Ainoa näkemäni argumentti on se, että "tässä taloudellisessa tilanteessa jokaisen nyt vaan pitää vuorollaan osallistua talkoisiin". Tässä argumentissa vielä on moralisoiva sävy, ikäänkuin se, että kaikilla ei ole varaa laittaa palkastaan syrjään niin että voivat jättäytyä kotiin koko- tai edes puolipäiväisesti hoitamaan lapsia, tekisi heistä huonoja isejä tai äitejä.
Jään kotiini keväällä kahdeksi kuukaudeksi, jotta pienen tyttäreni ei tarvitsisi mennä päivähoitoon kuin "vasta" vuoden ja kolmen kuukauden iässä. Tämäkin sitten tulee toki aikanaan hirvittämään, ja tunnen itseni jo tästäkin syystä jo etukäteen syylliseksi. Toivonkin, että vauvaiässä annettu ja saatu ylenpalttinen rakkaus on luonut hänelle riittävän perusturvallisuudentunteen.
Kysyisinkin päivähoito-oikeuden rajoittajilta, pitäisikö luonani noin 40% ajasta asuvalta pojaltani peruuttaa kokopäiväinen päiväkotipaikka näiksi kahdeksi kuukaudeksi, ja tuomita hänet kotiin tylsistymään tabletin ääreen sillä aikaa kun lenkitän tyttöäni jotta hän nukkuisi? Minne laittaisin poikani sitten kun vien tyttöä muskariin tai kirjaston satutuokioon, pahista nyt leikkivää poikaani kun nuo tuskin vähempää voisivat kiinnostaa?
Suomenruotsalaiselle pojalleni esikoulu tarjoaa hänelle välttämättömiä sosiaalisia verkostoja. Hänen muuttaessaan Suomeen, uudet verkostot olivatkin tarpeen. Minä en osaa suomenruotsalaisia lastenlaulujakaan, joten ei liene kohtuullista, että poikani jäisi isänsä leikkimisen armoille. Olen myös 6-vuotiaita kavereita kehnompi leikkimään taisteluroboteilla, eivätkä selkäni ja polveni kestä kokopäiväistä lattialla käkkimistä legojen tai lautapelien kanssa niin paljon kuin leikkimisestä tykkäänkin joten kai sitten olen huono isä.
Olen varmaankin myös huono isä, kun en osaa sijoittaa poikaani vaunulenkkien ajaksi esimerkiksi naapurustooni sieltä puuttuvien kavereiden luokse, tai ottaa mukaan pyöräilemään vierelle, jolloin keskustelumme tekisi tyttöni unista mahdottomia. Sitäpaitsi hän ei luota vielä pyöräilytaitoonsa siinä määrin että uskaltaisi lähteä seuraksi kymmenenkin kilsan lenkeille. Päivähoito ei vain sosiaalista lasta, vaan sosiaalistaa hänet myös omaan kieleensä, tässä tapauksessa vähemmistökieleen, jolla sentään onneksi on saatavissa palveluita oikeasti kaksikielisessä Porvoossa. Päivähoito sosiaalistaessaan lapsia on ennaltaehkäisevä palvelu, ja sellaiset säästävät aina.
On erilaisia perheitä: ydinperheitä, yksinhuoltaja- ja uusioperheitä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisajatus nojaa perinteiseen ydinperheeseen, jossa toinen (yleensä isä) on hyvätuloinen. Toisilla on enemmän varaa tehdä ratkaisuja, toisilla ei. Vielä pitäisi määritellä, pitääkö päivähoito-oikeutta rajata ensimmäisen perheen lapselle, jos toisen perheen äiti (joka sattuu olemaan em. lapsen isän toisen lapsen äiti) on kotona oman lapsensa kanssa? Velvoitetaanko tässä huolehtimaan omien lisäksi myös toisten lapsista?
Perheiden tilanteet muuttuvat jatkuvasti: työtilanteet, asumis- ja perhetilanteet. Yleensä nämä rajoittajat ovat myös rajoittamassa normeja ja byrokratiaa, ja sitä näihin tilannepäivityksiin tarvitaan: byrokratiaa. Ja tulisipa yhden normin sijaan yksi uusi normi, johon pitäisi kirjata poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.
Niin että missä ovat ne argumentit, joilla tästä rajoittamisesta saataisiin järkevää, kannattavaa ja mahdollista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti