Kun työ tyhmentää

Olen huomannut viime aikoinani unohdelleeni asioita sekä töissä että kotona. Töissä en muista, mitä olen tehnyt silloin ennen kun joku tuli keskeyttämään, eivätkä ennen päässäni niin hyvin pysyneet nimetkään enää sinne tartu. Kotona taas on sattunut sellaista, että unohdan pojan joulujuhlan tai sen, mitä puolisoni on juuri minulle sanonut. Oletan tämän työperäisestä stressistä pohjautuvaksi.

Taloussanomien mukaan ao. piirteet töissä tekevät hallaa muistille:
- työpäivän aikana jatkuva epäolennaisen informaation tulva

Informaatiota tulee joka suunnasta, ja kesken aina kulloisenkin työtehtävän, jolloin keskittyminen häiriintyy kun joutuu aina keskeyttämään sen, mitä on ollut tekemässä ja mahdollisesti laittamaan kiireellisyysjärjestyksen uusiksi. Osastonsihteerin valtuuksilla sitäpaitsi ei laadita kiireellisyysjärjestyksiä, vaan ainoastaan puretaan sitä listaa. Ja aina keskeytyksen tullessa on hyvin vaikea orientoitua uudestaan siihen, missä ja mitä sitä oltiinkaan tekemässä, jolloin asioita saattaa jäädä kesken tai unohtua niille seisovilleen.

- työroolin epäsäännölliset muutokset: esimerkiksi yhdistetty asiantuntijatyö ja hallintoesimiestehtävät

Sen vaistoan, että tehtävääni liittyvään rooliin liittyy monenlaisia odotuksia, jotka saattavat olla ristikkäisiä, mutta vaistoni ei riitä selvittämään, mitä nämä rooliodotukset olisivat. Yhden sellaisen, joka vaikeuttaa työntekoa, tunnistan: toisaalta vaaditaan kykyä aloitteellisuuteen, toisaalta rangaistaan siitä, ja sitten vaaditaan kykyä priorisoida vaikka tämä on mahdotonta kun niitä tehtäviä tulee kesken edellisen tehtävän.

- moneen erilaiseen kansalliseen työskentelykulttuuriin sopeutumista samanaikaisesti, esimerkiksi ulkomaisia projektialihankkijoita käyttävissä yhtiöissä

Työkulttuureita on muitakin kuin kansallisia. On lääkäreiden kulttuuri, byrokraattinen eetos, ja lisäksi varmaan psykologeilla, sosiaalityöntekijöillä ja toimintaterapeuteillakin on omansa, ja kaiken tämän välillä osastonsihteerin pitäisi jotenkin simultaanitulkata kuitenkin niin, ettei mihinkään saa ottaa kantaa. Sitten varmaan pitäisi vielä saada jonkinlainen tolkku siihen, millaista kulttuurista eetosta oman ammattiryhmän edustajana pitäisi edustaa.

- jatkuva tavoitettavuuden pakko

Minä ainoana ammattiryhmänä työpaikallani joudun kantamaan puhelinta mukanani ruokakauppaankin ostaessani lounasta, enkä tietenkään K-kaupassa valitessani einestä voi auttaa ihmispoloisia mitenkään esimerkiksi menemällä potilasrekistereihin tarkistamaan heidän kysymiään asioita. Kotiin työpuhelinta ei sentään onneksi tarvitse raahata, mutta sitten minua stressataan tekemällä suuri numero jos bussini on juuttunut ruuhkaan ja tulen viisikin minuuttia yli kahdeksan töihin, mikä minun tietenkin olisi pitänyt pystyä ennustamaan jo edellisenä päivänä.

- ennakoimattomasti vaihtelevat työajat

Tämä ei koske minua. Jotain hyvää.

- vaikutusmahdollisuuksien puute

Kaikki muutokset organisaatioon ja tehtävään tulevat ylhäältä sanellen, ei niihin ole mitään vaikutusmahdollisuuksia. Yritysdemokratiasta en tiedä, mutta kuntayhtymän leivissä sellaista ei ainakaan ole. Tehtävissäni ei ole upgradeeraamisen varaa, paitsi että on tietenkin mahdollista auttaa kollegoita toisilla osastoilla ja haalia itselleen lisätehtäviä. Se ei vaan kannata, sillä se antaa sellaisen kuvan oman osaston resursseista, että niitä oikeastaan olisi liikaa, ja itse olisi joutomiehenä, jolloin kyse pidemmän päälle olisi itsensä tarpeettomaksi osoittamisesta eli downgreidaamisesta.

- sosiaalisten kontaktien puute tai laatu työpaikalla / kotielämässä

Minulla on tapana suojella itseäni liialliselta kiinnittymiseltä työhön tai työyhteisöön, koska ne ovat vaihtuneet niin tiheään. Kuitenkin useimmilla työpaikoilla ystävystyn ainakin jonkun tai joidenkin kanssa. Sosiaalisilta kontakteilta työni ehkäisee sikäli, että työmatkoineen työhöni menee niin paljon päivittäistä aikaa, että omaa perhettään ei välttämättä näe joka päivä hereillä, ja esimerkiksi sellaisia harrastuksia, jotka toisivat näitä sosiaalisia kontakteja, vältän, koska se aika taas on pois perheeltäni.

Talouselämän jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.