset puolueet ovat monessakin mielessä käteviä. Ne ovat suunnistusmerkkejä, joiden avulla voi tutustua samanmielisiin, joskus kyllä erimielisiinkin. Niitä samanmielisiä löytyy toisistakin puolueista silloin kun painitaan jonkun itselle läheisen asian, kuten luonnonsuojelun parissa, kun vaan jaksaa etsiä. Sitten joskus kyllä löytyy niitä erimielisiäkin, ja kaikkein kitkerin havainto tämä on silloin kun heitä löytyy omien parista.
Puoluepolitiikka ei siis vain yhdistä, vaan myös erottaa. Se pystyttää vallihautoja ihmisten välille, naapurien, jopa sukulaistenkin, jotka muuten voisivat tulla hyvinkin toimeen.
Puolueilla on kyllä sivistyksellinen tehtävä. Ilman puoluetoimintaa minulla ei olisi luultavasti mitään havaintoa monestakaan sellaisesta kysymyksestä, joista olen nyt ihan varma. Mutta mitäs jos en olisikaan? Miten tässä näin pääsikään käymään, minun piti olla "vain" suojelemassa luontoa, mutta nyt olenkin kaiken hyväksi tunnistamani, tai siis tovereiden sellaiseksi tunnistaman puolesta, kaikkea pahaa vastaan.
Olen aina pitänyt itseäni läpipolitisoituneena ihmisenä, jo siitä alkaen kun menin koulun oppilaskunnan sihteeriksi ja oppilaskunnan lehden toimittajaksi. Niihin hommiin voi ilmoittautua, koska ei niihin ollut mitään kilpailua. Mitään kilpailua ei myöskään yleensä ole erilaisten puoluepoliittisen paikallisjärjestöjen pesteihin. Jos sattuu olemaan toimintatarmoa käyttämättä, niihin vain.
Läpi- ja umpipolitisoituneen ihmisen, joka jo vajaa 11-vuotiaana laski tukkimiehen kirjanpidolla Mauno Koiviston ääniä radion ääressä ja piirsi "Kauno Mölvistön" vaalimainoksia kuviksentunnilla, on ollut mahdoton eläytyä sellaisen ihmisen ajatusmaailmaan, joka on tehnyt politiikasta sellaiset johtopäätökset, että se ei koske heitä edes sen vertaa että vaivautuisivat äänestämään. Nyt ymmärrän.
Eilinen teeveen niin sanottu vaalienväliskeskustelu, jossa puolueiden puheenjohtajat kroonisesti huusivat toistensa päälle, yli ja ohitse, oli masentavaa seurattavaa. Ei tietoakaan siitä, että yhdessä yritettäisiin hoitaa tämän maamme asioita. Eikä kai toisia voi ymmärtää, kun ei ylipäätään ymmärretä oikein mitään. Puutteelliseen ymmärrykseen perustuvan väärän tilannekuvan pohjalta on kai paha ponnistaa. Jos eilisen perusteella pitäisi tehdä johtopäätöksiä, niin kyllä tekisi mieli jättää nuo puhuvat päät tai oikeastaan puvut huutamaan keskenään, ja mennä itse nukkumaan.
Mitä sitten on jäljellä ihmiselle, joka kokee instituutioiden pettäneen hänet, myös sen instituution, jonka piti tarjota vaihtoehtoista sisältöä sille yhdelle instituutiolle, joka on hänet pettänyt? Hän menee nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti