Popot naulaan

Jari Litmanen - vanha mies, minua 2 viikkoa muistaakseni vanhempi - ei ole koskaan myöntänyt laittavansa nappiksiaan jalkaan. Minä joudun toteamaan nyt, 45 vuotta täytettyäni, että on aika päättää se, mitä urheilua harrastan loppuelämäni. Minulla juokseminen - joka nykyään kaiketi on lähinnä hiipimistä - on ykkösasia, ja uskoakseni jokainen oikean jalan potku on pois tästä juoksemisesta. Säästän polveani siis juoksemiseen, ja hiipimisen kutsuminen juoksemiseksihan on sekin itsepetosta, sosiaalisesti hyväksytympi ja upgreidatumpi tapa kutsua hölkkäämistä.

Vaikka olenkin pallottoman pelin erikoismies, itse itseni köyhän miehen Gattusoksi kehittänyt, ei minusta enää tässä vaiheessa tulle vasuria, ja siinä sivussa taitopelaajaa (suuri osa taitopelaajistahan on vasureita, kuten Messi, Rivaldo, Rivelino ja Saastamoinen). Joskus kuitenkin saattaa tulla pallottomallekin pelaajalle äkillinen mielenhäiriö, jossa potkaisen palloa, ja jotta en sortuisi tähän mielitekoon, jäävään siis itseni pois jalkapallonpelaamisesta, ellen sitten jalka- ja askelkyykyillä hanki polveni ympärille niin vahvat tukilihakset, että ne eivät satunnaista potkua hetkahda.

Sitä odotellessa, siirrän itseni siis eläkkeelle, tai ainakin odottelemaan kutsuja Goa Unitediin muiden raakkien tavoin. Saunominen soveltunee sosiaaliseksi urheilumuodokseni paremmin, niin psykososiaalisuudelleni kuin fyysisellekin ulottuvuudelleni (=polvelleni).

Kiitos kyllä kuuluu peliseurueelleni. Minä, joka olin koulu kunujaoissa aina kahden viimeisen joukossa, ja sellaiset päätyivät aina puolustajiksi - minä olin yleensä oikea pakki, joka ei saanut nousta eikä osannut puskeakaan, paitsi kerran vahingossa - pääsin irtautumaan tästä rooliodotuksesta niin että aloin jo hetken pitämään itseäni köyhän miehen Inzaghina. Olen kuitenkin pikemmin tee-se-itse Gattuso, parhaimpina päivinä Tigana.

Futispäivä 2016 - äänestys