Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin voitto lauantaisessa Suomen euroviisukarsinnassa on kuulemma sekoittanut sosiaalisen median keskustelupalstat. En seuraa keskustelupalstoja, vielä vähemmän euroviisukeskustelupalstoja, mutta voisin kuvitella, että joku ainakin olisi saattanut kiinnittää huomiota siihen, että miksi joku olisi halunnut kiillottaa omaa kilpeään äänestämällä tätä orkesteria, halunnut näyttää itsensä suvaitsevaisessa valossa. Joku myös ehkä saattaa ajatella, että heitä äänestettiin koska he herättivät joissakin suojelunhalua.
Jos sitten joku näkee prosessin epäilyttävänä siksi, ettei pidä yhtyettä musiikillisessa katsannossa parhaana, tämä heijastelee sitä, että punk ei ole häntä varten. Se ei ole Kurikan Pertin nimipäivien vika. He soittavat, toiset tykkäävät tai eivät. Koira haukkuu, ja karavaani kulkee. Ja jos on sitä mieltä, että he eivät kuulu euroviisuihin, koska eivät (hänen mielestään) olisi musiikillisesti ansiokkaimpia, ei sekään ole Kurikan Pertin poppoon vika, että kisaa kutsutaan Uuden musiikin kilpailuksi, varmaankin sen seikan peittämiseksi, että en muista, milloin viimeksi tällä kilpailulla olisi ollut jotain tekemistä musiikin kanssa. Kyse on oikeasti Ulkomusiikkikilpailusta, ei uuden musiikin kilpailusta, eikä sekään ole Pertti Kurikan nimipäivien vika.
Ei tarvitse muistella parrakkaita naisia, venäläisiä mummoja tai hirviösauruksia, vaan voi mennä ajassa taaksepäin niinkin kauas kuin esimerkiksi vuoteen 1982, jolloin 17-vuotias Nicole hurmasi Euroopan kitarallaan ja laulullaan Ein bisschen Frieden (joka ei tietenkään ollut hänen laulunsa, vaan Siegel-Meinunger-kaksikon, joka oli myös pari vuotta aikaisemmin kitschkeisaridiscobändi Dschingis Khanin takana). Vaikka Nicolen esittämä laulu olisikin ollut hyvä, niin kuitenkin häntä äänestettiin pääasiallisesti siksi, että esitys oli niin aseistariisuva, koska esittäjä oli niin lumoava neitseellisessä viattomuudessaan.
Sanoin äsken, etten seuraa keskustelupalstoja, mutta aavistuksen näistä reaktioista sai lukemalla helsinkiläisvaltuutettu Emma Karin City-lehden kolumnin herättämää "keskustelua". Voi toki olla, että joku saattaa tuntea olonsa hyväksi äänestettyään Kurikat euroviisuihin. Ja voi olla, että he herättivät joissakin äidillisiä tunteita. Mutta mikään näistä ei ole Kurikan herrojen vika. Itse asiassa, he eivät varmaankaan voisi vähempää välittää. Hehän ovat punk, eivät mitään maskotteja, ja varmaankin näyttävät keskisormea moiselle.
Kurikan yhtyeen suuruus on siinä, että he onnistuivat pukemaan ytimekkäästi sanoiksi sen, että meillä kaikilla on ties minkälaisia pakkoja. Jos kehitysvammaiset kokevat itsensä jonkinlaisiksi epäaikuisiksi, niin me "aikuisetkin" olemme kaikenlaisten reunaehtojen alaisia, minkä kertomiseen tarvittiin Pertti Kurikan nimipäiviä. PNK:n kaverit ovat täysin aitoja ja brändäämättömiä, minkä varmasti moni myös koki piristävänä. Ei heitä kyllä voisikaan ylistailata, he ovat omia itsejään.
Esitän haasteen Pertti Kurikan nimipäivien hengessä. Sanoita uudelleen oma elämäsi Kari Aallon malliin!
Aina mun pitää nukkua liian vähän
Aina mun pitää langata hampaat
Aina mun pitää huuhdella nenä
Aina mun pitää tehdä ruokaa josta poika ei tykkää
Aina mun pitää raahata poika esikouluun
Aina mun pitää mennä bussilla Helsinkiin töihin
Aina mun pitää mennä haukuttavaksi
Aina mun pitää printata tiliotteet
Aina mun pitää olla pers'auki kaksi ensimmäistä viikkoa kuukaudessa
Aina mun pitää unohtaa salasana
Aina mun pitää soittaa atk-tukeen
Aina mun pitää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti