Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Bachin das Wohltemperierte Klavieria en ole laskenut tälle listalle, sillä se usein soitetaan kokonaisena sarjana, jolloin yksittäiset preludit ja fuugat mielletään teoksen osiksi.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Anton Bruckner: 9 sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta tai Klempererin kutonen.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

4. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias.

7. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

8. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

9. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

10. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

11. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

12. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

13. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

14. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

15.. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

16. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

17. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

18. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

19. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

20. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

21. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on ylittämätön tunnelmallisuudessaan ja sykkivyydessään. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

22. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

23.. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

24.. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

25.. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

26. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

27. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä Haydn ansaitsisi ehdottomasti listalla korkeamman sijan, mutta koska en voi väittää kuunnelleeni kaikkia sinfonioita, ei olisi älyllisesti rehellistä arvioida osatuotannon perusteella koko ohjelmistoa. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

28. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

29. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

30. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto.

31. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.

Jos joku välittäisi

Psykologi Aku Kopakkalan mielestä se, että vuosittain 2800 nuorta jää psyykkisistä syistä eläkkeille, on todellinen kansanterveydellinen ja -taloudellinen aikapommi. Tämän pommin purkaminen olisi paljon helpompaa kuin vanhuuseläkepommin, tarkkanäköisyyttä ja poliittista tahtoa vain puuttuu.

Kopakkala ihmettelee, miksi psykiatriassa tyydytään ainoana lääketieteellisenä erikoisalana siihen, että hoitotulokset jatkuvasti huononevat.

Taustaltaan yhteisön ja yksilön arkipäivästä johtuvia ongelmia pyritään hallitsemaan lääketieteellisellä diagnoosilla. Kun diagnoosi on saatu, oiretta hoidetaan pilleripurkilla, sen sijaan että yhdessä potilaan kanssa paneuduttaisiin ongelmien syihin ja pohdittaisiin niihin ratkaisuja, hän sanoo. Kriittinen suhtautuminen mielialalääkkeisiin johti siihen, että hänet irtisanottiin Mehiläisestä.

Hoito tuottaa sairaan, se rakentaa ihmiselle potilaan identiteetin, ja tästä asemasta käsin on vaikea päästä tasa-arvoisesti keskustelemaan ongelmista.  Lääkkeiden tarjoamisen sijaan pitäisi pyrkiä hoitamaan syitä, hän jatkaa.

Erityisesti nuorten lääkitys muistuttaa hölmöläisten matonkudontaa. Lääkkeillä on aina haittansa, jotka ovat usein hyötyjä suuremmat. Lääkitys turruttaa ja helpottaa potilaan hallittavuutta, mutta ongelmat vain siirtyvät.

Yhtenä ratkaisuna Kopakkala näkee erilaiset matalan kynnyksen auttamispalvelut, esimerkiksi Tornion Keroputaan ja nuorisotyön Vamos -mallit. Ne on tehty asiakkaiden, ei työntekijöiden tarpeista lähtien.

Hän on varma, että lastensuojelun ja erityisesti viime aikoina suuresti lisääntyneiden huostaanottojen tarve vähenisi, jos tarjolla olisi helposti saatavaa kodinhoitoapua ja vertaistukea. Avohoidon palveluihin on matalampi kynnys, ja ne laitostavat ja leimaavat laitoshoitoa vähemmän. Laitosvuorokaudet ovat myös kalliita: yhden laitospaikan hinnalla palkattaisiin esimerkiksi useita kotiavustajia.

Tuloerojen kasvu tuottaa terveyseroja, jotka näkyvät nuorilla selvästi. Nuorten syrjäytymisen estämiseen on tartuttava sekä mielenterveysasioissa että estämällä työttömyyskierre.  Tutkijat pohtivat, synnyttääkö syrjäytyminen mielenterveyspulmia vai toisinpäin. Kysymys on kuitenkin vain yhdestä asiasta: yhteiskunnallinen osattomuus tuntuu pahalta.

Nuoren masennuksessa on usein kyse siitä, ettei hän näe itsellään hallittavissa olevaa myönteistä tulevaisuutta. Pulmina ovat yksinäisyys, turvattomuus ja valmiiden elämänmallien puuttuminen.  Diagnoosit ja lääkekierteet eivät välttämättä ole osa ratkaisua vaan johtavat mielenterveyskuntoutujan urapolulle ja valitettavan usein ennenaikaiselle eläkkeelle.  Perheiden ja nuorten tukeminen, jo ennen syrjäytymistä, on aivan mahdollista.

 Tämä oli ensimmäinen luonnosversio Uudenmaan Vihreiden vaalilehteen päätyneestä Aku Kopakkalan haastattelusta. Lopullinen juttu eli sitten vielä aika paljon tästä luonnoksesta. 

Työajan pidentäminen ei tehosta työtä

Uusimaan kotipersu Eskelisen Veijo ehdotti työn tehostamiseksi työajan pidentämistä. Jos työaikoja pidennettäisiin kesälomia lyhentämällä, sittenpä saisi pitää esimerkiksi poliklinikoita auki tyhjän pantteina, sillä asiakkaat ovat kesälomilla. Jos niitä taas pidennettäisiin iltoihin, kuka noutaisi näiden palvelualojen työntekijöiden lapset päivähoidosta, laittaisi heille ruokaa ja kuuntelisi heidän huolensa?

Kerron Eskeliselle, miten käy, jos työaikaa pidennetään esimerkiksi hoitoaloilla. Työntekijöiden väsyessä hoitovirheet lisääntyisivät. Voisi tulla annettua vahingossa esimerkiksi väärää lääkettä. Opettajienkaan työaikaa ei voi pidentää, sillä he jo nyt tekevät laskemattoman määrän töitä kotona, eikä siitä makseta mitään.

Koska en kuitenkaan tahdo olla pahansuopa Eskelistä kohtaan, oletan hänen tarkoittaneen vientiteollisuutta eikä esimerkiksi palvelualoja, mikä on kaikenkattavuudessaan huonosti työn sisältöä ja laatua kuvaava termi, mutta olen käyttänyt sitä yleisen ymmärrettävyyden vuoksi. Eskeliseltä on kuitenkin tainnut jäädä huomaamatta, että jo 40 vuotta suurin osa suomalaisista on saanut elantonsa näistä palveluista, ja näistä palveluista ovat vientiteollisuudenkin työntekijät riippuvaisia. Näiden palveluiden työoloja ei kannata rapauttaa, muuten jäävät tehdastyöläisenkin niin lapsien kuin vanhempienkin pyllyt pyyhkimättä.

Kirjoitus julkaisiin Uusimaassa lauantaina 28.3. Kirjoittajalta olivat menneet Vesa Koskivuo (kok.) ja Veijo Eskelinen (PS) sekaisin, ja nyt sai Eskelinen aiheetonta ansiota.

Miksi pienipalkkainen äänestäisi Kokoomusta?

Puhun pienipalkkaisen suulla. Työmatkakulujen, asuntolainan lyhennyksen, vastikkeen, puhelin- ja sähkölaskujen jälkeen jää käteen vain 700 euroa. 

Verotustani - nyt 13,5 prosenttia - ei enää paljoakaan voi pienentää. Sen sijaan sellaisia oheiskuluja kuten työmatkakuluja voi, ja kätevimmin se käy lisäämällä kilpailua joukkoliikenteessä ja/tai verovähennyksiä. Toinen myös aika kätevä keino olisi nostaa palkkaa.

Julkisen talouden ja sen osana julkisten palveluiden leikkaaminen sattuu pienipalkkaisiin, koska heidän verotuksessaan ei enää ole kovinkaan paljoa laskemisen varaa, eikä heillä ole varaa käyttää yksityisiä palveluita. 

Jos tätä ei myönnä, tulee samalla myöntäneeksi, että verotusta alentamaan haluava Kokoomus on luokkapuolue, ja se luokka ei ole duunarit tai ainakaan pienituloiset. En näe pienituloisella yhtään syytä äänestää Kokoomusta. 

Sanoudun irti suomalaismiesten teoista

Aina silloin kun joku maahanmuuttajataustaisen näköinen henkilö (lue: Somaliassa syntynyt) tulee epäillyksi rikoksesta, silloin kaikkien kyseiseen ryhmään edes sekoitettavissa olevien henkilöiden pitää yhdessä ja erikseen tuomita kyseinen teko ja sanoutua siitä irti, yhdessä ja erikseen niin että heitä ei vahingossakaan tultaisi toivottamaan sinne, missä pippuri kasvaa.

Nyt kun Meri-Rastilassa tuntomerkeiltään ilmeisen suomalaiselta viittaava mies ajoi maahanmuuttajataustaisen 15-vuotiaan pojan päälle autolla, minä suomalaisena miehenä sanoudun tästä irti. Sanoudun, vaikka ei minun tarvitsisi. En omista ajokorttiakaan, enkä sitäpaitsi osaa ajaa autoa, joten minulla on alibi. Koska olen syntyperäinen suomalainen jo ainakin neljännessä polvessa, tätä irtisanoutumista ei minulta kukaan vaadi, vaikka etunimeni onkin tämmöinen ja vaikka äitini sukujuuret ovat mistä lie Italiasta vai Venäjältä.

Toivottavasti teosta vastuussa oleva saadaan kiinni. Tämän miehen lisäksi vastuussa ovat myös kaikki ne, jotka lietsovat ulkomaalaisvihaa pelkopohjaisella rasistisella leimaavalla puheellaan. Kuka ties tämä yliajaja näki tässä pojassa yhden raiskaajan, jos ei oikeaa, niin edes potentiaalisen ja kun lamppu sammui päässä, tuli sitten ennaltaehkäisseensä yhden kuvittelemansa rikoksen tekemällä itse todellisen rikoksen.

Uutisen valitettavasta tapahtumasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Äänestävät veronmaksajat

Luokkaerojen kasvaessa ja hyvinvointierojen polarisoituessa, jatkossa on yhä vähemmän veronmaksajia, kuluttajia tai äänestäjiä, ihan miten kukin vain haluaa yksilön käsitteellistää. Veronmaksajat pitävät julkiset palvelut - eli valtion -pystyssä, kuluttajat kannattelevat yksityisiä palveluita ja äänestäjät taas kannattelevat yhteiskuntaa.

Äänestämiseen liittyy sellainen paradoksi, että juuri ne, joiden kannattaisi äänestää, äänestävät vähiten. Ja päinvastoin. Kyse ei ole vain hyvistä tai huonoista veronmaksajista, vaan hyvistä ja huonommista kansalaisista: hyvä kansalainen on sellainen, joka maksaa (mahdollisimman paljon) veroja ja äänestää, yleensä molempia, sillä nämä korreloivat positiivisesti keskenään. Hyvä veronmaksaja ei tarkoita välttämättä suurituloisinta, ja ansiopäivärahasta ja muista ensisijaisista etuuksista verotetaankin 20% mukaan, mikä muuten on enemmän kuin alimmista palkkaluokista. Etuuksien korkeammalla verotuksella perimmäisenä tarkoituksena on kai kannustaa elämäntapaintiaaneja töihin, eikä nostaa kansalaisuudessa ylemmälle askelmalle.

En minä äänestäjille palloa heitä, vaan päättäjille. Heidän kannattaisi ajatella äänestämättömyyden seurauksia. Mitä harvempi äänestää, siitä tulee itseään toteuttava ennuste: systeemi koetaan vähemmän legitiimiksi, huonommin edustavaksi ja yhä useampi jättää äänestämättä. Päättäjän on houkuttelevaa tyytyä ajattelemaan omaa viiteryhmäänsä, mutta oikeasti luokkaerojen kärjistymisen estämisen pitäisi olla jokaisen päättäjän agendalla kaikkein korkeimmalla paikalla.

Edelläkuvatuista syistä poliittisen aktiivisuuden nostamisen tulee olla agendalla heti toisella sijalla, ja äänestäminenkin on parempi kuin ei mitään, ehkä jopa ensimmäisenä, sillä ilman äänestäjiä ei ole päättäjiä, jotka lähtevät tekemään luokkaeroja pienentäviä päätöksiä. Tästä syystä ei olekaan lainkaan yhdentekevää, miten asiat sanotaan. Päättäjällä tai sellaiseksi aikovalla voi olla jokin tavoiteltu kohderyhmä, mutta hänen on puhuttava ikään kuin siihen kuuluisivat kaikki. Tämä johtuu edelläkuvatun lisäksi yhdestä syystä, jonka minulle on opettanut kanadalainen moraalifilosofi Charles Taylor: jotta myös vähemmistöille ja heikoille elintärkeiden päätösten tekeminen olisi mahdollista, on vedottava enemmistöön.

Edelläkuvatun takia, esimerkiksi kansankirkon kimppuun hyökkääminen tai tasa-arvon sijasta feminismin nostaminen ei ole kovin viisas strategia. Keppi tarvitsee aina seurakseen porkkanaa. Esimerkiksi kasvissyöntiin tulee kannustaa laskemalla vihannesten hintaa, ei nostamalla liharuoan hintaa, ja joukkoliikenteen käyttöön haja-asutusalueella kannustetaan tehokkaammin lisäämällä joukkoliikenteen tarjontaa ja laskemalla hintoja kuin vain nostamalla autoiluun liittyviä maksuja.

Lisää Charles Taylorin poliittisesta opetuksesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Korvien välin kestävyysvaje

Upea helsinkiläinen eduskuntavaaliehdokas, köyhyystutkija Maria Ohisalo linkkasi Facebookiin seminaarin, jonka aineistojen mukaan mielenterveysongelmat maksavat maallemme 5 miljardia vuosittain. En tiedä, miten tämä on laskettu, mutta nyt pitäisi hälytyskellojen soida, sillä summa ei ole paljoa pienempi kuin mitä jotkut puolueet ovat leikkaamassa julkisista menoista.

Ei tarvitsisi leikata yhtään, kun julistettaisiin työpaikkakiusaamiselle nollatoleranssi, ja samalla poistettaisiin irtisanoutumiskarenssi tapauksista, joissa on raportoidusti työpaikkakiusaamista (esimerkiksi dokumentoituna keskusteluina työsuojelun tai luottamusmiehen kanssa) ja/tai F-alkuisia sairauslomia toistuvasti.

Nykyisellään kolmen kuukauden irtisanoutumiskarenssi johtaa siihen, että moni kärsivä työntekijä roikkuu hirressä, koska asuntolainanlyhennykset, ja koska ruokkomaksut. Saman kolmen kuukauden aikana työntekijän "kone" voi jo tiltata pahemman kerran kiinni. Seuraukset voivat olla pitkäaikaisia, jopa pysyviä.

On siis muitakin kestävyysvajeita kuin väestön vanhemisesta johtuva huoltosuhteen heikentyminen. Ainakin yhtä tärkeä on työvoiman työkyvyttömyys, hapertuminen, jonka voisi helposti välttää. Kyse on korvien välin kestävyysvajeesta, tai oikeamminkin työpaikkahyvinvointivajeesta.

Hesarin jutun tästä samasta huomiosta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kahden kärjen taktiikalla Helsingissä

Jalkapallossa yhä useampi joukkue on viime aikoina siirtynyt yhden kärjen taktiikkaan, jotkut - kuten AS Roma - nollan. Perinteisesti kuitenkin suuri osa joukkueista pelaa yhden kohdehyökkääjän ja yhden maalisiepon taktiikalla, joissa edellinen sitoo vastustajan puolustuksen itseensä ja pudottaa irtopallot omille, jälkimmäinen tekee maalit.

Olen vuorotellen kannattanut Helsingissä Outi Alanko-Kahiluotoa ja Johanna "Nanna" Sumuvuorta eduskuntavaaleissa. En enää asu Helsingissä, mutta tiedän, että sanaani vielä jotkut kuuntelevat, niin kai velvollisuuteni on ääneni testamentata.

Outi on taktiikkani kohdehyökkääjä: tuo koko sydämellään tiukasti vähäosaisten puolesta taistelija. Olen häntä seurannut myös töideni kautta, joten en puhu vain lämpimäkseni. Asialleen todella omistautuneena Valtakunnallisen työpajayhdistyksen puheenjohtajana Outi on erittäin hyvin kartalla työn, työttömyyden ja opiskelun harmaalla alueella, TaTuSoTu -ryhmän yhtenä perustajista hän tietää taas apurahansaajien, taiteilijoiden, tutkijoiden ja pienyrittäjien huolet. Meitä molempia yhdistää myös kaupunkiluonto. Lisäksi olen nuorisotutkijanakin toimineena hyvin tietoinen siitä, että Outi on valittu Nuorisoyhteistyö Allianssin toimesta nuorisomyönteisemmäksi kansanedustajaksi.

Nanna taas on pelimuodostelmani fox-in-the box: äärimmäisen hyvä mutta tehokas tyyppi, jota arvostetaan puoluerajojen ylitse etenkin turvallisuuspolitiikan asiantuntijana. Nanna on, kuten Outikin, vähäosaisten esitaistelija.

Entä vaihtopelaaja? Silloin kun maalia ei synny kymmenistä paikoistakaan huolimatta, vaihdan kentälle köyhyystutkija Maria Ohisalon. Mariakin minulla on ilo tuntea henkilökohtaisesti, ja hänellä on hyvä meininki. Kaikki pelaa!

Köyhät pitää unohtaa, ainakin vaalien alla

Jos linkkaan Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmään poliitikkojen kirjoituksia, nämä dumataan vaalimainoksina, vaikka aiheena olisikin köyhyys.

Olisiko köyhät sitten syytä jättää piehtaroimaan omaan karsinaansa? Paikkaan, jonne yksikään sellainen henkilö, joka säätää esimerkiksi sosiaaliturvaa ja verotusta koskevaa lainsäädäntöä, ei näe?

Sellaiset henkilöt ovat poliitikkoja. Pitäisikö poliitikkojen unohtaa köyhät, etenkin vaalien alla, niin että heihin osin syystäkin katkeroituneet kansalaiset saisivat lisää vettä myllyynsä, aihetta syyttää kuinka heitä ei kuulla, ja kuinka päättäjät ovat vieraantuneita köyhän asiasta, hädin tuskin muistavat köyhien olemassaolon?

Miten kuultaisiin tai miten muistaisivat, jos köyhät hautaavat itsensä poteroihin ja kieltäytyvät kontakteista juuri nimenomaan niiden kanssa, joiden heitä pitäisi kuulla?

Miehet ja naiset lööpeissä

Tuntemani hieno varsinaissuomalainen vihreä ehdokas Laura Rantanen - jota varmaan äänestäisin, jos asuisin em. vaalipiirissä - oli kiinnittänyt huomiotaan siihen, kuinka media käsittelee eri sukupuolia: iltapäivälehden kannessa komeili neljä (mies)puoluejohtajaa, ja oli siinä naisiakin, ihania missejä uimapuvuissa. 

Joskin otsikot ja kansikuvat esineellistävät naisia, toki ei tähän peliin tarvitsisi lähteä mukaan. Ei kai kukaan tule kotoa kiskomaan niihin kansiin ja repimään vaatteita päältä. Tai voi olla, että tulevat. Tässä tapauksessa ainakaan ei tarvinnut heitä lehdyköihin hakea vaan ihan vapaaehtoisesti olivat nuoret naiset lehteen tyrkyttäytyneet. Ei missikisoihin ole kenenkään pakko mennä.

Vaikka mistäs minä tiedän kun en ole toimittaja tai julkkis vaan tylsä keski-ikäinen mies, jolle lehdet soittelevat vain asiasta, silloin kun halutaan luontoaktivistin mielipide, kysyä jostakin järjestämästäni tapahtumasta tai kun halutaan sujuvasanainen ihminen muistelemaan edesmennyttä perheenjäsentään tai miehen - sic! - näkemys perheenlisäyksestä. Vaatteeni tai nahkani ei kiinnosta ketään, ehkä tosin juuri siksi että olen keski-ikäinen mies.

Ja vaikka nyt tähän otantaan sattuneet miehet kilpailevatkin - peli on kovaa, sanoo lehti - Suomen poliittisesta vallasta, niin kyllä miehet näissä lehdissä ovat usein vielä paljon nolompia, ajatellaanpa vain kaiken maailman hakkaraisia ja nykäsiä. Ja kyllä se itsensä nolaaminen poliittisilta johtajiltakin onnistuu, muistelkaamme vain Ilkka Kanervaa. 

Ei enää kahdeksan aamuja

Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä esittää, että koulupäivät alkaisivat vast'edes vasta yhdeksältä, aikaisin herääminen kun on varmasti monien lasten biorytmien vastaista. 

Olisi kiintoisaa nähdä, miten toimii ekaluokkalaisen kanssa, jolla koulumatka pari kilometriä, ja isä työskentelee toisella paikkakunnalla konttorityössä, jonne ehtisi kustannuspaikalle vasta kymmeneksi. Jos lapsi viedään suuntaan A kouluun, joka alkaa yhdeksältä, ja töihin suuntaan B kestää ainakin tunnin, tämäkin tarkoittaa sitä, että lapsi saa potkistella kiviä koulun pihalla jonkin aikaa. Jotenkin tämän voisi saada futaamaan, jos toisella paikkakunnalla työskentelevien alaluokkalaisten vanhempien työpäivää voi lyhentää puoli yhdestätoista kolmeen ilman ansioiden pienentymistä, sillä useimmilla alakoululaisten vanhemmilla on asuntolainoja makseltavana.

Tämä vaatii siis työelämän rankkaa rukkaamista: etätyömahdollisuuksien lisäämistä kaikissa töissä alasta riippumatta, ja/tai työajan lyhentämistä, esimerkiksi kuuteen tuntiin, muuten lapset joudutaan jättämään heitteille. Vai kuinka on ajateltu ekaluokkalaisen selviävän koulumatkastaan esimerkiksi sellaisella paikkakunnalla, jossa ei kulje joukkoliikenne? 

Lisää tästä aloitteesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Millainen on hyvä maahanmuuttaja?

Sellainen, joka nurkumatta siivoaa toimistoa tohtorintutkinnolla? Sellainen, joka tyytyy osaansa epäonnistujana, antaen samalla todistusaineistoa kaiken maailman halla-ahoille? Vai sellainen, joka työllistyy koulutustaan vastaaviin tehtäviin, samalla antaen syitä syytöksille, joiden mukaan vie suomalaisten työpaikat? Vai siinä määrin integroitumishaluaan korostava, että toimii niiden äänekkäimmässä eturintamassa, jotka ovat toivottamassa integroitumishaasteellisimmat Timbuktuun?

Ei tarvitse sovitella sitä kukkahattua olemattomille kutreilleni. Osaan itsekin.

Kun näen hissimiehen telkkarissa

Kun näen Kone OY:n Matti Alahuhdan vakuuttelemassa, että nuoria pitää työllistää, jotenkin näen Suomen suurinta eläkettä (69 501 euroa kuukaudessa) nauttivan pampun huolestuneisuuden siitä, löytyykö hänen eläkkeelleen maksajia. 

Näen hänen yrityksensä joustovarat, suhdannepuskurit. Tarvittaessa töihinkutsuttavat ja irtisanottavat. EK:n toimitusjohtajana aloittava Alahuhta ei lämpene nollatyösopimuksien kieltämiselle. Suomessa tarvitaan hänen mukaansa myös palkkamalttia, mutta ei eläkemalttia. 

Sellainen moraalinen esimerkki. 

Talouselämän haastattelun Alahuhdasta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Kuka kuuntelisi köyhää, ja miksi

Kuka kuuntelisi köyhää, ja miksi kuuntelisi, jos ideat ovat tuota luokkaa, että kehitysyhteistyö pitäisi lopettaa, vaikka siihen käytettävä 0,5 prosenttia on pisara valtameressä esimerkiksi sote-rahoissa. Yllättävän moni tuntuu kyseisennimisessä Facebook-ryhmässä olevan käsittämättä yksisilmäisyydeltään sitä, että kehitysapu vähentää humanitaarisen maahanmuuton tarvetta.

Hyvin moni ei osaa lukea ja luulottelee lukemisen sijaan. Näitä on erityisen paljon Facebookin köyhyys- ja työttömyysryhmissä, onneksi eivät sentään kaikki. En väitä, että työttömyys tekisi lukutaidottomaksi tai olisi sen seuraus, mutta se voi aiheuttaa katkeruutta, joka nostaa hikipisaroita tai kyyneleitä linsseihin, mikä vähentää näön tarkkuutta, aiheuttaen olosuhderiippuvaista lukutaidottomuutta.

Siitä, että osaa nähdä syyn kaikissa ja kaikessa muussa kuin omassa itsessään, löytyy varoittavia esimerkkejä usein yllättävän läheltä. Ei tarvitse kääntää edes minkäänlaisia natsikortteja esiin. 

Minulla on nollatoleranssi nollasummapeliajattelulle, jossa köyhät hyökkäävät toisiaan vastaan. Ja minulla on nollatoleranssi typeryydelle, eikä minua huvita olla tippaakaan rakentava sitä kohtaan, että jotkut tekevät Kuka kuuntelee köyhää -ryhmästä tai mistään muustakaan ryhmästä oman katkeruutensa laskiämpärin. 

Materiaalisesti köyhän ei ole pakko olla henkisesti köyhä. Siksi meillä on kaikille yleinen peruskoulu, kirjasto, Yleisradio ja niin edelleen. Näistä huolimatta valistumattomaksi jäänyt on syyllistynyt julkisten palveluiden kavallukseen. 

Eri syistä risat

Olin nuorena ylioppilaana kahdeksan kuukautta toimistoapulaisena, ottamassa kopioita ja tekemässä vähän lähetin hommia. Pestini piti jatkua ensin vuodenvaihteeseen, mutta sitten se henkilö, jota sijaistin, jatkoikin toistaiseksi sairaslomailuaan. En tiedä, palasiko hän koskaan toimituspaikalleen. Ymmärtääkseni yleisesti ottaen tätä paluukerrointa pidettiin aika korkeana.

En myöskään tiedä varmuudella, mikä sijaistamaani henkilöä vaivasi, eikä se kuulukaan minulle. Jotenkin sain kautta rantain sen käsityksen, että alkoholi. Muistan tuolloin ihmetelleeni, miten oletettavasti "vasta" keski-ikäinen (mikä tuolloin tarkoitti suuria ikäluokkia ja 30-luvulla syntyneitä) voi olla niin rikki, että hänen eläköitymisensä on todennäköisempää kuin hänen kuntoutumisensa, ainakaan samaan työhön.

Nyt itselleni huomaamatta keski-ikäistyneenä tiedän. Alkoholi voi olla joitakin vahvempi ja he siksi taittuvat, jotkut taas voivat olla sitkeitä kuin pajunvitsat vastaanottamaan iskuja. Joskus vaan sekin napsahtaa poikki. Jälkimmäisen lajin napsahduksia sattuu koko ajan enemmän, niin paljon, että kyseessä on kansallisen tason kestävyysongelma, paljon suurempi kuin se, että eläkeikä nouseekin ihan itsestään ilman että tarvitsee edes ketään pakottaa jäämään töihin, siellä loppupäässä.

Tarvitaan kansallinen politiikkaohjelma, jossa korjataan työelämä, varsinkin johtaminen siten, että työntekijät ymmärrettäisiin oikeasti resursseiksi ja jossa heidän kanssaan tehdään työtä, ei heitä vastaan. Kyse ei ole vain työntekijöistä, vaan myös ihmisistä, joita ei kannata ajaa romuttamon kautta hautaan ennenaikaisesti, sillä jotain se romuttaminenkin maksaa, vaikkei sitten tarvitsisikaan maksaa näille ennen aikaansa rikkimenneille vanhuuseläkkeitä.

HUS syrjii porvoolaisia

Jaan työmatkasetelikokemuksen. Työnantajani siirtyi paperisista sähköisiin, puhelimeen ladattaviin työmatkaseteleitä. Valitsin, että lataan niillä Matkahuollon kortille arvoa Ärrältä, koska HSL ei palvele porvoolaista ja koska Matkahuollon pisteisiin sähköseteli ei käy. R-kioskissa matkapuhelimeni koodi ei käynyt, vaikka myyjä soitteli niin Rautakirjaan kuin Matkahuoltoonkin, Työnantajani HUS on nyt siis päättänyt, että olen 20 euroa HSL-kuntien työntekijöitä arvottomampi.

Porvoo poistaa kuunvaihteessa matkalipputuen Matkahuollon työmatkalipusta, joka subventoituna kustansi 245,80, ilman subventiota 312,80. Osastonsihteerin palkalla tuon lipun kanssa voi todeta, että työnteko ei kannata. Luulin jo pelastuneeni kuin koira veräjästä, kun löysin Porvoon Liikenteen kuukausiliputPorvoo-Helsinki –välille, joka maksaa 250 euroa kuussa. 

Mutta mutta: käytännössä matkaseteliuudistus on kohdaltani käyttökelvoton, sillä R-kioski ei myy Porvoon Liikenteen lippuja, eikä Matkahuollossa sähköisiä lippuja voi käyttää, joten en voi käyttää sähköistä matkaseteliä minnekään. Tämä tarkoittaa käytännössä luontoisedun menettämistä, eli 20 euron efektiivisen kuukausipalkan laskua. Tämä asettaa minut HSL-kunnissa asuvia työntekijöitä huonompaan asemaan, eikä perustuslain mukaan asuinpaikan perusteella voi asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Niin HUS nyt kuitenkin menettelee tällä matkaseteliuudistuksellaan. Haluan siis paperisetelit takaisin, sillä ne voi käyttää haluamassaan matkustusvälineessä. Tätä kirjoitettaessa joudun olettamaan, että HUS rikkoo perustuslakia. 

Uudistus myös tarkoittaa käytännössä sitä, että jatkossa matkaseteliä voivat käyttää tosiasiallisesti vain ne kehyskuntalaiset, joilla on varaa ostaa Matkahuollon lippu, eli suosii parempipalkkaisia, ottaen niiltä, joilla jo muutenkin on vähemmän. Ei ole HUS mikään Robin Hood. Kaikkea muuta.

Masennusdiagnoosi, elinkautinen vankeus

Tunnen joitakin mielenterveyskuntoutujia, ja olen itsekin ollut joskus - ainakin erotessani syksyllä 2009 ja alkutalvesta 2010 - siinä rajalla, että olen miettinyt, olisiko diagnoosin hakemisesta jotakin hyötyä omassa tilanteessani. Haitat kuitenkin ovat suuremmat kuin edut.

Psykiatri Aku Kopakkala, jonka kanssa juttelin vähän aikaa sitten, on sanonut, että moni pitkittynyt työperäinen stressireaktio luokitellaan masennukseksi vain Kelan takia, jotta saataisiin sairauspäivärahaa, vaikka oikea tapa olisi korjata stressiä aiheuttaneita tekijöitä, tai joissain tapauksissa irtisanoutua. Irtisanoutuminenkaan vaan ei oikein kannata, siitä kun seuraa kolmen kuukauden karenssi.

Jos perseestä oleva työ onkin vankila, niin masennusdiagnoosi taas on elinkautinen. Tiedän joistakin edellämainituista tuttavistani, että sen jälkeen kun he ovat saaneet masennusdiagnoosin, he ovat merkittyjä miehiä tai naisia. Pankit eivät myönnä lainoja, viranomaiset vähättelevät huoltajuuskiistoissa ja masennusta edeltävä historia mitätöidään, ansioluettelo pyyhitään pois.

Usein mielenterveyskuntoutujat ovat mitä tarkkanäköisimpiä ihmisiä, jotka eri syistä ovat menneet rikki, on kyse sitten ollut äkillisestä kriisitilanteesta, kuten avioerosta tai pitkittyneestä ongelmasta, kuten työpaikkakiusaamisesta ja jotka mahdollisesti ovat itsepäisen sinnikkäitä eivätkä anna periksi ja taitu heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Helpommalla usein selviäisivät, jos ymmärtäisivät antaa periksi puolisolleen tai työnantajalleen. Kyllä se korsi jossain vaiheessa kuitenkin katkeaa kenellä tahansa.

Masennus on usein tilannekohtaista, liittyen esimerkiksi työhön. Jos masennusta aiheuttava tekijä otetaan pois, tällöin voidaan heti jo vallan mainiosti. On väärin, että yhden yksilöstä riippumattoman tekijän vuoksi yksilöön kokonaisuudessaan lyödään epäonnistuneen, heikon hullun leima, ja tämä pitää tehdä vain Kelan takia tai siksi, että se on kärsivän yksilön ainut tapa puhaltaa peli poikki, päästä jäähylle.

Työpaikkoja kannattaisi luoda velaksi

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäen mukaan maksettavien työttömyyskorvauksien määrä on miltei sama kuin valtionvelan määrä.

Hän on valitettavasti oikeassa. Kun ansio- ja peruspäivärahaa maksettiin vuonna 2014 yhteensä 4760 miljoonaa euroa, niin saman vuoden valtion lainanotto oli 5370 miljoonaa euroa. Tästä tulee työttömiä kohti maksettuna keskimäärin (työttömiä "työnhakijoita" elokuussa 2014 oli 197 000, mistä työttömien määrä lienee edelleen lisääntynyt) 2013 euroa.

Mitä johtopäätöksiä tästä voi tehdä? Ainakin sen, että työttömyys on suuri yhteiskunnallinen kestävyysongelma, ja tämän päätelmän voi tehdä ilman että korrelaatio olisi samantyyppinen kuin t & k - määrärahojen ja kuristumiskuolemien välinen.

Johtopäätöksen ei pidä olla tilastojen siivoaminen työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, joista ei kukaan työllisty, vaan sen sijaan - enhän antanut kellekään pahaa ideaa? - tästä pitäisi seurata politiikkasuositus, jossa uusien työpaikkojen luominen ymmärrettäisiin ihan oikeasti kannattavaksi, vaikka sitten olisivat tyhjäntoimittajiakin täydellä kuukausipalkalla.

Ei tarvitse olla vasemmistolainen huomatakseen, että työpaikkojen luominen on kannattava investointi. Maksaisi nimittäin varmaankin enemmän kuin itsensä takaisin, vaikka sitten se valtionvelka pitäisikin ottaa näiden työpaikkojen luomiseksi, ja varaa olisi vieläkin enempään, vaikka käyttää koko 5370 miljoonaa. Sitäpaitsi työttömäthän ovat maksaneet ainakin osan työttömyyskorvauksistaan työttömyysvakuutusmaksuina ja ammattiliittojen jäsenmaksuina, joten ei koko summaa tarvitsisi valtion pussista maksaa.

Lisääntynyt kulutuskysyntä lisäisi palvelutuotantoa, asunnot menisivät kaupaksi, terveydenhoitomenot tipahtaisivat ja lisäksi päästäisiin kaikenlaisista työttömyysalennuksista. Ja monilla niistä, jotka sairastaisivat, olisi varaa hankkia terveyspalvelunsa yksityisesti, mikä varmaan kelpaisi porvaristollekin.

Neuvostoliitossahan vallitsi tunnetusti täys"työllisyys". Siellä esimerkiksi museoiden jokaisen huoneen jokaisessa nurkassa istui yksi mummo "vartioimassa". No, jos joka tapauksessa melkein kaikki ovat melkein yksimielisiä siitä, että työ kuin työ on parempi kuin ei mitään, niin jos kaikki 197 000 työtöntä työnhakijaa voitaisiin työllistää edes leikisti mutta oikealla palkalla, tämä oikea palkka olisi siis 2013 euroa.

Jos vähennetään työttömistä pois ne, joiden kuuluisi oikeasti olla eläkkeellä, summa olisi vieläkin suurempi, lähennellen mediaanipalkkaa. Tällöin voitaisiin luopua joistakin harkinnanvaraisista etuuksista, esim. asumistuesta, johon vuonna 2013 varattiin 633 miljoonaa euroa. Tämä jaettuna työnhakijoiden määrällä on 267 euroa. Sen summan voisi ehkä vähentää valtionvelasta, niin saataisiin tulokseksi valtionvelka, jonka suuruus olisi 5370 - 633 = 4737 euroa, eli 23 miljoonaa pienempi kuin työttömyyskorvauksiin nyt kuluva määrä.

Faktabaarin tarkastelun Arhinmäen todesta sanomisesta voi tarkistaa klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kansalaistoiminta maistuu kaikille

Kansalaistoiminta on kokoomuslaisista kätevää, sille voi ulkoistaa kunnallisia toimintoja ilman että sille tarvitsisi maksaa mitään. Vasemmistolaisista se taas on kivaa siksi, että se voimaannuttaa kohteensa subjekteiksi. Vihreille taas kansalaistoiminta on yhteisöllisyyttä, ja siksi kivaa an sich.

Kansalaistoimintaa - oli sitten kansalaisjärjestöjen tai omaehtoista talkootoimintaa - tavataan sanoa kolmanneksi sektoriksi, erotukseksi ensimmäisestä ja toisesta, eli yksityisestä ja julkisesta. Tai julkisesta ja yksityisestä, riippuen näkökulmasta. Kokoomuslaiselle yksityinen on ensimmäinen, vasemmistolaisesti ajattelevalle julkinen tulee ensin.

Kansalaistoiminta ei ole mikään uusi keksintö, uusi keksintö on sen sijaan sen nimittäminen kolmanneksi. Tai onko se niin uusi, kun itse pystyn jäljittämään tämän keksinnön 90-luvun alun laman aikoihin. Sosiologisessa mielessä "kolmas" (c/o Arto Noro) viittaa välittävään tekijään, eräänlaiseen välittäjäaineeseen, kittiin, joka yhdistää ensimmäistä ja toista.

Joskus kolmas vie ajatukset kolmanteen pyörään, ylimääräiseen, unohdettuun, hyljeksittyyn tai tarpeettomaan. Tarpeetonta kansalaisista lähtevä aktiivisuus tai aktivismi harvemmin on, hyljeksittyä sitäkin enemmän. Sen tietää jokainen, joka on joskus työskennellyt kansalaisjärjestöissä, joiden perustoimintakin on usein riippuvaista projektirahoituksesta ja joille kunnat siltikin ulkoistavat ennaltaehkäisyä ja avopalveluita, kuten esimerkiksi erilaisia vertaistukiryhmiä.

Kuten alussa sanoin, kansalaisjärjestöt ovat käteviä. Ne - kuten porvarit sanovat - täydentävät hienosti julkista palvelupakettia. Siltikään niille ei tarvitse maksaa niiden antamista palveluista mitään, vaan tämän maksamisen voi kätevästi ulkoistaa rahapeliaddikteille tai EU:n rakennerahastoille.

Kaupunkibulevardihuijaus

Helsingin keskusta sijaitsee, jos ei joku tiennyt, Vironniemellä. Sinne päättyy - tai näkökulmasta riippuu, sieltä alkaa - muualle Suomeen vieviä valtateitä: Turun vanha ja uusi tie, Porin/Vihdintie, Tampereen/Hämeenlinnan/Nurmijärventie, Tuusulantie, Lahdentie (joka alkaa Helsingissä Kustaa Vaasan katuna) ja uudet ja vanhat Porvoontiet, joista vanhempi alkaa Helsingin puolella Itäväylänä.

Lisäasuntorakentaminen Helsinkiin on perusteltu joskus tarpeena lähteä mukaan tilavuuden kilpavarusteluun, eli kasvattaa asumisväljyyttä, mutta viime aikoina lisääntyvässä määrin kaavoitusta on perusteltu tarpeena tarjota uusille helsinkiläisille asuntoja.

Ja hyvä niin. Asumisväljyys ei nimittäin ole kovin ekologista, isojen neliöiden lämmittäminenhän vie energiaa, ja mitä enemmän huoneita, sitä enemmän niistä unohtuu sammuttaa lamppuja.

Minne niitä asuntoja sitten voi rakentaa? Koska suuri osa nykyisistä helsinkiläisistä pitää virkistysalueitaan arvossa, nykyisten (ja tulevienkin) helsinkiläisten virkistysalueiden uhraaminen tulevien helsinkiläisten tonttimaaksi herättää vastustusta, mikä oikein onkin. Yhtenä lääkkeenä tähän on tarjottu ns. kaupunkibulevardisaatiota, jolla saataisiin lyötyä kaksi kärpästä samalla iskulla.

Mitä se kaupunkibulevardisaatio on? Sillä tarkoitetaan alkukappalessa mainittujen sisääntuloväylien reunojen kaavoittamista asuinkaduiksi, samaan malliin kuin vaikka Koskelantie on nyt. Kaupunkibulevardisaatio on myyty viheralueista huolestuneille mahdollisuutena säästää viheralueet, kun niiden sijasta voisikin kaavoittaa virkistysarvoiltaan usein varsin vaatimattomille katujen varsille.

Eivät ne kuitenkaan suinkaan aina ole vaatimattomia. Jostakin ne metsätkin alkavat, ja nyt suunnitteilla olevassa Helsingin yleiskaavassa metsien alusta on tulossa niiden loppu. Kukaan ei huomannut yleiskaavaa suunnitellessaan, että Hämeenlinnantien varsi on ei sen vähäisempää kuin - Keskuspuistoa.

Tai ehkä huomasikin. Ehkä ei kaupunkibulevardisaatiossa alun alkaenkaan ole ollut pohjimmiltaan kyse muusta kuin lisää kaupunkia Helsinkiin haikailevien salajuonesta, jossa viheralueiden säästämisellä perustellaan viheralueiden tuhoaminen. Samalla suljetaan kaupunkia, rajataan kaikkien yhteinen virkistysalue muutamien etuoikeutettujen tonttimaaksi, vaikka olenkin joskus luullut, että uusien uljaiden urbanistien ideologia perustuikin kaikkien kivaan kaupunkiin, jossa järjestetään kaikkea kivaa kaikille kivoille, ainakin Kalliossa, vallataan katuja popup-kahviloille, siis tapahtumille.

Ehkei tapahtumaton kaupunki olekaan tarpeeksi seksikäs, ellei sitten Keskuspuistoon juoksulenkille lähtemistä nimitetä pop up runiksi. Commonistit - joita ei pidä sekoittaman kommunisteihin - eivät olleetkaan kiinnostuneita yhteismaista, vaan Spotifysta.

Pop up ski?

Nämä vandaalit eivät muista sitä, että todellisissa metropoleissa - jollaiseksi he Helsingin haluavat - viheralueisiin kajoaminen ei tule kuuloonkaan. Ei tulisi kyseeseenkään kaventaa New Yorkin keskuspuistoa, jotta saataisiin muutamalle nyt ehkä juuri Keskuspuistossa majailevalle koti.

Tiivistysrakentamisesta

Kävellessäni aamuisin bussilta halki Kumpulanlaakson ja Itä-Pasilan kustannuspaikalleni valesihteeriksi, mietin usein päivän sanana yleisesti hyväksyttyä täydennysrakentamista tiivistämällä. Missä esimerkiksi Pasilassa olisi tiivistämisen paikkaa?

Helsingissä on tyhjiä tontteja, ja toki jokaisella pöheiköllä - karhuvaaraakin varoakseni - ei ole mainittavampaa luonto- tai edes virkistysarvoa. Asiaa pitää kuitenkin arvioida tilannekohtaisesti.

Jos esimerkiksi asuinalueiden ja niiden välisiin suojaviheralueisiin tiivistetään, se vie pois suojaviheralueen, joka toimii hiilinieluna, luonnon melumuurina, ilmanraikastimena ja hulevesi-imurina. Ajatellaanpa hetki esimerkiksi sitä Pasilaa.

Itä-Pasila jää Kumpulantien, Ratapihantien, Hakamäentien ja Mäkelänkadun väliin. Ratapihantien puoleinen tiivistäminen ei ole mahdollisuus, tilaa kun ei ole, ellei sitten rakenna kadun päälle. Muilta puoliltaan taas Itä-Pasilaa ympäröi varsin kapeat suojaviheralueet. Onneksi sentään Velodromin alueen jalkapallokentät suojelevat aluetta hengiltä tiivistämisestä, vaikka eivät futiskentät käykään muuhun virkistykseen kuin jalkapalloon.

Miksi käsittelen tässä Itä-Pasilaa? Se on mielestäni hyvä paradigmaattinen esimerkki, joka auttaa tarkastelemaan tiivistämistä puoltavia argumentteja. Sitähän yleisesti pidetään kauhistavana esimerkkinä rumasta (sosialistisesta) 70-luvun betonirealismista, jota nyt ei kai enää voi enempää pilata, joten kai sen sitten voisi tiivistää kaikki viherpläntit täyteen?

En tiedä, onko Pasilan tiivistämistä tosissaan esitetty, mutta tämä yleisenä ja proaktiivisena argumenttina: jo valmiiksi tiiviin lisätiivistykseen kannattaa suhtautua varovaisella pieteetillä, sillä ne vähäisetkin viherlaikut tekevät alueesta ylipäätään elettävän: nurmikot, joilla voi pitää piknikkiä, pikkumetsikkö, jossa voi ulkoiluttaa koiraa. Jos pasilalaisilta vietäisiin Velodromin alueen viheralueet, Kumpulantien kalliopuisto ja Hakamäentiehen reunustuva metsikkö, heillä olisi vihertävää vain kukkapurkeissa. Ai niin: eiväthän sienetkään paljon kukkaruukkua isompaa tarvitse. Kerran otin mukaani muovikassillisen herkkusieniä näppituntumalla noin 7 x 6 metrin nurmikkolaikulta. Itä-Pasilasta.

Entä sitten vanhat lähiöt, joiden palveluntarjontaa tiivistämällä on ajateltu buustata? Herttoniemen, Lauttasaaren ja Vanhan Kantsun puutarhakaupunkimainen ominaisluonne ja erityislaatu tulee juuri niiden vihreydestä, joten myös niissä tiivistämiseen kannattaa suhtautua suurella pieteetillä.

Tässä on oiva esimerkki sellaisesta lähihenkireiästä, jollaisen tiivistämistä en toivoisi, vanhassa Kannelmäessä. 

Mitä enemmän tiivistetään, sitä todennäköisempää on, että sitä kauemmas vanhojen asukkaiden pitää lähteä päästäkseen virkistyksen pariin, ja virkistys on sekin kaupunkilaisten tarvitsema palvelu, puhumattakaan niistä ekosysteemipalveluista kuten hulevesistä tai hiilinieluista.

Tiivistysrakentamisessa on myös sellainen ongelma, jonka minä uhraudun sanomaan: kaupunkia ei enää rakenneta, sanoo Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmä sitten mitä hyvänsä, eikä tähän viime vuosikymmeninä paradigmaksi yleistyneeseen epäkaupunkiinkaan ole enää kellään varaa. Tiivistäminen tarkoittaa tuulisia laatikoita, joissa maksaa vähintään 5000 neliö, joten tiivistäminen ei ole ratkaisu asuntopulaan.

Totta kai tiivistämisen varaa on. Keski-Pasila on tästä oiva esimerkki, Jätkäsaari ja Kalasatama samoin, vaikka niissä onkin kyse aiemmin alueella sijainneen toiminnon korvaamisesta asumisella. Toivottavasti Keski-Pasilassa osataan käyttää se mahdollisuus, joka jälkimmäisissä on paljolti hukattu: luoda uutta viihtyisää korttelikaupunkia, joka liittyisi jo olemassaolevaan kaupunkirakenteeseen.

Porvoon joukkoliikenne syrjäyttää

Porvoon kaupunki poistaa huhtikuun alusta joukkoliikenteen matkatuen, kuulin tämän sählykaveriltani. Tämä tarkoitti hänen kohdaltaan sitä, että hän - nelihenkisen Tarkkisissa asuvan perheen isä - joutuu vararikkoon, tai sitten hän joutuu perheineen harkitsemaan muuttamista Tarkkisista, Humlan ulkoilumaastojen viereltä lähemmäs keskustaa. Jossa muuten ei ole hänen kukkarolleen sopivia riittävän tilavia perheasuntoja.

Jos lapset haluavat matkustaa harrastuksiin, hänen poikansa esim. käy laskettelemassa Kokonniemessä, sopiva "lipputuote" eli Porvoon liikenteen 44 matkan lippu maksaa 1.4. jälkeen satasen. Tämä on siis lasten hinta (!).

Ja seuraavana aamuna uusiessani Porvoo-Hki -työmatkalippuani kuulin, että työmatkalipun hinta nousee 245,80:sta 316 euroon. Omalla palkallani työnteko ei enää tule kannattamaan.

Ok, on toki olemassa Porvoon liikenteen lippu 250 euroa, mutta sitten pitää aina ottaa selvää etukäteen, mitkä busseista kulkevat Porvoon liikenteen väreissä ja mieluiten vielä tarkistaa bussikuskilta ettei joudu maksamaan ekstraa. Vaihtoehdot vähenevät huomattavasti, eli järjestelyvara esimerkiksi perheen ja työn yhdistämisessä kapenee. Jos sitten joskus kävisi siten, että linjaa ajaisikin Porvoon Liikenteen sijasta jokin muu, jään rannalle ruikuttamaan.

Pian ei siis enää pienituloisen lapsi saa harrastaa eikä pienituloinen saa käydä Helsingissä töissä, vaan on kannattavampaa syrjäytyä. Tai sitten on pakko hankkia auto, aikana, jolloin liikenteen haitat kuitenkin on jo yleisesti ymmärretty.

Mikä neuvoksi? Porvoon tulee ottaa sisäinen joukkoliikenteensä omien siipiensä alle, ja antaa Porvoo-Helsinki -väli HSL:lle. Tämä edellyttäisi Porvoon liittymistä Hösseliin, jota vastaan sitten voimme edellyttää palvelua.

Populismia köyhän asialla

Jotkut pienpuolueiden eduskuntavaaliehdokkaat ovat julkisesti luvanneet luovuttaa kuukausipalkastaan 1000 euroa vähäosaisille, jos tulevat valituiksi. Hyvää tarkoittavaa ehkä, mutta halpaa populismia, joka antaa osaltaan oikeutuksen amerikkalaismalliselle systeemille, jossa vähäosaisten tilanteen parantaminen jätetään riippuvaiseksi yksityisestä hyväntekeväisyydestä.

Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmässä joku totesikin, että tällainen hyväntekeväisyys jättää köyhyyttä aiheuttavat ja ylläpitävät rakenteet koskemattomiksi. Mutta ei kai niillä niin väliä. Jos köyhiltä aiotaan imuroida äänet.

Näitä pienpuolueita pitäisi muistuttaa siitä, miten järjestelmämme toimii: jos halutaan oikeasti auttaa köyhiä, silloin pitää pyrkiä muuttamaan lainsäädäntöä joko nostamalla perusturvaa tai lisäämällä kannustavuutta, mieluimmin molempia. Lisäksi nämä kaipaavat tukitoimikseen työpaikkojen perustamisen tukemista ja panostamista sellaisiin palveluihin, jotka ovat universaaleja.

Ai niin, siitä rahasta. Jos peräti jokainen kansanedustaja luovuttaisi - miten ja keille? - palkastaan sen tonnin kuussa, täten saataisiin kerättyä vuodessa 2,4 miljoonaa. Jokainen voinee laskea, kuinka paljon tästä köyhäkohtaisesti kertyy, jos kriteeriksi otetaan esimerkiksi virallinen köyhän määritelmä, eli tulot alle 60% mediaanista.

Suomessa tähän luokkaan putoaa 13,2 % väestöstä, eli lapset ja eläkeläiset mukaanlukien 726 000 persoonaa. Heitä tämä aloite muistaisi 3 eurolla 31 sentillä kuukaudessa, joka pyöristyisi kolmeen euroon ja kolmeenkymmeneen senttiin. Sillähän matkustaa kerran Helsingin seudun joukkoliikenteessä, ei paluulippua. Jäljelle jäävällä summalla voi ostaa vaikka banaanin.

On oikeastaan aika tyhmää lahjoa köyhiä, heidän muistamisensa kun ei maksaisi mitään (kiitos muistutuksesta Sakari Timonen!). Ei tarvitsisi käydä lompakollaan, riittäisi vain että on muistanut heitä.

Kun työ tyhmentää

Olen huomannut viime aikoinani unohdelleeni asioita sekä töissä että kotona. Töissä en muista, mitä olen tehnyt silloin ennen kun joku tuli keskeyttämään, eivätkä ennen päässäni niin hyvin pysyneet nimetkään enää sinne tartu. Kotona taas on sattunut sellaista, että unohdan pojan joulujuhlan tai sen, mitä puolisoni on juuri minulle sanonut. Oletan tämän työperäisestä stressistä pohjautuvaksi.

Taloussanomien mukaan ao. piirteet töissä tekevät hallaa muistille:
- työpäivän aikana jatkuva epäolennaisen informaation tulva

Informaatiota tulee joka suunnasta, ja kesken aina kulloisenkin työtehtävän, jolloin keskittyminen häiriintyy kun joutuu aina keskeyttämään sen, mitä on ollut tekemässä ja mahdollisesti laittamaan kiireellisyysjärjestyksen uusiksi. Osastonsihteerin valtuuksilla sitäpaitsi ei laadita kiireellisyysjärjestyksiä, vaan ainoastaan puretaan sitä listaa. Ja aina keskeytyksen tullessa on hyvin vaikea orientoitua uudestaan siihen, missä ja mitä sitä oltiinkaan tekemässä, jolloin asioita saattaa jäädä kesken tai unohtua niille seisovilleen.

- työroolin epäsäännölliset muutokset: esimerkiksi yhdistetty asiantuntijatyö ja hallintoesimiestehtävät

Sen vaistoan, että tehtävääni liittyvään rooliin liittyy monenlaisia odotuksia, jotka saattavat olla ristikkäisiä, mutta vaistoni ei riitä selvittämään, mitä nämä rooliodotukset olisivat. Yhden sellaisen, joka vaikeuttaa työntekoa, tunnistan: toisaalta vaaditaan kykyä aloitteellisuuteen, toisaalta rangaistaan siitä, ja sitten vaaditaan kykyä priorisoida vaikka tämä on mahdotonta kun niitä tehtäviä tulee kesken edellisen tehtävän.

- moneen erilaiseen kansalliseen työskentelykulttuuriin sopeutumista samanaikaisesti, esimerkiksi ulkomaisia projektialihankkijoita käyttävissä yhtiöissä

Työkulttuureita on muitakin kuin kansallisia. On lääkäreiden kulttuuri, byrokraattinen eetos, ja lisäksi varmaan psykologeilla, sosiaalityöntekijöillä ja toimintaterapeuteillakin on omansa, ja kaiken tämän välillä osastonsihteerin pitäisi jotenkin simultaanitulkata kuitenkin niin, ettei mihinkään saa ottaa kantaa. Sitten varmaan pitäisi vielä saada jonkinlainen tolkku siihen, millaista kulttuurista eetosta oman ammattiryhmän edustajana pitäisi edustaa.

- jatkuva tavoitettavuuden pakko

Minä ainoana ammattiryhmänä työpaikallani joudun kantamaan puhelinta mukanani ruokakauppaankin ostaessani lounasta, enkä tietenkään K-kaupassa valitessani einestä voi auttaa ihmispoloisia mitenkään esimerkiksi menemällä potilasrekistereihin tarkistamaan heidän kysymiään asioita. Kotiin työpuhelinta ei sentään onneksi tarvitse raahata, mutta sitten minua stressataan tekemällä suuri numero jos bussini on juuttunut ruuhkaan ja tulen viisikin minuuttia yli kahdeksan töihin, mikä minun tietenkin olisi pitänyt pystyä ennustamaan jo edellisenä päivänä.

- ennakoimattomasti vaihtelevat työajat

Tämä ei koske minua. Jotain hyvää.

- vaikutusmahdollisuuksien puute

Kaikki muutokset organisaatioon ja tehtävään tulevat ylhäältä sanellen, ei niihin ole mitään vaikutusmahdollisuuksia. Yritysdemokratiasta en tiedä, mutta kuntayhtymän leivissä sellaista ei ainakaan ole. Tehtävissäni ei ole upgradeeraamisen varaa, paitsi että on tietenkin mahdollista auttaa kollegoita toisilla osastoilla ja haalia itselleen lisätehtäviä. Se ei vaan kannata, sillä se antaa sellaisen kuvan oman osaston resursseista, että niitä oikeastaan olisi liikaa, ja itse olisi joutomiehenä, jolloin kyse pidemmän päälle olisi itsensä tarpeettomaksi osoittamisesta eli downgreidaamisesta.

- sosiaalisten kontaktien puute tai laatu työpaikalla / kotielämässä

Minulla on tapana suojella itseäni liialliselta kiinnittymiseltä työhön tai työyhteisöön, koska ne ovat vaihtuneet niin tiheään. Kuitenkin useimmilla työpaikoilla ystävystyn ainakin jonkun tai joidenkin kanssa. Sosiaalisilta kontakteilta työni ehkäisee sikäli, että työmatkoineen työhöni menee niin paljon päivittäistä aikaa, että omaa perhettään ei välttämättä näe joka päivä hereillä, ja esimerkiksi sellaisia harrastuksia, jotka toisivat näitä sosiaalisia kontakteja, vältän, koska se aika taas on pois perheeltäni.

Talouselämän jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

EK, palkansaajan ystävä?

EK:n päätrolli Matti Apusen mukaan "Kaikki tämä (veronmaksu, jota hän pitää kiimaisen korkeana) olisi jotenkin perusteltavissa, jos veroilla saadut palvelumme olisivat maailman mitassa ylivoimaisia. Mutta ei. Suomalainen jonottaa edelleen viikkoja lääkäriin, tuntuvasti alemmasta veroasteesta nauttiva ruotsalainen ei. Todellisissa sivistysmaissa potilas ei raahaudu terveyskeskukseen kärvistelemään, vaan lääkäri tulee potilaan kotiin."

Ei ihme, että (julkiset) palvelut ovat rapakunnossa, kun Apusen kaltaiset porhot eivät maksa pääomatuloistaan ja omistuksistaan juuri mitään veroa. Omaisuusveroahan Suomessa ei tunneta, ja varallisuusverokin on poistettu, ja verottaja sulkee silmänsä luontaiseduilta. Minulla sellaisia on kaksi sähköiseksi muuttuvaa kympin työmatkaseteliä vuodessa, näillä apusilla on työsuhdeautoja ja muuta sellaista, joista en näe edes unta. Enkä muuten tekisikään niillä mitään ilman ajokorttia.

Apunen ei varmaankaan oikeasti tarkoita tässä julkisia palveluita, jotka ovat hänen ideologiassaan kyseenalaisia. Tarkoittaako Apunen sitten kenties sitä, että hänen vaatimuksistaan ennestäänkin kevennettävällä tuloverotuksella pitäisi sitten rahoittaa yksityisen, etenkin hänen kaltaisilleen etuoikeutetuille räätälöidyn ohituskaistan palvelut?

Apusen kaltaisilla on käytössään sellaisia ansaitsemisen ohituskaistoja, joista tavalliset, iloiset tai surulliset veronmaksajat eivät voi haaveksuakaan. Esimerkiksi hallituspalkkiot, joista vuoristoneuvostason johtajille kertyy merkittävä summa, ja he välttyvät maksamasta näistä palkan sivukuluja, jos eivät ole työsuhteessa ko. yritykseen. Tällaista mahdollisuutta junailla oma viiteryhmänsä vapaaksi noin 6 prosenttiyksikön tosiasiallisesta palkanvähennyksestä ei ole heillä, jotka ovat riippuvaisia julkisista palveluista, ja joiden puolustajaksi Matti-setä yrittää itsensä naamioida.

Kaksinaismoralismiin on varaa, jos on oikein suuret pääomatulot. Ja nauraa matkalla pankkiin.

Apusen trollauksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Aina mun pitää kuunnella ulkomusiikkikilpailua

Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin voitto lauantaisessa Suomen euroviisukarsinnassa on kuulemma sekoittanut sosiaalisen median keskustelupalstat. En seuraa keskustelupalstoja, vielä vähemmän euroviisukeskustelupalstoja, mutta voisin kuvitella, että joku ainakin olisi saattanut kiinnittää huomiota siihen, että miksi joku olisi halunnut kiillottaa omaa kilpeään äänestämällä tätä orkesteria, halunnut näyttää itsensä suvaitsevaisessa valossa. Joku myös ehkä saattaa ajatella, että heitä äänestettiin koska he herättivät joissakin suojelunhalua.

Jos sitten joku näkee prosessin epäilyttävänä siksi, ettei pidä yhtyettä musiikillisessa katsannossa parhaana, tämä heijastelee sitä, että punk ei ole häntä varten. Se ei ole Kurikan Pertin nimipäivien vika. He soittavat, toiset tykkäävät tai eivät. Koira haukkuu, ja karavaani kulkee. Ja jos on sitä mieltä, että he eivät kuulu euroviisuihin, koska eivät (hänen mielestään) olisi musiikillisesti ansiokkaimpia, ei sekään ole Kurikan Pertin poppoon vika, että kisaa kutsutaan Uuden musiikin kilpailuksi, varmaankin sen seikan peittämiseksi, että en muista, milloin viimeksi tällä kilpailulla olisi ollut jotain tekemistä musiikin kanssa. Kyse on oikeasti Ulkomusiikkikilpailusta, ei uuden musiikin kilpailusta, eikä sekään ole Pertti Kurikan nimipäivien vika.

Ei tarvitse muistella parrakkaita naisia, venäläisiä mummoja tai hirviösauruksia, vaan voi mennä ajassa taaksepäin niinkin kauas kuin esimerkiksi vuoteen 1982, jolloin 17-vuotias Nicole hurmasi Euroopan kitarallaan ja laulullaan Ein bisschen Frieden (joka ei tietenkään ollut hänen laulunsa, vaan Siegel-Meinunger-kaksikon, joka oli myös pari vuotta aikaisemmin kitschkeisaridiscobändi Dschingis Khanin takana). Vaikka Nicolen esittämä laulu olisikin ollut hyvä, niin kuitenkin häntä äänestettiin pääasiallisesti siksi, että esitys oli niin aseistariisuva, koska esittäjä oli niin lumoava neitseellisessä viattomuudessaan.

Sanoin äsken, etten seuraa keskustelupalstoja, mutta aavistuksen näistä reaktioista sai lukemalla helsinkiläisvaltuutettu Emma Karin City-lehden kolumnin herättämää "keskustelua". Voi toki olla, että joku saattaa tuntea olonsa hyväksi äänestettyään Kurikat euroviisuihin. Ja voi olla, että he herättivät joissakin äidillisiä tunteita. Mutta mikään näistä ei ole Kurikan herrojen vika. Itse asiassa, he eivät varmaankaan voisi vähempää välittää. Hehän ovat punk, eivät mitään maskotteja, ja varmaankin näyttävät keskisormea moiselle.

Kurikan yhtyeen suuruus on siinä, että he onnistuivat pukemaan ytimekkäästi sanoiksi sen, että meillä kaikilla on ties minkälaisia pakkoja. Jos kehitysvammaiset kokevat itsensä jonkinlaisiksi epäaikuisiksi, niin me "aikuisetkin" olemme kaikenlaisten reunaehtojen alaisia, minkä kertomiseen tarvittiin Pertti Kurikan nimipäiviä. PNK:n kaverit ovat täysin aitoja ja brändäämättömiä, minkä varmasti moni myös koki piristävänä. Ei heitä kyllä voisikaan ylistailata, he ovat omia itsejään.

Esitän haasteen Pertti Kurikan nimipäivien hengessä. Sanoita uudelleen oma elämäsi Kari Aallon malliin!

Aina mun pitää nukkua liian vähän
Aina mun pitää langata hampaat
Aina mun pitää huuhdella nenä
Aina mun pitää tehdä ruokaa josta poika ei tykkää
Aina mun pitää raahata poika esikouluun
Aina mun pitää mennä bussilla Helsinkiin töihin
Aina mun pitää mennä haukuttavaksi
Aina mun pitää printata tiliotteet
Aina mun pitää olla pers'auki kaksi ensimmäistä viikkoa kuukaudessa
Aina mun pitää unohtaa salasana
Aina mun pitää soittaa atk-tukeen
Aina mun pitää

Työllinen on osallinen, mutta mihin?

Töiden usein väitetään kiinnittävän yhteisöön, tekevän osalliseksi. Vastaavasti työttömyyden nähdään deterministisesti aiheuttavan syrjäytymistä, niin että tämän sanotun syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarkoitus pyhittää keinot. Kuten esimerkiksi pakkotyön.

Mistä työtön sitten jää osattomaksi? Tarkastellaanpas tarkemmin, mistä. Erilaisten postimyyntikuvastojen kierrättämisestä, selän takana puukottamisesta tai varsinkaan puukotetuksi tulemisesta ja olemaan osaton kaikista niistä muutoksista, jotka omaa työtä tulevat koskettamaan. Työtön jää erilaisten kuppikuntien ulkopuolelle, eikä hänen tarvitse valita puoltansa erilaisten mehiläiskuningattarien välillä.

Työtön on osaton työpaikkakiusaamisesta, niin kollegoiden kuin esimiestenkin. Työttömän ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa työmatkoihin, ja siitä ilosta säilyttää lapsiaan ympäripyöreitä päiviä onneksi hyvissä ja omistautuneissa ammattilaisten käsissä. Hänen ei tarvitse osallistua kokouksiin, jossa esimiehet tyrmäävät tai haukkuvat kelvottomaksi, ja niin tukielimistö kuin sydänkin kiittävät kun ei tarvitse istua.

Työtön ei tosin saa opiskella swahilia työnantajan suosituksesta: olen ollut sellaisessakin kokouksessa, jossa korkein paikalle viitsinyt esimies kehotti työntekijöitään puhumaan kokouksessa vaikka em. kieltä. Tosin, jos tähän lähetyskäskyyn olisi koettanut vedota, em. henkilö olisi tyrmännyt senkin varmasti kuin kello.

(sitä en kiistä, etteikö pitkittynyt pitkäaikaistyöttömyys, työuran loppuminen sellaisella ihmisellä, jolla se ei ole oikeastaan alkanutkaan, olisi tragedia. Tyhjä cv leimaa jos ei muuksi niin omituiseksi ihmiseksi).