Olin nuorena ylioppilaana kahdeksan kuukautta toimistoapulaisena, ottamassa kopioita ja tekemässä vähän lähetin hommia. Pestini piti jatkua ensin vuodenvaihteeseen, mutta sitten se henkilö, jota sijaistin, jatkoikin toistaiseksi sairaslomailuaan. En tiedä, palasiko hän koskaan toimituspaikalleen. Ymmärtääkseni yleisesti ottaen tätä paluukerrointa pidettiin aika korkeana.
En myöskään tiedä varmuudella, mikä sijaistamaani henkilöä vaivasi, eikä se kuulukaan minulle. Jotenkin sain kautta rantain sen käsityksen, että alkoholi. Muistan tuolloin ihmetelleeni, miten oletettavasti "vasta" keski-ikäinen (mikä tuolloin tarkoitti suuria ikäluokkia ja 30-luvulla syntyneitä) voi olla niin rikki, että hänen eläköitymisensä on todennäköisempää kuin hänen kuntoutumisensa, ainakaan samaan työhön.
Nyt itselleni huomaamatta keski-ikäistyneenä tiedän. Alkoholi voi olla joitakin vahvempi ja he siksi taittuvat, jotkut taas voivat olla sitkeitä kuin pajunvitsat vastaanottamaan iskuja. Joskus vaan sekin napsahtaa poikki. Jälkimmäisen lajin napsahduksia sattuu koko ajan enemmän, niin paljon, että kyseessä on kansallisen tason kestävyysongelma, paljon suurempi kuin se, että eläkeikä nouseekin ihan itsestään ilman että tarvitsee edes ketään pakottaa jäämään töihin, siellä loppupäässä.
Tarvitaan kansallinen politiikkaohjelma, jossa korjataan työelämä, varsinkin johtaminen siten, että työntekijät ymmärrettäisiin oikeasti resursseiksi ja jossa heidän kanssaan tehdään työtä, ei heitä vastaan. Kyse ei ole vain työntekijöistä, vaan myös ihmisistä, joita ei kannata ajaa romuttamon kautta hautaan ennenaikaisesti, sillä jotain se romuttaminenkin maksaa, vaikkei sitten tarvitsisikaan maksaa näille ennen aikaansa rikkimenneille vanhuuseläkkeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti