Arkilogistiikan sujuvuus ajaa henkilökohtaisen mukavuuden ylitse

Ekoguru Leo Stranius esitti webbisivullaan hitaan aamun kaavan. Uskon, että toki kaikki voisivat paremmin, jos aamulla olisi aikaa esimerkiksi viettää laatuaikaa läheistensä kanssa, ja itsensäkin. Ei siihen tarvita mitään hienoja aamiaisbrunsseja.

Straniuksen kaava toimii, jos työskentelee kotona, paljon etänä ja jos työpaikka sijaitsee hyvin lähellä. Straniuksen kaava toimii myös, jos on ollut mahdollisuus hidastaa tahtia. Tällainen downshiftaus ei kuitenkaan aina ole optio.

Downshiftaus sopii silloin kun siihen on varaa, tai sitten voi jälkikäteisesti tehdä välttämättömyydestä hyveen ja kutsua työttömyyttä downshiftaamiseksi.

Olen minäkin aika ajoin harrastellut aamulenkkejä ja aamu-uinteja, ja tiedän hyvin niiden autuaallistavan vaikutuksen. Kahvitkin olisi kiva kaataa kumppanin päälle sänkyyn, ja onneksi näin sentään voikin tehdä viikonloppuna. Sitten joskus.

En välitä kysyä itseltäni Straniuksen ehdottamalla tavalla joka aamu peilin edessä, teenkö juuri tänäänkin juuri sitä, mitä haluan tehdä, sillä en halua aloittaa jokaista päivääni masentumisella. Toki elän niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluankin elää, mutta mitä vähemmän ns. mietin syntyjä syviä, sitä paremmin voin. Ja aivan varmasti en tee aamulla suunnitelmaa alkavalle päivälleni, sillä miksi ihmeessä minä antaisin sisällöttömän työn saastuttaa sitä osaa elämästäni, jolla on sisältö, eli vapaa-aikaani?

Muuten siis hyvä, mutta esimerkiksi työn takia toiseen kaupunkiin sukkuloiva ei voi viettää aamuja pitkän kaavan mukaan. Herään 5.40, peseydyn, luen lehden ja aamiaistan, herätän pojan 6.20-6.25, lähdemme fillaroimaan esikouluun 6.45, lähden esikoulusta pyörällä Porvoon bussiasemalle 7.00 ja bussi kustannuspaikalle Pasilaan lähtee 7.15. Töissä noin 8.10.

Toki tuon kaiken arkipäivälogistiikan voi käyttää omien mahdollisuuksiensa mukaan hyödyksi tai ainakin mahdollisimman mukavasti. Meillä nuo esikoulumatkat ovat isä-poika -aikaa, jolloin me ehdimme juttelemaan siitä kaikesta maan ja taivaan välillä, mitä nyt 2 x 10 minuuttiin mahtuu. Bussimatkoilla kuuntelen musiikkia ja luen. Työmatkakuntoilu on vain satunnaisesti mahdollista, esimerkiksi silloin kun muutamia kertoja vuodessa pyöräilen työviikon jälkeen Porvooseen, ja skoliootikolle pyöräily ei oikeastaan sekään ole kuntoilua, kieron selän puutuminen kun pakottaa suoristamaan selkänsä ja jaloittelemaan vähän väliä.

Kun päivä alkaa pitkällä bussimatkalla, tämä kangistaa niin, että Ratapihankadun yli bussipysäkiltä ylämäkeen liikennevaloista kiihdyttävien tappaja-autojen alta spurttaaminenkin on aikamoisen jäykkä suoritus. Aiemmin tein siten, että jäin bussista Kumpulan kampuksella, säilytin fillaria yön yli Vallilan siirtolamökkialueella kahdella lukolla kiinni niin että sain päivittäin sentään 2 + 2 työmatkapyöräilyä; yhtä tehokasta mutta vähäsen hitaampaa olisi talsia konosmarssia Kumpulanlaakson ja Pasilan läpi. Vie 20 minuuttia suuntaansa. Ei se kuntoilusta oikein käy, mutta sentään saa veren kierrätettyä, ja koukkupolvi suortuu.

Koska perhe- ja logistinen tilanteeni edellyttää mahdollisimman tehokasta ajankäyttöä, käytän suoraa bussiyhteyttä ainakin aina silloin kun poikani on luonani, sillä vaikka bussiautoilu nopealla moottoritiebussilla + liityntäfillarointi Kumpulasta Pasilaan vie periaatteessa saman ajan kuin hitaahko suora Porvoo-Pasila -bussiyhteys, suora bussi on luotettavampi. Sen aikataulut pitävät kutinsa paljon paremmin; työpäivän jälkeen uskallan luottaa, että tämä bussi numero 848 saapuu Pasilaan keskimäärin vain noin 2 minuuttia myöhässä, kun taas moottoritiebussien saapumisaika Arabiaan voi olla mitä hyvänsä +1 ja +15 minuutin välillä. Käytännössä siis paluumatkoihin moottoritiebussilla on varattava ylimääräistä marginaalia, joten suora yhteys sopii paremmin perheelliselle sukkuloitsevalle.

Elämä ei ehkä ole valintoja mutta laskelmia. Minun tilanteessani ajankäytön tehokkuus ja päivittäislogistiikasta kaiken löysän poistaminen on tärkeämpää kuin työmatkakuntoilu, ja kuntoilenkin sitten juoksemalla iltalenkin tyttöni kanssa lastenvaunuilla. Tyttö saa nukkua ja minä kuntoilla.

Fourth is probably the best of all - including Walter

I gave only 4 stars as while there are no definitive weak links, I have grown to believe that no ideal cycle exists. There are hardly ideal Beethoven complete symphony cycles, but this is probably as ideal as one is likely to get. Recording is lively in the Cleveland tradition but luckily in quite a fullbodied sound as well. This applies also to the fifth even if is a decade older than the others.

Clear high point of the cycle is the disc containing symphonies 4 and 7, already a classic pairing. Fourth is probably the best of all - including Walter, Klemperer and Ansermet - and seventh is nearly ideal. This very disc demonstrates all the best Szell virtues - dramatic forward drive with an unmatched sense for balance and details yet a fine sense of classicism. Fifth is no match for the Concertgebouw version and a surprisingly low-key Andante but still it is a compelling and powerful performance. The first two symphonies also are not only lightweightish but also quite off charge and leisurely, yet one senses that George knew what he was doing.

Considering the price, this is definitely a steal and now my first recommendation for a full-bodied complete version with a full orchestra. Szell manages to provide a synthesis between Toscanini, Norrington and Karajan: Toscanini with far better sound, Norrington with "proper" sounding instruments and orchestra with full body and Karajan with purposeful forward drive.

My review of the George Szell's Beethoven set is released at Amazon.co.uk; it can also be read by clicking the headline of this blogging.

Kumpi on nopeampi, aika vai juoksija?

Juoksin joskus kakskytplus-ikäisenä, aina 28-vuotiaaksi asti ajoittain epäurheilijaksi hyvinkin paljon, Harri Hännisen maratonohjelmien mukaan. Sen jälkeiset kilometrimääräni ovat keskimäärin olleet kuussa samaa luokkaa kuin aiemmin viikossa, jos sitäkään.

Olen miettinyt, että josko näinä vuosina olisi pitänyt juosta enemmän, kun kerran olisin pystynyt. Ei tarvitse olla pääministeri tietääkseen, että kuntoiltu tunti tuo vähintään sen verran aikaa takaisin kuin mitä kuntoiluun on käytetty. Eikä tuon tietämisellä kyllä pääse pääministeriksi...

Sitäpaitsi en ainoastaan tykkää juoksemisesta, vaan pikemminkin en mistään muusta nauti niin paljoa. Ja tähän on laskettu mukaan musiikki, jalkapallo, viininjuonti ja politiikka, muut perversioni.

Voi olla, että jokunen aamulenkki on jäänyt joskus välistä, koska olen silloin edellisenä iltana ollut valinnut, että viini on suurempi nautinto.

Yhdellä lenkilläni tässä juuri mietinkin, että jos vain juoksisin, enkä ollenkaan pysähtyisi, voisinko ottaa ajan kiinni? Ja voinko ottaa takaisin myös kaiken sen "menetetyn" ajan, jolloin en juossut kykyjeni mukaan? Koska juokseminen on minulle kaikkein nautinnollisin olotila, mitä jos vain juoksisin? Ostanko itselleni lisää aikaa, ja lopulta ikuisen elämän (siitä en tässä sano mitään, onko ikuinen elämä tavoittelemisen arvoista)?

Polveni ja lonkkani eivät ole enää ihan samat kuin 15 vuotta sitten. Ehkä ne ovat edes tällaiset juuri siksi, että olen juossut nämä viimeiset 15 vuotta niinkin vähän. Ehkä olisin jo kuluttanut jalkani loppuun niin että jäljellä olisi enää pienet nysät, ja maltillinen tahtini takaa juoksullisen elämäntavan jatkumista pidemmäs eteenpäin.

Toisaalta saattaa sitten olla, että matkavauhtini saattaisi olla ehkä hieman rivakampi ja irtiottokykyni saattaisi olla ehkä hieman terävämpi niiden kymmenien tuhansien harjoituskilometrien myötä, jotka olen nyt jättänyt välistä. Ei sitä nyt niin huomaa kun ei tuijottele kelloa. Oma hyvä vauhtini tuntuu aina parhaalta, minun parhaaltani.

Mihin sitten olisin harjoitellut? Tuskin mihinkään. Maratonin juostuani, se on nähty. Tuskin minä mitään parkkihalleja olisin alkanut kiertää 24 tunnin ajan. Juoksen vain ja ainoastaan itselleni, ja sitä taustaa vasten onkin ihmeteltävää, miksi en ole tätä aina muistanut.

Tätä kaikkea en onneksi osaa ajatella juostessani. Vain juosta. Siksi se onkin parasta aikaa, paradoksaalisesti täyteläisintä kaikessa tyhjentyneisyydessään. Märehdin ja murehdin muutenkin ihan riittävästi.

Sitten kun juoksu joskus loppuu, kuuntelen Bachia ja odotan taivaan aukenemista.

 

.

Minkä nuorena oppii...

...sen vanhana taitaa. No, tiedä häntä. Pitäisi mieluummin sanoa: mitä nuorempana oppii, sitä helpommin oppii, koska sitä vähemmän on poisopittavaa. Ja minkä nuorempana oppii, siitä on vaikea oppia pois. Huonoja, pahoja tai vääriä tekemisen tapoja tai vain tapoja, tottumuksia, tulkintaskeemoja, asenteita, asenteellisuuksia, ennakkoluuloja, jotka estävät sen avoimen asenteen, joka on aulis vastaanottamaan, oppimaan.

Vai onko? Ei oppiminen ole vain tyhjän taulun täyttämistä, vaan mitä käsitteellisintä toimintaa. Uusien asioiden käsitteleminen voi olla helpompaa, jos niille löytyy käsitejärjestelmästämme valmis lokero.

Vai onko sittenkään? Vanhempana olen ehkä parempi sokraatikko. Ymmärrän oman kyvykkyyteni ja ymmärrykseni rajallisuuden, toisaalta tiedän oman vaikutusvaltani suuremmaksi kuin miksi sen luulin pienempänä. Jotkut sanovat sitä viisastumiseksi, tiedä häntä.

Kun joskus katson nuorena kirjoittamiani koevastauksia tai esseitä, en ymmärrä sanaakaan. Luultavasti olin tuolloin paljon nykyistä minääni fiksumpi, siis kykenevämpi tekemään enemmän nopeita kytkentöjä. Minusta tuntuu, että tyhmenen päivä päivältä; toisaalta asioiden tärkeysjärjestys on koko ajan paremmin kirkastunut. Ymmärrän sekä detaljit että kokonaisuuden entistä huonommin; toisaalta syy-seuraussuhteiden näkemisen kyky ja osien keskinäisten suhteiden ymmärtäminen on parantunut.

Ei vanheneminen mitään yksioikoista jalostumista ole. Kropan vähittäisen rapistumisen sietämisessä on jo kestämistä, mutta lisäksi minusta tulee koko ajan kärsimättömämpi siinä mielessä, että ymmärrän oman ajallisen rajallisuuteni. Minulla on aina vain vähemmän aikaa jäljellä, enkä aio käyttää sitä arvottomuuksien kuuntelemiseen, katsomiseen tai sietämiseen. Siedän myös koko ajan huonommin toisten älyllistä laiskuutta tai asenteellisuutta, itsekeskeisyyttä ja ilkeyttä; sen sijaan olen koko ajan armeliaampi kanssaihmisten epäröinneille, peloille ja oikukkuudelle. En myöskään kehtaisi väittää, että stressaisin nyt vähemmän kuin kaksikymppisenä; ehkä kuitenkin esimerkiksi julkisen puheen pitäminen onnistuu nyt helpommin. Silloin en osannut vielä kantaa huolta muusta kuin korkeintaan siitä, mitä milloinenkin unelmieni tyttö minusta ajattelisi.

Luen ja lasken koko ajan vähäsen hitaammin, onneksi sentään molempia erittäin hyvin edelleenkin, puhumattakaan juoksemisesta. Kirjoittaminen sentään on ripeytynyt. Onko minulla nyt sitten enemmän sanottavaa, tiedä häntä. Sen ainakin tiedän, että nuorena olin itsestäni monessakin suhteessa väärässä.

Käsitys itsestäni ehkä tarkentuu. Sitten kun sen pystyy laittamaan neulansilmään, peli puhalletaan poikki.

Trollaattorilla kustannuspaikalle

En voi parhaalla tahdollakaan pitää nyt tehtyä eläkeratkaisua optimaalisena. Olen väliinputoajasukupolvea: alle 23-vuotiaana tehtyjä töitä ei lasketa, eläkeikää nostettiin ja superkertymä poistettiin. Siksipä taitaakin olla entistäkin tärkeämpää asua velattomasti, sitten joskus.

Eläkejärjestelmä olisi pitänyt remontoida jo neljännesvuosisata sitten, silloin kun suuret ikäluokat olivat vielä kokonaisuudessaan töissä. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä he ovat olleet 90- ja 2000 -lukujen päättäjinä. Olisi odottanut, että heidät jo paljolti syrjäyttäneet 60-70 -lukulaiset olisivat pystyneet parempaan; tosin he ovat aliedustettuina ammattiyhdistysliikkeissä ja "elinkeinoelämässä", jotka sanelevat nämä päätökset. Poliittiset päättäjät vain vikisevät; elinkeinoelämän ja ay-liikkeen tarjotessa yhteiskunnan reliikki-instituutioina suurille ikäluokille saattohoidon eläkkeelle. 

Jotain hyvääkin. Nyt nuoruuden ansiotuloista palkitaan, toisin kuin omassa nuoruudessani: kaivoon menivät reilun vuoden kokopäiväiset tienestit ja useamman kesän kesätienestit, joilla maksetaan isäni oikeutta hyvään vanhuuteen. Joten ei nyt ihan hukkaan sekään sentään mene, ja kompensoidaan sitä, että vanhempieni sukupolvi menetti nuoruuden eläkekertymää vielä minuakin enemmän. Jos nuoruuden ansiotulojen kertymä onkin oikeudenmukainen nykyajan nuorille, meille vanhemmille polville se ei sitä ole.

Jonninmoinen lohtu menetetystä superkertymästä on nyt toisella nimellä kutsuttava tarjottu porkkana lykätä eläköitymistä 65:sta aina seitsemäänkymmeneen: tässä tosin eivät viimeisten vuosien tulot painotu, mikä onkin oikein. Minä en noista trollaattoriavustuksista niin perusta, ja lupaankin jo nyt, etten ole päivääkään kauempaa kenenkään nuoremman, rivakamman ja innokkaamman tulppana ansiotyössä kuin mitä on pakko, mitä nyt saan kustannettua vastikkeeni ja mielellään vielä eläkeläisliput uimahalliin.

Ylipäätään koko ikä- ja kokemuslisäjärjestelmä on menneestä maailmasta, siitä, joka vielä tarjosi elinikäisiä työsuhteita. Ei yhteiskunnan pidä palkita uskollisuudesta työnantajalle, jota ei enää ole; pikemminkin voisi kysyä, miksi pitää subventoida kuusikymppisten elintasoa, heillä kun yleensä jälkeläiset ovat jo lentäneet pesästä? Suurin tulontarve on kolme-nelikymppisillä. joilla on lapsia elätettävänä ja asuntolainoja maksettavina; sitäpaitsi sen ikäisten luulisi olevan tuottavuutensa huipulla, heillä kun on jo kokemusta mutta työelämä ei vielä ole heitä rääkännyt aivan loppuun. Yleensä.

Eipä toisaalta tarvitse ihmetellä sitä, miksi päätös on meille aktiivi-ikäisille näin suboptimaalinen kun me olemme syrjäyttäneet itsemme tekemästä itseämme koskevia tulo- ja eläkeratkaisuja, tehden itsestämme ay-liikkeen kaltoinkohtelun marttyyreitä. Yhteiskunnan päätöksentekojärjestelmä kun nimittäin toimii siten, että valtatyhjiöt kyllä aina täyttyvät. Jos emme itse ole päättämässä omista asioistamme, ne kyllä varmasti tulevat päätetyiksi, toisten toimesta. 

Suosittelisinkin nuorille ja meille perheikäisille ay-liikkeen valtaamista, jotta voisimme olla paremmin vahtaamassa sitä, millaiset vanhuudenpäivät meille on luvassa. Nimittäin ei eläkejärjestelmän remontointi tähän lopu, eliniänodotteen jatkuvasti kasvaessa. Omat lapseni menevät sitten rollaattoreilla kustannuspaikkoihinsa. Tai mestauslavalle.

Porvoon synnytysosaston puolesta

Pienten maakuntasairaaloiden synnytysosastojen puolesta tempaistaan Facebookissa. Siellä kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen näiden sairaaloiden synnytysosastoja uhkaavaa päivystysasetusta vastaan. Lisäksi sieltä löytyy niin Taistelu pienten synnytysyksiköiden puolesta -ryhmä kuin Porvoon synnytysosaston puolesta -ryhmäkin. Kaikkein karnevalistisempana Facebookista löytyy Matkasynnytyspäivä-ryhmä, jossa ideoidaan erilaisia liikkuvia, kevyitä, instant-korvikkeita synnytysosastoille. Lisäksi me Porvoon synnärin ystävät rohkaisemme kaikkia kavereitamme, joille on tulossa perheenlisäystä, synnyttämään Porvoossa.

Tätä ei tarvitse ymmärtää pelkkänä solidaarisuustoimena. Porvoon synnärillä on aikaa huomioida lapsi, äiti ja perhe yksilöinä, palvelu on erinomaista ja kiireetöntä. Lisäksi meillä on imetyspoliklinikka, jonne ei tarvita lähetettä. Itä-Helsingistä tai Vantaalta tänne ei sitäpaitsi ole yhtään sen pidempi matka kuin Naistenklinikalle, puhumattakaan Jorvista.

Ei taistelu kuitenkaan virtuaalimaailmaan lopu. Esimerkiksi Porvoon kätilöt ovat pyytäneet audienssia Helsingin ja Vantaan neuvoloilta tulla esittelemään toimintaansa.

Klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa pääset kansalaisaloitteeseen.

Annetaan Grahn-Laasosen näyttää

Kun Kokoomus valitsi hallituksen jättäneiden Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön tilalle uudeksi ympäristöministeriksi omista riveistään kansanedustaja Sanni Grahn-Laasosen, tämä valinta kirvoitti Yle Uutisten Facebook-sivulla todellisen törkyryöpyn. Ehkä "kansa" oli valmiiksi asetettu antikokoomusasetuksille, kiitos äskettäisten Räty-Männistö -suhmurointiyritysten, ja yhdistyyhän Grahn-Laasonen näppärästi Männistöön, myös Stubbin kaveriksi, sillä hän on tämän entinen avustaja.

No, Suomihan on pieni maa ja melkein kaikki tuntevat jonkun. Olen minäkin tavannut kaikki oman elinaikani presidentit, ja tunnen kansanedustajia useista ryhmistä. Varmaan näiden takia minuakaan ei vastedes saa nimittää mihinkään ainakaan julkiseen tehtävään.

Paljon vakavampaa oli kuitenkin se, että Grahn-Laasosta syytettiin useissa puheenvuoroissa reittä pitkin tehtäväänsä nousseeksi, koska tämä on nainen ja vielä suhteellisen nuori. Hänen ansioitaan epäillään, koska hän on nainen. Tietääkseni Grahn-Laasosta aikanaan huomattavasti vielä nuorempina ministereiksi nostetut Paavo Väyrynen ja Ulf Sundqvist eivät saaneet osakseen moisia syytöksiä. Tsemppiä siis Grahn-Laasoselle, näytä ja osoita olevasi näiden asiattomien sikamaisuuksien yläpuolella!

Kuitenkin ainoa, jolla on merkitystä, on politiikka. Toivottavasti Grahn-Laasonen näyttää olevansa tehtävänsä arvoinen, ja panee palttua pääministerinsä lähetyskäskylle suorittaa hallinnonalansa normitalkoot, vaan jatkaa Ville Niinistön työtä, johon kuului mm. uusien kansallispuistojen perustaminen ja ympäristö- ja ilmastolakien aikaansaaminen. Nämäkö ovat niitä turhia normeja, joita Grahn-Laasonen ja Lasse Männistö haluaisivat purkaa vuoden takaisessa normitalkoopamfletissaan?

Turhia eivät myöskään ole Itämeren rikkidirektiivi, haja-asutusalueiden jätevesiasetus tai huvivenesatamien jätehuoltosuunnitelma, kuten Grahn-Laasonen-Männistön pamfletissa väitetään, saati sitten luonnonsuojelulainsäädäntö. Ministerille myöskin tiedoksi annettakoon, että jo nyt parhaillaan ympäristöhallinto yhteistyössä EK:n kanssa yrittää lyhentää ympäristölupien käsittelyaikaa. Tätä pilotoidaan Äänekosken biotuotetehtaalla.

Sitä minä ihmettelen, että miten kehtaavat kirjoitella tuommoisia omilla nimillään ja profiileillaan. Dokumentoitu asenteellisuus on raskauttava asianhaara.

Kiitos Erkki Perälälle ja Lassi Koikkalaiselle - jonka kolumnin voi lukea klikkaamalla tämän kirjoituksen otsikkoa - innoituksesta ja asiantuntevasta tausta-aineistosta!
 

 

Kriitikot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Minulla olisi kysymys esitettävänä nk. maahanmuuttokriitikoille. Hehän usein väittävät islamin olevan pedofiiliuskonto. Kuinka sitten on voinut käydä niin, että ovat äänestäneet eduskuntaan edustajakseen henkilön, joka on myöntänyt suhteen alaikäiseen?

Joskin tämä on laillisessa katsannossa ihan ok, niin laki ja oikeus eivät aina kulje käsi kädessä, tai oikeus ja koettu oikeudenmukaisuus, aivan samoin kuin pedofilia ja hyväksikäyttökään eivät ole ihan tarkkoja synonyymeja, tasapuolisuuden käsitettä kun joudutaan venyttämään aika pitkälle silloin jos yksi osapuoli on 17-vuotias tavis ja toinen keski-ikäinen julkkis.

Tämänhän he varsin hyvin tietänevät, ainakin aina silloin kun nostavat esiin kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta ja -asianmukaisuutta maahanmuuttajien saamissa tuissa, jotka kokevat epäasianmukaisiksi ja lakia uhkaavalla tavalla epätasa-arvoisiksi siitä syystä että ne ovat heidän mielestään epäoikeudenmukaisia.

Eikö ole tullut kysyttyä papereita vai onko kyseessä laskuvirhe? Vai jäikö katsomatta peiliin?

Toki se, miten itse kukin järjestää oman rakkauselämänsä, on yksityisasia. Paitsi jos kyse on julkisuuden henkilöstä, joka on päässyt asemaansa tuomalla yksityiselämänsä julkisuuteen. Enemmän kuin kritisoida kenenkään intiimielämää - joka ei sinänsä minua kiinnosta - minua kiinnostaa yksisilmäinen logiikka ja valikoiva sokeus.

Todellisuudessa tässä ei ole tapahtunut mitään laskuvirhettä, arviointivirhe korkeintaan. Näissä piireissä käsitykset sukupuolirooleista ovat ultraperinteiset: miehelle nuorempi tyttöystävä on statussymboli ja urouden osoitus - onnistuuhan se James Bondiltakin - vaikka sitten kuitenkin käyttävät hyvinkin tavallisesti naisia oman "kriittisyytensä" keppihevosina; jokainen kerta kun joku muu kuin viikinki tai Väinämöinen on erehtynyt halailemaan tyttöjen kauloja käy luonnetodisteeksi uskonnon kelvottomuudesta. Tämän kaavun alle on helppo verhota kaappi, jonne on helppo piilottaa omat luurangot.

Nokittelua Palmialla

Vasemmistoliitto ja Vihreät nokittelevat toisiaan Helsingissä liikelaitos Palmian yhtiöittämisellä. Kun Vasemmisto katsoo, että Vihreät omalla vaa'ankieliasemallaan olisivat siunaamassa sen, että kaupungin palveluntuotantofirma Palmiasta oltaisiin yhtiöittämässä esimerkiksi siivoojia ja vartijoita, Vihreät taas näkee Vasemmiston vastustavan ideologisesti sellaista, jota nyt vaan ei voi EU-kilpailulainsäädännön nojalla vastustaa. Lisäksi Vihreät ovat pitäneet Vasemmiston levittämiä huhuja näiden yhtiöitettävien ammattiryhmien polkumyynnistä vähintäänkin epätarkkoina, ellei jopa virheellisinä: kun vanhoja palmialaisia koskee JHL:n työsopimus, uudet työntekijät tulevat ammattiliitto PAM:in piiriin. Eivät he siis jää heitteille. Toinen juttu sitten on, millainen on PAM:in työehtosopimus verrattuna JHL:ään.

Vasemmiston mukaan uusien työntekijöiden palkat tulevat tippumaan, esimerkiksi siivoojilla jopa 300 eurolla, mikä voi näyttää kaupungin suorittamalta heitteillejätöltä. Vihreät taas tähdentävät, että he ovat olleet vaa'ankieliasemassa varmistamassa sen, että palmialaisten työehdot eivät heikkene vaan heidän työehtosopimuksensa pysyy samana.

No, valitettavasti kyllä tätä ei voida taata. Otan esimerkin läheisesti tuntemastani kuntayhtymästä, jossa työntekijöitä ulkoistettiin pari vuotta sitten liikelaitokseen, kun kuntayhtymän piti säästää henkilöstökuluissaan.

Tämän ulkoistuksen yhteydessä työntekijöille luvattiin, että työehdot - lomat, palkkaus ja työaika - säilyvät ennallaan. Muut kyllä säilyivät, mutta työaikaa yksipuoleisesti huononnettiin, kun kaikille - myös vanhoille - työntekijöille annettiin ota tai jätä -tyyppinen valinta. Suomeksi tämä tarkoitti sitä, että kun liikelaitoksella vanhastaan työskenneillä työsopimukseen kuului myös iltatyötä, tämä saatettiin voimaan myös liikelaitokseen siirtyneille kuntayhtymän työntekijöille. Luottamustason neuvotteluissa sitten katsottiin, että toimistotyöaika voi tarkoittaa myös vuorotyötä.

Tässä tapauksessa liikelaitostuminen ei merkinnyt vanhojen työntekijöiden palkka-alea, mutta uusissa työsuhteissa sovellettiin alempaa palkkaluokkaa. Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että liikelaitokseen palkatun uuden työvoiman kuukausipalkka oli noin 150 euroa alempi kuin sinne vanhoina työntekijöinä siirrettyjen jo lähtökohtaisestikin kehnonlainen palkka. Tilanne, jossa samalla työpaikalla on kahden kerroksen väkeä eli samasta työstä saa eri palkkaa sen mukaan, mihin tessiin kuuluu, ei sekään ole oikeudenmukainen.

Lisäksi johtamiseen ja ylipäätään ihmiskäsitykseen liikelaitoksessa liittyi paljon ongelmia, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan työehtosopimuksien rikkomuksiksi osoitettavissakaan. Esimerkiksi siellä esiintyi lomien lyhyellä varoitusajalla perumisella uhkailua, ja työaikoihin suhtauduttiin paljon emofirmaa tiukemmin. Vartinkin myöhästyminen saattoi johtaa puhutteluun; lisäksi liikelaitoksessa jokaiselle henkilölle asetettiin henkilökohtaiset tulostavoitteet, joiden saavuttamista seurattiin ja avoimesti uhkailtiin erottamisilla, jos tavoitteisiin ei päästy. Käytännössä jokainen kollega oli häiriö ja esti omiin tulostavoitteisiin yltämisen.

Tällaisesta eivät työehtosopimukset sano mitään, eivätkä välttämättä luottamusmiehetkään, varsinkaan, jos niitä ei ole. Emofirmassa oli, mutta liikelaitoksessa ei. Onneksi sentään tässä tapauksessa kuntayhtymästä oli mahdollista hankkia itselleen luottamusmies, mutta ei vähän koulutetuilta, yli viisikymppisiltä matalapalkkaisilta naisilta tällaista oma-aloitteisuutta voi olettaa, heikossa työmarkkina-asemassa olevilta, koko ikänsä avustavissa tehtävissä toimineilta ihmispoloilta, jotka ovat tottuneet olemaan kyseenalaistamatta.

Edellämainittu esimerkki siis osoittaa, että mitä kauemmas työnantaja siirtyy pois kunnallisten luottamushenkilöiden valvonnasta, sitä suojattomampia ovat työntekijät. Siellä vallitsevat viidakon lait eli liike-elämän logiikka, mutta ei olla ymmärretty sitä, että jos henkilöstö on resurssi, tämän resurssin jaksamisesta täytyy pitää huolta muullakin kuin jumppakuminauhoilla, puffetiksi naamioiduilla sämpylöillä ja lahjussaippuoilla. Eivät siinä edes ammattiliittojen neuvottelemat työehtosopimukset auta, jos luottamusmiehetkin tulkitsevat kiistatilanteet työnantajan voitoksi. Eivät tässä ideologiat tai niillä tai niiden puutteella syyttelyt auta työntekijöitä, ovat sitten uusia tai vanhoja palmialaisia.

Jos siis lähdetään yhtiöittämään, työoloja on oikeasti valvottava, takaaminen ei riitä.

Mikä voimavara työttömät ihmiset ovat?

Demarikansanedustajan, entisen työministeri Tarja Filatovin mukaan työttömät ihmiset ovat voimavara, eivät rasite. Siinä kyllä haluan olla hänen kanssaan samaa mieltä, että työttömän muokkaamisen sijasta pitäisi muokata työelämää, mutta esimerkiksi osa-aikatyöstä Filatov ei puhu mitään. Varmaan siksi, että se on demareita lähellä olevalle ammattiyhdistysliikkeelle mahdotonta.

Filatov ei myöskään näe sitä, että työnhakijoiksi on naamioitu eufemistisesti paljon ihmisiä, joilla ei ole realistista mahdollisuutta työllistyä. Pitäisi tunnustaa, että kaikki työttömät eivät ole työmarkkinoiden käytettävissä.

Nämä ihmiset voivatkin sitten olla juuri kansalaisjärjestöjen, naapuriavun tai lastenhoidon resurssi Filatovin mainitsemalla tavalla, eivät niinkään työttömät, vaan eläkeläiset. Vaikeimmin työllistyvien pitkäaikaistyöttömien eläkkeellepääsyä tulisikin helpottaa. Eläkepäätös luultavasti parantaisi monien pitkäaikaistyöttömien jaksamista, kun ei enää tarvitse elätellä turhia toivoja eikä ylläpitää itsestään käsitystä kelvottomana raakkina. Kun jaksaminen paranee, sitten osa-aikatyökin saattaisi olla monelle eläkeläiselle mahdollista.

Mistä tämän tiedän? Esimerkiksi äidistäni, joka sai odottaa työkyvyttömyyseläkettä seitsemisen vuotta, minä odotusaikana terveys lopullisesti meni. Jos oltaisiin todettu rehellisesti työkyvyttömäksi, ei olisi tarvinnut mennä kuntouttavaan työtoimintaan Kansan raittiusliittoon - joka on vanha vasemmistojärjestö - vaan äitini tuntien, olisi voinut aloittaa voimilleen ja osaamiselleen sopivan vapaaehtoistyön, josta hän olisi saanut lisävoimia ja ehkä joitakin elinvuosia. Kun ei ollut kuntoutettavissa, 100% invalidi.

Filatovin haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Omasta pahoinvoinnista toisten parantajaksi

Yllättävän moni entinen opiskelukaverini on heittänyt "uran" pätkätutkijana apurahahakemusten viidakossa sikseen, ja ryhtynyt erisorttisiksi hyvinvointikonsulteiksi ja joogavalmentajiksi. Tämä oirehtii työmarkkinoista sen, mitä myöskin muutama akateemisena tutkijana työskentelevä - tai työskennellyt - tuttavani on viestittänyt: varsinaiseen työhön ei enää oikein tahdo jäädä aikaa ja voimia niiltä hakemuksilta ja kaikelta muulta hallinnolliselta sälältä.

Tämä jatkuva epävarmuus ja mahdottomuus keskittyä työhönsä voi johtaa pahoinvointiin tai ainakin saada kysymään syntyjä syviä. Vanhempieni erottua, äitini jonkin aikaa opiskeli itämaisia uskontoja ja joogaa, ja eksistentiaaliseen kriisiin lieneekin terveellisempää opiskella mindfulnessia, joogaa tai buddhalaisuutta kuin hukkua pulloon.

En tarkkaan ottaen tiedä, millaisia henkilökohtaisia prosesseja nämä kollegani ovat käyneet lävitse, mutta vanhasta ystävästäni tiedän, että kirjaan tarttumisesta voi lähteä liikkeelle lumivyöry. Tätä ystävääni oltiin muistaakseni pyydetty auttamaan käännöstöissä, ja nyt hänestä onkin tullut mindfulness-ekspertti.

Elämäntaitoon voi lukea erilaisia niksi- ja oppikirjoja, mutta itseoppimisesta siinä on kysymys, sillä ei elämänhallintaa voi tehdä teoriassa. Kun luottamus omien siipien kantoon sallii, sitten voi alkaa opettamaan toisiakin eksyneitä lentämään.

Tähänhän kokoomuspoliitiikka - jota harjoitetaan eri puolueissa - on tähdännyt: sanotaan irti tai huononnetaan julkisen sektorin työoloja niin että porukka itse irtisanoutuu ja ryhtyy konsultoimaan toinen toisiaan, nk. osaamisyrittäjyys kun kohta on väärille työmarkkinoille eksyneille humanisti-yhteiskuntatieteilijöille ainut mahdollisuus.

Vain elämää

Ei sen enempää. Ei teevee-ohjelma ainakaan. 

En ole juurikaan kiinnostunut televisiosta paitsi sosiologisena ilmiönä, enkä katso Vain elämää -nimistä ohjelmaa, mutta en ole voinut huomaamatta, että se keskusteluttaa ihmisiä. Ikään kuin ihmiset jakautuisivat kahteen puolueeseen: teeveen ääressä kyynelehtijöihin ja heidän pilkkaajiinsa.

Haluan siis itse valita, mitä katson, kuuntelen ja luen, enkä tarvitse esivalitsijoita puolestani, ja siksi en katso teeveetä enkä juurikaan kuuntele radiota, paitsi töissä. Kuuntelen sitä, mitä haluan, milloin haluan, ja sitä varten voin kävellä levyhyllylle. 

Ei se ole minulta mitään pois, jos joku katsoo. Minun ei ole pakko katsoa. Jos joku haluaa kotonani sitä katsoa, voin mennä toiseen huoneeseen kuulokkeet korvilla lukemaan ja kuuntelemaan George Szellin Beethoveneita, tai jos toista huonetta ei ole käytettävissä, voin lähteä iltalenkille (tuleeko se ohjelma illalla?) 

Miksi muuten toisten ihmisten valinnat ovat halveksunnan arvoisia? Olen ollut havaitsevinani, ettei tässä musiikille naureta, vaan säälittäviksi koetuille ihmisille, plebeijeille, joilla on puutteellinen distinktiotaju niin etteivät ymmärrä edes aitoa tai alkuperäistä. Ei tämä ole mitään hipsteri-inhoa, vaan puhdasta ylenkatseellista halveksuntaa; halua korottaa itsensä painamalla muita. 

Luokkavihaa asuntomarkkinoilla

FB-kaverini välittämä vuokra-asunto kirvoitti protestimyrskyn sen korkeasta vuokrapyynnöstä johtuen. Tässä katsannossa ei ole väliä, mikä on markkinoilla käypä vuokrataso tai sillä, mikä on vaikka Lontoon vuokrataso. Yksiöstä vaan tuo pyydetty vuokra on kohtuuton, ei selityksiä.

Vastalausemyrskyn jälkeen vuokrapyyntö putosi 106 eurolla. On se siltikin mahdottoman korkea: 
"Ihana kalustettu 1 H + K - vain 994 e / kk luotettavalle ja siistille vuokralaiselle, joka ei tupakoi sisällä. (jostain syystä linkissä näkyy vanha hintapyyntö (1100 €/kk) mutta HINTA ALENNETTU!)
Keskusta ja kaikki palvelut 10 minuutin kävelymatkan säteellä, erinomaiset liikenneyhteydet. Rauhallinen sisäpihan asunto, jossa vastikään remontoitu kylpyhuone."

Tämän tapauksen herättämä reagointi osoittaa, että luokkaviha nostaa päätään. Kyse ei niinkään ole omistavasta porvaristosta - jonka kuukausittaiset käteen jäävät tulot voivat olla hämmästyttävän pienet - vs. torppariluokasta vaan siitä, että tämä vuokra toi näkyville asuntomarkkinoiden segregaation. Omistaminen ei kestään tee porvaria, tai jos tekee, niin tällä porvarilla jää asumiskulujen jälkeen kuussa käteen 700. Tässä luokkajaossa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joilla on vara valita ja niitä, joilla ei, ja tämän ei-porukan katkeruudesta on siis kyse.

Asuntotuotannon kiihdyttäminen ei auta tähän lääkkeeksi, se, että esimerkiksi VVO rakentaa Espoon perukoille pikkukaksioita, joiden vuokrapyyntö on vielä tuotakin suurempi. Paras lääke olisikin palauttaa vuokrasääntely. Sen purkaminen on poliittisen lähihistorian katastrofaalisia päätöksiä Suomessa, ja tämän purkamisen seurausilmiönä nähdään ensi viikolla JHL:n lakko, kun Helsinki tyhjenee monista ammattiryhmistä.

Se koira kalahtaa

... johon kalikka. Tämän voi päätellä siitä vastaanotosta, jonka aikaisempi, yhdessä päivässä 800 kertaa klikattu blogikirjoitukseni poikani verkkarihousuista sai.

Kirjoitustani linkattiin erilaisiin ns. nuiviin foorumeihin, uudelleenjulkaistiin sellaisenaan tai sille omistettiin omia kommentaarikirjoituksiaan. Yksi näistä foorumeista luonnehtii itseään suhteessaan rasismiin seuraavasti:

"Mikäli rasisti-määritelmällä tarkoitetaan kaikkia suomalaisia tai valkoisia, joiden oletetaan suhtautuvan vihamielisesti muihin kansallisuuksiin tai rotuihin, emme ole rasisteja."

Kuitenkin kyseisellä sivustolla rohkaistaan ilmiantamaan kirjoituksia "mielenkiintoisista" aiheesta. Yksi semmoinen oli sitten kirjoitukseni, jossa valitin rasistien pilanneen Suomen.

Jos kyseisen foorumin lukijat eivät ole rasisteja, kirjoituksestani ei tarvitse välittää, eikä se ole mielenkiintoinen. Mutta ilmeisesti kalikka kalahti.

Mitä on suomalaistuminen?

Niin sanotut maahanmuuttokriitikot - jotka kaikki eivät ole käyneet Itäkeskuksessa päinkään - väittävät, että maahanmuuttajat eivät ole suomalaistuneet, eli integroituneet, vaan ainoastaan maleksivat päivät pitkät ostareilla, polttelevat tupakkaa ja oluttakin juovat, keskellä päivää.

Jos näin tekevät, keneltäköhän se malli on tullut? Tavallaan sydänalaani lämmittää kun näen maahanmuuttajan notkuvan ostarilla, toisessa kädessä olutpullo ja toisessa rööki. Hän on ymmärtänyt suomalaisuuden ytimen. Sellaista se nyt aika usein on lähiössä, jossa malleja usein jo toiseen polveen periytyvästä, usein pitkittyneestä työttömyydestä ja/tai koulupudokkuudesta johtuneesta disintegraatiosta nähdäkseen ei tarvitse lähteä lähiostaria kauemmas.

Erona läntisen ja itäisen Helsingin välillä vaan on se, että esimerkiksi Kantsun ostarilla nämä notkujat koostuvat miltei yksinomaan syntyperäisistä. Mukana saattaa olla muutama ex-neuvostoliittolainen, mutta sitä on vaikea päätellä. Sitten kun mennään vaikka Pihlajamäkeen, saati Vuosaareen, mukana hengaa myös maahanmuuttajia. Eikö tämä mukana hengaaminen, alkuasukkaiden - sikäli mikäli lähiöissä sellaisista voidaan puhua - kanssa samassa sosiaalisessa verkostossa roikkuminen ole integraation merkki? Jos ei ole, määritelkää integraatio uudestaan, jos se ei tarkoita sosialisaatiota alkuasukkaan kanssa.

Onko työttömänä parempi kuin kunnan palkollisena?

Kokoomuksen mielestä ilmeisesti on. Näin on pääteltävä, ainakin jos on uskominen Espoon valtuuston kokoomusryhmän puheenjohtaja, kansanedustajaan, Pia lastenvaunu-Kaumaan.

Kauma edellyttää, että kunnallisveroäyrin noston "vastapainoksi" (joka varmaankin on vasemmiston salajuoni, ja sen vastapainoksi myös Kokoomuksen on saatava jokin lempilapsensa läpi) Espoossa on toteuttava satoja irtisanomisia.

Kunnallisten työntekijöiden vähentäminenhän on Kokoomuksen lempilapsi, koska julkinen hallinto on ideologinen paha, ja julkisen hallinnon työntekijät yhteiskunnan syöttiläitä.

Kokoomuslainen yhtälö on aika jännä. He näyttävät kuvittelevan, että irtisanotut kunnan työntekijät jollakin näkymättömän käden mekanismilla eivät joudu työttömiksi, eli nettomaksajista julkista taloutta rasittaviksi kulueriksi (jotka muuten myös maksavat veroja; Kokoomukselle tiedoksi, että etuuksista maksetaan 20% veroa, mikä on enemmän kuin matalista palkoista).

Toki voi ensi alkuun näyttää siltä, että irtisanotut kunnan työntekijät eivät rasita kunnan taloutta, sillä heistä huolehtii Kela - eli valtio - ei kunta. Peruspäiväraha ei kuitenkaan riitä pääkaupunkiseudulla edes asumisen kustantamiseen, joten maksettavaksi tulee myös täydentävää toimeentulotukea. Sen maksaa kunnan sosiaalitoimi.

Uskonto on osa yhteiskuntaa, ei päinvastoin

Kun uskontoministeri Räsänen on huolissaan siitä, että tulevassa lukiouudistuksessa uskontotuntien määrä on vähentymässä, hänen ei tarvitse olla huolissaan, sillä yhteiskuntaopille ollaan varattu lisätunteja. Toki vieraiden kulttuurien ymmärtämisessä auttaa näiden uskontojen ymmärtäminen, mutta ei se ole Räsäsen huolenaiheena.

Esimerkiksi Syyriaa terrorisoiva Isis on yhteiskunnallinen ilmiö ensisijaisesti, eikä tarvitse olla marxilainen ymmärtääkseen, että uskonto on - tässä tapauksessa - päällysrakenne. Sama pätee törppömedioiden yleisesti jakamaan huoleen militantista islamista, joka on syrjäytymisen heijastumaa. Uskonto ei siis ole syrjäytymisen syy, vaan uskonnollisuuden saamat radikaalit ilmenemismuodot sen heijastumia.

Uskonto voi olla selittävä tekijä ja motivaattori ihmisten toiminnalle, mutta ei perimmäinen syy. Uskonto on yksi kulttuurinen ilmenemismuoto, mutta vain yksi, ja kulttuuri on yksi yhteiskunnallisista instituutioista, mutta vain yksi; tosin siihen kuuluvat myös kyseiselle yhteiskunnalle tyypilliset normit ja uskomukset, joita on paljon muitakin kuin uskonnollisia, vaikka uskonnolliset normit onkin usein sisäistetty ja yleistetty maallistuneiksi normeiksi. Hyvä esimerkki tästä on protestanttinen etiikka.

Peräänkuuluttaisin siis lukutaitoa syiden ja seurauksien erottamiseksi, aloittaen uskontoministeristä. Aivan kuten yhteiskunta ei ole osa jalkapalloa - paitsi Brasiliassa, ei se myöskään ole osa uskontoa, ei edes Afganistanissa, Israelissa tai Iranissa. Sielläkin ihmiset elävät, rakastavat ja tekevät työtä yhteiskunnallis-poliittisten järjestelmien vaihtuessa.

Uutisen lukiouudistuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

 

Rasistit ovat lianneet suomalaisuuden symbolit

Ostin eilen pojalle ulkoiluhousut. Ensimmäisissä vastaantulleissa luki maamme nimi, ja poikani halusi ne, tosin luultavasti päästäkseen shoppailun tylsän osan yli ja lähemmäs Hero Factory -osastoa.

Emme voineet kuitenkaan tyytyä ensimmäisiin housuihin, vaikka talon halvimmatkin olivat. Onneksi en joutunut selittämään, miksi.

Miksei sitten? Minä en halua, että poikani kavereiden vanhemmat luulevat, että hänen isänsä on rasisti. Sinä hetkenä, kun ohjailin poikaani katsastamaan vielä muita housuja, minua hävetti olla suomalainen.

Norjassa asuessani Norjan lippu oli hyvin tavanomainen koriste esimerkiksi ulkoiluvaatteissa, tai ainakin Norjan värit. Sikäläinen isänmaallisuus oli iloista ja ylpeää norjalaisuutta, täällä se on taskuun laitetut kädet nyrkissä kulmien alta jurmuttamista.

En ole mitenkään ääri-isänmaallinen, mutta olen aina Suomen puolella. Urheilussa tämä näyttäytyy selvimmin. On sääli, että rasistit ovat vieneet mahdollisuuden olla ylpeä suomalaisuudesta. Itse asiassa on heidän vikansa, että suomalaisuutta saa suorastaan häpeillen piilotella.

Kun Osuuspankki kämmäsi

Pankkisalaisuuteni paljastamisenkin uhalla, katson velvollisuudekseni kertoa, miten Osuuspankki kohtelee entisiä asiakkaitaan. Näyttää vahvasti siltä, että entisten asiakkaiden palveleminen ei ole prioriteettilistan kärjessä, siksi verran he näitä pompottelevat.

Vaihdoin asuntolainapankkia ja siis pankkia vajaat parisen kuukautta sitten. Tässä yhteydessä myös lakkautin Kultaturvavakuutuksen. Sitä, mistä tämä vakuutus oli otettu, ei Erkkikään ota selvää, sillä Osuuspankki ja Pohjola ovat samaa konsernia, OP-Pohjolaksikin kutsuttua.

Sain Genworthilta kirjeen, jonka mukaan en ole maksanut vakuutusmaksuja. No, en tietenkään ole, sillä lakkautin vakuutuksen verkkopankista, mistä lakkautuksesta sain oikein kotiin kirjeenkin (mitä en tietenkään löydä nyt tähän hätään).

Kun sitten soitan Genworthiin, sieltä kerrottiin, että heille ei ole saapunut se tieto, että vakuutukseni on lakkautettu. Soitan sitten OP:hen/Pohjolaan/OP:hen/Pohjolaan.

Joka kerran arvaus on väärä. Pankkivirkailijan mukaan kyse on Pohjolan vakuutuksesta, eikä hän sitä näe, ja Pohjolan mukaan kyse on OP:n vakuutuksesta, eivätkä he sitä näe. Ja OP:n mukaan juttu on paikallisen OP:n konttorini käsissä.

No, siellä käsissä se jo oli. Ja käsiin meni, kun sen pankin virkailijan mukaan se vakuutus on Pohjolan juttuja, eikä hän voi sille mitään. Ja toisen virkailijan mukaan se vakuutus on Genworthin heiniä.

Jos en alun alkaen olisi ollut valmiiksi sekaisin, nyt olen. Oliko vakuutukseni siis OP:lta, Pohjolalta, OP-Pohjolalta, Genworthilta, OP-Genworthilta, GP-Onworthilta vai Pohworth/OP:sta? Apuu-va!

Lopulta sain käsiini siksi verran ystävällisen virkailijan, joka osasi minua valistaa sen verta, että OP ja Pohjola tosiaankin ovat/eivät ole samaa firmaa. Samaa sen verran, että heillä on yhteinen nettisivu, jossa pääsee yhdellä klikkauksella esimerkiksi lakkauttamaan vakuutuksen. Missään siellä ei kuitenkaan lue, kumman/kenen vakuutuksen juuri tulee lakkauttaneeksi, eikä sillä luulisi olevan mitään väliäkään, jos kerran tämmöinen keskitetty allinone-lakkautus on tehty.

Nyt meni hermot. Ja ilmeisesti myös rahat, jos kerran asiakas hyvässä uskossa toimittuaan joutuu omaksi tappiokseen maksamaan sen, että firmojen välinen työnjako on näin epäselvästi toimitettu.

Suurin saavutukseni

Työhaastatteluissa toisinaan kysytään suurinta saavutusta. Vastaan kuten miesurheilijat teeveessä: lapset ja perhe, tosin luultavasti eri syistä kuin he.

Urheilijat tulevat keskimääräistä useammin sellaisesta sosiokulttuurisesta taustasta, jossa käydään melko vähän kouluja, ja tämän kanssa korreloi positiivisesti varhainen perheytyminen sekä runsas lapsiluku - joka on seurausta edellisestä. Näin ollen on luonnollista, että he ovat perhekeskeisiä, ja yhtä tautologisesti, "pitävät lapsista (mitä sitten ikinä tarkoittaakaan: pidän omista lapsista ja todistetusti mukavista lapsista. Muitakaan en inhoa, jolleivat osoittaudu monstereiksi)". On siis ihan luonnollista, että urheilijat korostavat lapsia.

Toinen syy urheilijoiden lapsipuheeseen on ainakin miesurheilijoilla ehkä huono omatunto siitä, että lastenhoito on jäänyt äidille heidän urheilu-uransa aikana, ja tätä huonoa omatuntoa lasten kanssa vietetystä vähäisestä ajasta halutaan ehkä alitajuntaisestikin kompensoida.

Minä en ole urheilija, ja olen käynyt kyseenalaisestikin koulua. Jos minulta kysyttäisiin suurinta saavutustani, voisin kyllä tarkennettaessa keksiä joitakin tilanteita, joista olen saanut suuria elämyksiä, sikäli mikäli minulla on niihin joku arpa. Keskuspuiston joulujuhlat, Pekka Haaviston kampanja, se, että minua on kysytty eräässä entisessä työpaikassani hallituksen puheenjohtajaksi ja se, että onnistuin sulattamaan Siban pianon valintakokeessa lautakunnan nihkeän pj:n osallistumalla keskusteluun kanditaattien Beethoven-tyyleistä, mitä ehkä sihteeriltä ei odotettu.

Suurin saavutukseni - sikäli minulla on siihen muuta osaa kuin asianosaisuus - on kuitenkin epäilemättä kaksi lastani. Tarkennettuna: ennen kaikkea se, että saan edelleen olla mukana ensimmäisen lapseni elämässä ja se, että sain uuden mahdollisuuden perheeseen, tiedä häntä sitten, minkä prosenttiosuuden tästä tapahtumisesta voi irrottaa omaksi ansiokseni.

Tämä perheen korottamiseni ei johdu samasta syystä kuin urheilijoilla, vaan ainakin osittain samasta syystä kuin varsinkin aikaisemmin vähän koulutetuilta, oman työuransa uhranneilla naisilla: perhe-elämä nyt on sattunut tuomaan enemmän iloa kuin työelämä.

Onneksi Porvoossa sentään vielä steriloidaan

Sterilointi on varsin pienimuotoinen, yksinkertainen, usein päiväkirurgisesti tehtävä toimenpide, varsinkin miesten. Niinpä ne voi huoleti jättää erikoistuvien kirurgien hoidettaviksi.

Epäonnistunut sterilointi ei johda kenenkään hengenmenoon, vaan tuloksena on uutta elämää. Sitä uutta elämäähän ei nyt haluta Porvooseen, kun Porvoon sairaalan synnytyksiä uhataan lopettaa, joten voisi saman tien mennä kuohittavaksi.

Jos Porvoo nyt olisikin häviämässä HUS-konsernitasolla synnytysosaston, sentään kasvava pääkaupunki syöttää tasaisena virtana tänne näitä steriloijia, jotka tulevat harjoittelemaan kuohitsemisia tänne. Kätevä järjestely. Kannattaakin osoittaa Porvooseen mahdollisimman paljon kirurgeja, jotta Porvoo voidaan pikku hiljaa tappaa sukupuuttoon.

Autottomalla ei ole oikeutta hiljaisuuteen

Länsirintamalta ei mitään uutta. Tai länsirannalta. Siltä tuntuu, kun yrittää lähteä vaunulenkille nukuttaakseen pientä tyttöään. Porvoossa moporalli on aina seuranain.

Asun sinänsä varsin rauhallisella pikkukadulla, joka sijaitsee kahden vähän vilkkaamman kadun - Adlercreutzinkadun ja Sibeliusbulevardin - välissä, enkä tiedä, minne lähtisin vaunulenkille niin ettei lapseni herää, kun em. katuja ajaa ees taas pärryyttelevä mopokolonna, joka kuulostaa kahdelta kilpailevalta jättiläisampiaisparvelta. Ilmaan?

Olen jo oppinut välttelemään Keskuskoulun ympäristöä. Siellä näitä asuu, ainakin viikonloppuisin. Mutta kun ei sinne asti edes pääse kun tuntuu olevansa saarrettu, kuin Länsirannalla ikään.

Meteli on pahempi kuin Lontoossa tai Istanbulissa. Olisin koska tahansa valmis vaihtamaan tuon terrorismin lintujen lauluun, mutta se ei valitettavasti ole autottomalle optio. Ellei asuisi Helsingin kantakaupungissa, jonka tasainen luonnonääni, raitiovaunujen kolina tuudittaa.

Vähän samantyyppiseen ilmiöön olen törmännyt Helsingissäkin, lähiöissä. Porvoossa junttius on vielä paremmin kehittynyttä.

Eikö autottomalla ole oikeutta hiljaisuuteen?

Minä ja Tuija Brax

Vihreiden pitkäaikainen kansanedustaja, entinen oikeusministeri Tuija Brax ilmoitti jättävänsä ammattipolitiikan. Tämä on harmi. Tuijaan olen aina voinut luottaa, ihan oman vihreän urani alkumetreistä, itse asiassa kauemminkin.

Tulin Vihreisiin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeen kautta. Tuija Brax oli alusta alkaen puistoliikkeen tukija: Ruskeasuolla asuvana hän usein pyöräili töihinsä Arkadianmäelle Keskuspuiston läpi. Itse asiassa, hän asuu käytännöllisesti katsoen sen laidalla. Jossakin Laakson kallioilla järjestetyssä ulkoilmatilaisuudessa hänen eräopasmiehensä Antti opetti lumikenkäkävelyä.

Asuessani Norjassa, eräs pahamaineinen nettihäirikkö tehtaili minullekin pilasivun, ja vääristeli nimissäni erilaisia keskustelupalstoja. Olin tälle häirikölle pikkutekijä: hän teki niitä isommillekin kaloille, presidentistä alkaen. Aivan erityisesti tämän häirikön hampaisiin oli joutunut silloin oikeusministerinä toiminut Tuija Brax, jota hän herjasi minunkin nimissäni.

Tuija on hoitanut työnsä aina tunnollisesti. Hän on luonteeltaan asiallinen, rauhallinen ja kiihkoilematon mutta erittäin miellyttävä, lukuisille tutuilleen sydämellinenkin. Toivon Tuijalle kaikkea hyvää, minne hänen jalkansa häntä kuljettavatkin! Kiitos Tuija kaikesta tuesta puistoliikkeelle kuin pienelle vihreälle toimijallekin!

Puistoliikkeen grand old man, agrologi Vilho Ikkala ja Tuija Brax.

Vihapuheet pienpalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta

Kauppalehdessä Kyösti Jurvelin paheksui Helsingin liikelaitos Palmian työntekijöiden päivän lakkoa, jossa protestoidaan Helsingin kaupunginhallituksen konsernijaoston valmistelemaa Palmian yhtiöittämistä. Jurvelinin mukaan "lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, ja hänen mielestään palmialaiset haluavat "kölliä veronmaksajien rahoilla".

Tämä yhtiöittäminen pudottaa Palmian työntekijöitä yksityisten työehtosopimusten piiriin. Esimerkiksi siivoojan tilipussi kevenee yhtiöittämisen myötä 300 eurolla, 1600 eurosta 1300 euroon. Siitä kun otetaan verot pois, käteen ei jää paljoakaan yli tonnia. Kun yhtälöön lasketaan Helsingin elinkustannukset, yhtälö on vastuuton. Helsingin kaupunginhallituksen suorittama heitteillejättö.

Äitini elätti itsensä ja minut joitakin vuosia siivoojana. Tai siis ei elättänyt, vaan lisäksi tarvittiin isäni maksama elatusapu, joitakin vuosia myös hänen maksamansa vuokra ja ajoittainen toimeentulotuki. Tiedän siis, millainen on siivoojan toimeentulo Helsingissä, etenkin yksinhuoltajasiivoojan.

Millaisia verovaroilla köllijöitä Palmiaan sitten kuuluu? Cateringtyöntekijöitä, vartijoita, siivoojia, kiinteistötyöntekijöitä (eli varmaankin vahtimestareita). Kaikki ovat sellaisia matalapalkka-aloja, joita on perin helppo paheksua moraalisesti, mutta jotka ovat yhteiskuntamme toiminnan kannalta elintärkeitä seksikkäämpien toimintojen mahdollistajia.

Kun Jurvelinin mielestä lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, minun mielestäni vihapuheet pienipalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta. Näitä köyhiä paheksuvia vihapuhujia näyttää nykyään putkahtelevan kuin sieniä sateella. Minä puolestani paheksun yhteiskuntamme vähäosaisia vastaan suunnattuja vihapuheita.

Kyöstin kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ensimmäisen maailman sikiöt

Luin tänään Hesarista, että Kätilöopisto on uhattuna. Tämä ei varmaankaan ole mukavaa, ja pääkaupunkiseudulla syntyy paljon lapsia. En haja-asutusaluelaisena kuitenkaan oikein osaa suhtautua tähän, tarkemmin sanoen porvoolaisena.

Synnyin itse kyllä Helsingin Kätilöopistolla, vuonna -71. Ensimmäinen lapseni syntyi Oslon Ullevaal Sykehusissa ja toinen Porvoon sairaalassa, jonka synnytykset ovat olleet uhattuina jo 70-luvulta, ja nyt Sote-uudistuksen päivystysasetus, joka vaatii tuhatta vuotuista synnytystä, uhkaa laittaa lapun luukulle jo vuonna 2016.

Jos asuu itäisessä Helsingissä, matka synnyttämään lisääntyy kyllä noin 3-4 kilometrillä, jos Kättäri laittaa lapun luukulle. Taksilla tämä matka taittuu muutamassa minuutissa. Jos Porvoon sairaala laittaa lapun luukulle, matka synnyttämään lisääntyy noin 50 kilometrillä, ja esimerkiksi lapinjärveläisillä 100 kilometrillä, loviisalaisilla 90 ja askolalaisilla 70 kilometrillä.

Hesarissa todettiin lakonisesti, että matka Porvoon moottoritieltä Naistenklinikalle kyllä on sen verran pitkä, että jos istukka irtoaa, niin sitten ei kyllä ehdi. Jos ei ole ajokorttia, niin tämä matka on todella pitkä. Porvoon moottoritietä ei nimittäin yöbusseja kulje, jos vauva päättääkin maailmallistua yöllä. Aika usein he näin tekevät, vauvat kun eivät osaa lukea bussiaikatauluja.

Helsinkiläisilläkin vauvoilla on toki oikeus syntyä turvallisesti tähän maailmaan, enkä halua laittaa vauvoja vastakkain, mutta jos on pakko priorisoida sen välillä, onko Helsingissä 2 vai Porvoossa 0 synnytyssairaalaa, valitsen mieluummin tasapelin, vaikka tiedän hyvin, että vielä harvemmalla helsinkiläisellä isällä (sic!) kuin porvoolaisella on ajokortti.

Tämä valinta panee miettimään myös lähipalvelun käsitettä. Joillakin on lähipalvelu, toisilla ei palvelua ollenkaan.

Suomessakin on mafia

Asuessani vuosina 1999-2002 Museokadulla, vielä tuolloin toisinaan uskaltauduin asioimaan Stockalla. Lähestyessäni Kolmen sepän aukiota, kailottava miesääni kantoi pitkälle ylös Manskua: "Paavo Lipponen on yksi iso maaffia". No, tiedä tuosta. Mutta on Suomessa mafia, ja iso hän kyllä on. 

Katsoin eilen elokuvan "Vaalirahoittaja". Vaikka sen päähenkilö ei saanutkaan tuomiotaan vaalirahoituksesta, vaan liiketoiminnasta, jota myös vaalirahoituksella oli tarkoitus hyödyttää, dokumentti herätti ajatuksia.

Rahoitus on liiketoimintaa, ja liiketoiminnassa on kaksi osapuolta: myyjä ja ostaja. Miksi vain ostaja tuomittiin? 

Suomi on pieni maa, ja täällä on helppo joko suututtaa kaikki tai olla kaveri kaikkien kanssa. Lahjuksen, edunvalvonnan ja edustuksen ero voi joskus olla hiuksenhieno, tästähän on viitteitä entisen kotikaupunkini kaupunkisuunnittelutoimessakin. 

Ei vain päättäjiä, vaan myös äänestäjiä yritetään ostaa; tästäkin on viitteitä entisen kotikaupunkini kaupunkisuunnittelutoimessa, kun eräs demareita edustava kaupunginhallituksen jäsen yritti käydä kanssani kauppaa, tietäen, että olin itse tehnyt itsestäni Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeen puhemiehen. Hän ehdotti kauppaa, jossa Lääkärinkadun varsi rakennettaisiin ja kaavoitussuunnitelmien alainen alue liitettäisiin varsinaiseen Keskuspuistoon. Näinhän on käymässäkin, ilman, että olisin - ilman mandaattia - antanut tällaiseen kaupankäyntiin lupaa, neuvottelussa, jonka tämä henkilö - toivottavasti - kävi ilman mandaattia.

On minulla vieläkin hänen puhelinnumeronsa, vaikken enää asu Helsingissä. Kaveriniko? No ei. Jotain kuitenkin kertonee systeemistä, ja Demareista, että tämä tyyppi on demareiden hyvis.

Osaamattomat osaajat

Tässä huippuosaajien yhteiskunnassa mietin toisinaan, mitä huippuosaajilla tarkoitetaan. Olen miettinyt tätä aikaisemminkin, ääneen, esimerkiksi kaksi vuotta sitten aiemmassa blogissani (kirjoitukseen pääsee klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa).

Vaikka miettisin puusta pitkään, en saavu muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että huippuosaaja on sama asia kuin hyvä veronmaksaja, joka taas on sellainen yksilö, joka maksaa runsaasti (tulo)veroja, suomeksi siis hyvätuloinen. Tavallisesti tämä mielletään korkeakoulutetuksi, mikä myös on huippuosaajan eufemismi, sillä jotenkin kuulostaa oikeutetummalta nostaa ihmistä hänen ansioidensa (pään) kuin ansiotulojen perusteella. Vaikka tilastojen mukaan korkeakoulututkinto ja tulot korreloivatkin positiivisesti, ei pelkkä tutkinto tee kenestäkään huippuosaajaa, ja jos tekee, miten se mitataan?

Onko apurahoista taisteleva pätkätutkija huippuosaaja myös niinä väliaikoina kun hänen ajattelutoiminnalleen ei löydy muuta maksajaa kuin kunnan sosiaalitoimi? Tai onko tekijänoikeusmaksua odotteleva keikkamuusikko huippuosaaja? Entä tuttavani, joka tietää kaiken tietämisen arvoisen japanilaisesta populaarikulttuurista, harrastuksena?

Entä mitä pitäisi sanoa korkeakoulutetusta, joka on todennetusti huono työssä, johon hän on ylikoulutettu, kyseenalaistaa työssä, jossa ei pidä kyseenalaistaa, ja kyseenalaistamiseen hänet on koulutettu? Mitä hän tarkkaan ottaen osaa, sosiologi, joka on livahtanut takaovesta maisterihautuumaalle? Muutama vuosi sitten puhuttiin valelääkäreistä. Voin vakuuttaa, että on myös valesihteereitä.

Ei hän ainakaan itsensä tuotteistamista osaa. Onko hän työnhaun huippuosaaja, jos hän on - myöskin todistetusti - saanut kymmeniä työpaikkoja, joskin ollut saamatta monia koulutustaan vastaavia työpaikkoja? Tutkimusosaaja, ehkä, siihenhän yliopistokoulutus pätevöittää, tosin hänen menetelmäosaamisensa on päivitetty viimeksi 20 vuotta sitten.

Sosiologi ainakin tunnistaa sen rankiepäjohdonmukaisuuden, joka häntä on kohdannut. Sosiologi on omaa asemaa koskevien odotusten ja todellisuuden välisen kuilun tulkitsemisen erityisasiantuntija.

Luen aika ajoin turhautuneiden yliopistolaisten todistuksia siitä, kuinka he eivät ehdi keskittymään perustehtäväänsä kaikelta hallinnolliselta sälältä. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. He saavat kuitenkin työskennellä sivistyneessä laitoksessa, sivistyneessä ilmapiirissä ja pääosin sivistyneiden ihmisten keskellä ja edes oman alansa liepeillä. Tätä luksusta ei koulutusta vastaamattomissa tehtävissä työskenteleville suoda.

Jocke eduskuntaan!

Porvoolainen Joakim ”Jocke” Lybeck, 57, lähtee ehdolle kevään 2015 eduskuntavaaleihin. Lybeckin ehdokkuus varmistui Uudenmaan Vihreän piirin kokouksessa torstaina 28.8. yhdessä muun muassa Markus Draken kanssa.  

Lybeckin tärkeimpiä vaaliteemoja ovat joukkoliikenne, kaikkien ihmisten kunnioitus ja uudet työllistymismahdollisuudet. Lybeck on tuore voima porvoolaisessa politiikassa. Hän on toiminut Porvoon Vihreän valtuustoryhmän puheenjohtajana vuodesta 2012.

Lybeckin mukaan Itä-Uusimaa tarvitsee kehittyäkseen ehdottomasti raideliikenneyhteyden. Myös bussiliikenne vaatii kehittämistä. Hyvät joukkoliikenneyhteydet tukevat myös Itä-Uudenmaan taloudellista kehitystä.

Lybeck on tullut porvoolaisille tutuksi Borgåbladetin toimittajana sekä erityisesti kulttuuriravintola Bar Maryn yrittäjänä. Vihreään toimintaan Lybeck sai ensikosketuksensa Koijärvellä. Tällä hetkellä Lybeck työskentelee Borgå Folkakademissa kymppiluokkalaisia ja maahanmuuttujia opettaen.

 Lisätietoja

Kansanedustajaehdokas Jocke Lybeck

p. 0500-161 367

email: jockelybeck[at]gmail.com

Vaalipäällikkö,

Porvoon Seudun Vihreät ry:n puheenjohtaja Tuomas Green

p. 040-84 344 84

email. tuomas.green[at]gmail.com (joka on myös kirjoittanut yo. tekstin)

Muista Uudenmaan vihreistä ehdokkaista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Lisääntymiskielto kokoomuslaisille?

Eilisen Hesarin jutun mukaan kansanedustaja Pia Kauma (sek.)

" Nyt Kauma siis lopettaisi harkinnanvaraisen tuen antamisen vaunuihin kokonaan, sekä syntyperäisiltä suomalaisilta että maahanmuuttajilta.
Haastattelussa selvisi, että Kauma kuitenkin hyväksyy myös uusien vaunujen ostamisen sosiaalituella eläville, jos ne ostaa "omilla rahoillaan".

Omia rahoja se toimeentulotukikin on. Ei ole keltään varastettu. Kauman mielestä tietystikin tässä on käyty veronmaksajien taskuilla, mutta veronmaksajia suurin osa toimeentulotuen asiakkaistakin on, sillä sitä usein maksetaan täydentävänä etuutena. Ja täydentävä se on siksi, että elämis- ja varsinkin asumiskustannukset ovat niin kalliit, varsinkin pääkaupunkiseudulla.

Köyhät siis kantakoot lapsensa rintarepussa. Ai niin, nekin maksavat. No tehköön ne itse. Jos eivät osaa, jättäkööt lisääntymättä.

Onneksi kokoomuslaisuus ei periydy, joten sitä ei tarvitse kieltää. Eikä heiltä lisääntymistä. Eikä kansanedustajuus. Köyhyys kuitenkin periytyy. Kaumalaisen logiikan mukaan varmaankin mitä enemmän lapsia kun toivottaa lapsiköyhyyteen, sitä useammalla on sieltä mahdollisuus nousta, ryysyistä rikkauksiin. 

Kauma ei ole ensimmäinen kokoomuslainen, joka harjoittaa yhteiskuntaluokkahygieniaa; parisen vuotta sittenhän silloinen kokkarinuorten nokkamies Saul Schubak mätkäytti, että köyhien ei pitäisi lisääntyä ollenkaan, koska tällöin huonompi ainesosa lisääntyy keskuudessamme. 

Kokoomuksessa on paljon hyviä tyyppejä. On sääli, että nämä heidän keskuudessaan valitettavasti viime aikoina lisääntyneet höläyttelijät kusevat heidän aamiaismuroihinsa.
'
Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Mari Puoskari apulaiskaupunginjohtajaksi!

Osmo Soininvaara ilmoittautui eilen ehdokkaaksi kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Olin hänen kampanjassaan mukana edellisellä kerralla, mutta on parempikin ehdokas. Hänen nimensä on Mari Puoskari.

Miksi? Perustaessani kymmenisen vuotta sitten Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa Ei enää palaakaan Keskuspuistosta - kansalaisliikettä, laitoin kaikille Helsingin kaupunginvaltuutetuille, kaupunginhallituksen ja kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenille henkilökohtaista sähköpostia. Ensimmäinen, joka minulle vastasi, oli silloin vielä varsin nuori ja tuore kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Mari Puoskari.

Totuin alusta alkaen luottamaan Mariin. Mari tuli olemaan luottamushenkilöistä aina ensimmäinen tietolähteeni, jolta tapasin kysellä kaavoituksen tilannetta vuosien varrella, ja saatoin myös aina luottaa siihen, että Mari veisi kansalaisten terveiset - joskus materiaalinkin - perille kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksiin, joita silloinen puheenjohtaja Maija Anttila rautarouvamaisella otteella vartioi. Huomasin myös hyvin pian, että Mari ei pelännyt Anttilaa, vaan uskalsi tarvittaessa puolustaa kuntalaisten ja lähiluonnon etuja hyvinkin määrätietoisesti.

Marilla oli tapana käydä kaavoituskohteissa, aivan kuin myös vihreällä lautakuntakaverillaan Kimmo Helistöllä. Samat positiiviset sanat voi sanoa silloisista lautakuntalaisista myös Paavo Arhinmäestä ja Laura Kolbesta, tämän varajäsenestä Antero Alkusta ja myöhemmin myös Eija Loukoilasta.

Mari diplomi-insinöörinä kelvannee teknokraateille, mutta hän kuuntelee tarkalla korvalla myös kansalaisia ja ymmärtää lähiluonnon terveydelliset ja imagomerkitykset pääkaupungillemme. Häneen mahtuvat samanaikaisesti sekä "kovat" että "pehmeät" arvot, ja hänen kykynsä riittävät aivan mihin tahansa. Kovilla arvoilla tarkoitan kaikkea numeraalisesti mitattavissa olevaa ja pehmeillä arvoilla humaania, humanistista ja laadullista. Olen jo jonkin aikaa nähnyt hänessä potentiaalisen tulevan Vihreiden puheenjohtajan, ministerinkin. Apulaiskaupunginjohtajan pesti on hänelle juuri sopiva.

Hän on kaupunginvaltuuston puheenjohtajana nimi, johon luotetaan kaikissa poliittisissa ryhmissä. Apulaiskaupunginjohtajan tehtävässä vaadittavaa neuvottelevaa johtajuutta ja strategista näkemystä hän on saanut työskennellessään myös Ekokem-konsernin yhteiskuntasuhteista ja strategisista suhteista vastaavana johtajana ja Logican kestävän kehityksen johtajana.

Kuva: Heikki Tuuli
En ole kysynyt Marilta itseltään, onko hän käytettävissä tähän tehtävään, mutta toivon totisesti, että on. En osaa kuvitella parempaa, sopivampaa ja pätevämpää ihmistä kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajaksi kuin Mari Puoskari. Kaupunkisuunnittelussa on kyse kestävän kehityksen strategisen suunnittelun johtamisesta, kaikkien sidosryhmien kanssa yhteistyössä, ja tähän Mari on kuin tehty.

Tällaisia vaunuja meidän perheessämme käytetään

Demari Nasima Razmyar julisti lastenvaunuhaasteen, vastavetona Pia Kauman (kok.) julistamalle hyökkäys- eikun lastenvaunusodalle, eikun siis maahanmuuttajia vastaan suunnatulle sodalle. Sen ideana oli tuoda omat lastenvaununsa näytille, ja kertoa niiden tarina.

No, tässä ovat. Ne on uutena ostettu, omilla rahoilla. Ei mistään periaatteesta, vaan käytännön sanelemana. Saimme tuttavapariskunnalta ensin käytetyt vaunut, mutta emme niitä hylänneet siksi, että ne eivät soveltuisi uskontoomme. Ne eivät soveltuneet avaruudelliseen hahmotuskykyymme. Kumpikaan meistä ei nimittäin kyennyt taittamaan niitä kasaan.

Eivätkä poikani vanhat vaunut tulleet kyseeseen. Ne ovat puhkityönnetyt ja -istutut. Samanlaiset hinkelhonkelit kuin se pyöräni, jolla kuskaan poikaani esikouluun.

Niin että ovat ne käytetyt vaunut kelpaamatta myös kantaperäisille.

Puoli tuntia yhden minuutin tähden

Tänä aamuna poikani kysyi minulta, miksei hän voi mennä esikouluun - joka sijaitsee noin 3 km vastakkaisella suunnalla kuin Porvoon bussiasema - potkulaudalla, kuten hän oli tehnyt viime keväänä toisinaan päiväkotimatkoilla. Ikävänä velvollisuutenani - sehän on isien ja äitien hommaa, elämän karvaiden reunaehtojen osoittaminen - oli opettaa hänelle elämän tosiasioita: on olemassa semmoinen juttu kuin bussiaikataulut, ja kustannuspaikkaani kulkee busseja vain kaksi kertaa tunnissa.

Jos myöhästyn bussista minuutinkin, se tarkoittaa puolen tunnin viivästymistä työpäiväni alkamisessa. Pitää kulkea siis nopeimmalla saatavissa olevalla tavalla, dvs. kolmivaihteisella, hajoamispisteessä olevalla polkupyörällä, josta kuuluu sellainen pauke, että pakkarilla istuva poikanikin on sen noteerannut.

Työaika on nollasummapeliä: joskus lusimatta jäänyt puoli tuntia pitää sitten lusia joskus toiste. Selitin pojalleni, että jos myöhästyn yhdestä bussista,  tämä tarkoittaisi sitä, että voin hakea hänet puoli tuntia myöhemmin iltapäivällä. Enkä voi, sillä esikoulu menee viideltä kiinni, jolloin puoli tuntia ikään kuin katoaa jonnekin, puff.

Jos ei aine voi kadota minnekään, aika voi. Einstein oli väärässä. Tai ei ollutkaan: kyllä se puoli tuntia jossakin vaiheessa vastaan irvistelee.

Sukkuloivan vanhemman hikisestä logistiikasta on sankaruus kaukana. Jos vien poikani esikouluun heti seitsemäksi ovien avautuessa, ehdin hyvällä tuurilla juuri ja juuri siihen aikaisempaan Pasilan bussiin, jos pyöräilen mutkat suoriksi, ja optimisuorituksella olen töissä tunti ja 10 minuuttia esikoulun oven sulkemisen jälkeen. Siitäkin ajasta valuu keskimäärin 12 minuuttia Koskelantien aamuruuhkiin.

Iltapäivällä, kun lähden kotiin bussilla, jonka arvioitu välilaskeutumisaika Pasilassa on 15.28 (käytännössä se on yleensä myöhästynyt Kamppi-Pasila -välillä vain noin 3-4 minuuttia), ehdin Porvooseen juuri puoli viideksi, jolloin olen Veckjärvellä noin 15-20 vajaa viideltä. Pojalleni tästä kertyi melkein 10 tunnin päivä nauttien subjektiivista oikeutta, isälle taas tunnin vajaa työpäivä nauttimassa subjektiivista velvoitetta.

Sankariudesta siis viis, mutta kertoisiko joku, millaisilla keinoilla aamuruuhkia Koskelantiellä voitaisiin vähentää? Koskelantiehän on sellainen paljon puhuttu kaupunkibulevardi.

Aivopieruja ja mielipiteitä

Mielipiteet ovat jostakin asiasta muodostettuja, punnittuja käsityksiä. "A on mielestäni hyvä, koska..." Joskus ne sisältävät vertailuasetelman: "A on mielestäni parempi kuin B, koska..."

Mielipiteenmuodostamiseen tarvitaan tietoa tai kokemusta, mieluummin molempia, ja esimerkiksi huhupuheiden toistaminen tai auktoriteetiksi luullun tahon ilmaisemien käsitysten toistaminen ei ole mielipiteenilmaisua, vaan siinä huulet liikkuvat kuin tuuli niitä liikuttelisi ikään. Joku esimerkiksi voi sekoittaa omat henkilökohtaiset, usein huhuihin perustuvat mieltymyksensä mielipiteisiin, puhumattakaan siitä että yleistää sen koskemaan jotakin kuvitteellista joukkoa, jolle hän rakentaa myyttisiä ulottuvuuksia. Suomeksi: henkilökohtainen aivopieru ei ilmaise kansan mielipidettä.

Otettakoon esimerkiksi nyt kokoomusedustaja Kauman eilinen sosiaalisessa mediassa paljon siteerattu lipsahdus. Hän esitti mielipiteenään - ja kansanedustajan mielipiteeseen suhtaudutaan usein tietona, sillä kansanedustaja ei edusta kansaa, vaan harhaanjohtaa sitä - jostain kuulemansa usein toistellun huhun, jonka mukaan maahanmuuttajat saavat uudet lastenvaunut. Erityisen vastuutonta tästä levittelystä tekee sen, että henkilö, jolla olisi varaa ottaa asioista selvää, levittelee tahallaan moisia vain kalastellakseen irtoääniä. Tämä, että harhaanjohtaja naamioituu kansanedustajaksi, on nähty ennenkin, mutta nyt tässä puolueessa viime aikoina lisääntyvässä määrin.

Kaikki mielipiteet eivät myöskään ole samanveroisia. Jotkut ovat yksinkertaisesti h-tin huonoja, vaikka vääräksi niiden sanominen onkin hankalaa, ainakaan demokratiassa, jossa jokainen ääni on yhtä painava. Demokratialla ja mielipiteillä ei olekaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Lienee esimerkiksi selvää, että kadunmiehen mielipide Beethovenin sinfonioista on vähemmän informoitu, vähemmän kokemusperäinen ja jopa harhainen, verrattuna esimerkiksi Herbert von Karajanin näkemykseen, ja on yksinkertaisesti väärin sanoa esimerkiksi jotain Idols-laulajaa paremmaksi laulajaksi kuin vaikka Elvis Presleytä ja Edith Piafia: se on kuin vertaisi Raamattua ja puhelinluetteloa.

Mahdollisuus sanoa mielipiteensä on ilman muuta tärkeä ja suojelemisen arvoinen, mutta rikkinäiset puhelimet eivät kaipaa erityiskohtelua. Kun ei ole helisevä kulkunen tai räikkyvä vaski vaan rämisevä romu.

Mielensäpahoittajien puolue

Mielensäpahoittaja Soinin mukaan ruma sana pitää saada sanoa niinkuin se on. Asioiden sanominen niin kuin ne ovat on varattu yksinoikeudella Timo Soinille. Vain hän saa käyttää esimerkiksi tummaihoisista N-sanaa. Takalisto on perse on perse ei ole persu. Soinin mukaan eduskunnassa on kommareita, kokkareita, kepu ja demareita. Joka toisin väittää, syyllistyy puoluekartan muunteluun.

Soinin käsitys puoluejaosta on 40 vuoden takainen. Hän selvästikin ajattelee taistolaisia; sitäpaitsi hän unohtaa, että parlamentissa on myös RKP, Kristillisdemokraatit ja Vihreät. Ai niin, SMP unohtui. Valikoivaa totuutta, joka on sallittua ainoastaan perussuomalaisille.

Perussuomalaiset ovat tehneet yksilöiden kiusaantumisista sosiaalisen faktan ja yleistäneet muutamien ahdistuneisuuden koskemaan kaikkia sekä tietämättömyydestä imperatiivin.

Lohdutuksen sanoja tuoreelle isoveljelle tai -siskolle

Pojastani tuli 6-vuotiaana isoveli. Hän on suoriutunut oikein hyvin tästä elämänmuutoksesta. Opiksi muille, jotka saavat perheeseen lisää lapsia (jos sellaisia oli jo ennestään): tarjolla on nyt tilanteen herättämiä ajatuksia ja selitysstrategioita:

Vaikka nyt näyttäisikin siltä, että nuorin perheenjäsen saa kaiken huomion ja jopa vie sen huomion, jonka sinä ennen sait. muista, että olit ennen tämän nuorimman perheenjäsenen tuloa kaiken huomion keskipisteenä. Sait kaiken huomion siihen asti, kunnes hän syntyi. Pikkusiskosi/-veljesi ei tule koskaan saamaan kaikkea huomiota, sillä hän ei ole ainoa lapsi. Sinä olit pitkään ainoa.

Pikkusiskosi-/veljesi on siinä onnellisessa asemassa, että hänellä on alusti asti turvallinen, taitava viisas isoveli/-sisko, johon hän voi luottaa, ja joka opettaa hänelle paljon erilaisia asioita. Sinä olet se turvallinen, taitava ja viisas isoveli tai -sisko, ja sellainen sinusta tuli, vaikkei sinulla itselläsi ei ollut isoveljeä tai -siskoa. Jos jotakin sinä voit kadehtia pikkusiskoltasi tai -veljeltäsi, on se, että hänellä on kaltaisesi isoveli tai -sisko. Sinun kannattaa olla ylpeä itsestäsi!