Kaikkien aikojen konserttolevytykset

Käyn alla läpi suurimmat konserttolevytykset, siis teoksista, joissa on soolosoitin ja orkesteri.

Dinu Lipatti ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Robert Schumann: Pianokonsertto

Tämä konsertto kuuluu niin itsestäänselvästi kaikkien pianistien soittolistalle, että se sisällytetään myös kaikista konsertoista varmimmin heidän urastaan kootuille retrospektiivipaketeille. Lipatti korostaa teoksen rytmiikkaa, ja hänellä fortetkin soivat. Lipattin proosarunous jalostuu tauottomaksi fortejen vyöryksi finaalin viimeiseksi noin 3 minuutiksi. Tämän kaiken hän tekee, pieni ja kuolemansairas mies, miltei pelkillä sormillaan, käyttämättä pedaalia juuri lainkaan.

Dinu Lipatti ja Luzernin festivaaliorkesterin joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto

Samalla levyllä Schumannin kanssa. Kun Schumann on tiukassa kontrollissa, Mozartissa Lipatti vain antaa mennä. Vielä kerran jaksaa Dinu viimeisillä voimillaan haltioitua musiikista. Jos Schumann edustaa enemmän staccatoa, Mozartissa kuullaan legatoa. Adagio-osassa muutama kuukausi myöhemmin kuoleva Lipatti on jo siirtynyt materian toiselle puolelle.

Clara Haskil ja Berliinin radio-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto

Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.

Arthur Rubinstein ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1

Ensimmäinen stereona taltioitu konserttolevytys, jossa Reinerin orkesteri luo dramaattiset, verevät ja unkarilaisen sykkivät puitteet, joiden päällä Rubinsteinin soitto on lakoonnuttavan yksinkertaista mutta aina ylevää. Brahmsin ensimmäinen on taistelu tuikean orkesterin ja positiivisen pianon välillä. Äänityksen 60 vuotta katoaa täydellisesti.

Edwin Fischer ja Berliinin filharmonikot joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2 ja Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 5 "Keisari"

So muss es sein. Brahms on paikoin kömpelökin, mutta kaikki, jota sielunveljet Fischer ja Furtwängler tekivät, on kiinnostavaa. He luovat teoksen tässä sota-ajan tulkinnassaan. Beethoven on klassikko, ja viimeisiä (1951) savikiekkolevytyksiä, ja sen teknologian huipentuma. Veljekset tekevät ihmeen: teoksen kontinuiteetti ei yhtään äänitysteknologiasta kärsi. Taltiointi kasvaa kerta kerralta, ja paljastaa demonisiakin sävyjä, vaikka tulkinnan perusluonne onkin rauhaisa.

Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot joht. Paul van Kempen: Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot no 1-5

Kempff omistaa Beethovenin konsertot, ja tämä vanhempi 1950-luvun alkupuolen sarja on selkeästi vakuuttavampi kuin 60-luvun puolivälin kokonaislevytys, vaikkakin Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Vaikutelmaksi syntyy, että Kempff improvisoi teokset omikseen. Äänitys on tässäkin suurenmoinen. En koskaan väsy kuuntelemasta näitä oman käyttömusiikkini uutta Testamenttia.

Vladimir Horowitz ja NBC:n sinfoniaorkesteri joht. Arturo Toscanini: Piotr Tsaikovski: Pianokonsertto no 1

Yleensä muusikkona vieroksumani Horowitz taltioi suuren yleisön kaikkein puhkisoitetuimman Tsaikkarin ainakin kolmasti Toscaninin kanssa sota-aikana (toki hän taltioi konserton myös John Barbirollin kanssa); myöhemmiltä kapellimestareilta hän ei enää saanut riittävästi vastakaikua. Horowitzin konekivääritulitus ja pikakirjoitus ovat teoksessa edelleenkin esikuvallisia, muiden pianistien kuulostaessa kovin kesyiltä.

Emil Gilels ja Wienin filharmonikot joht. Karl Böhm: Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 27

Luksusluokan Rolls Royce -Mozartia, ehdottomasti elämää suurempaa, kiireetöntä, suorastaan tämän fantastisen musiikin arvoista, autenttisuudesta viis. Wienin filharmonikkojen soundi on harvoin, jos koskaan, kuulostanut levyllä näin fantastiselta, samaan aikaan täyteläiseltä mutta hengittävältä, ja Gilelsin pianoa suurempaa pianosaundia ei ole.

Yehudi Menuhin ja Luzernin festivaaliorkesteri joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Viulukonsertto

Kuunneltuani 20 vuotta tätä, levytys oli kasvanut huomaamatta kaikkien muiden taltiointien ohi. Menuhinin kiihkeys saa täydellisen vastakaiun Furtwängleriltä, jonka jälkeen kaikkien muiden orkesteriosuus kuulostaa valjulta, ja koko teos kuulostaa kenen tahansa muun soittamana tämän jälkeen valjulta. Vuoden 1949 livelevytys on useimpia aikansa studiolevytyksiä parempi, sillä kyseessä lienee ollut nauhoitus, ei savikiekkokokoelma.

David Oistrah ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri joht. Otto Klemperer: Johannes Brahms: Viulukonsertto

Omapäinen Klemperer luo aristokraattiselle ja humaanille Oistrahille graniittisen lujan orkesterimaton, jonka yllä hän taituroi. Välttämättä herrat eivät soita samaa teosta, mutta ei se mitään. Molempia kuuntelee nautinnokseen.

David Oistrah ja tsekkiläinen filharmonia joht. Jevgeni Mravinski: Dmitri Sostakovits: Viulukonsertto no 1

Tässä kuullaan Oistrahista - oma suosikkiviulistini - tulisempi ja intensiivisempi puoli. Sostan livetaltiointi täydentää Oistrahin taiteellisen kuvan, Prahassa 50-luvulla tehty taltiointi on ehdottoman autenttinen kaikessa kärventävässä intensiiviteetissään.

Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri joht. Paavo Berglund: Jean Sibelius: Viulukonsertto

Useimpien suurien viulistien - Heifetz, Oistrah, Neveu ja niin edelleen - taltioitua Sibansa, Haitto osoittaa tällä livetaltioinnilla kuuluvansa suuriin viulisteihin, vaikka pari lipsautusta kuullaankin. Valitettavan vähän levyttänyt Haitto on kaikista Sibelius-tulkeista intensiivisin, ja kyseessä on ehkä Suomen historian merkittävin livetaltiointi.

Jascha Heifetz ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Piotr Tsaikovski: Viulukonsertto

Heifetx sähköhammasharjaa finaalissa kaikki nopeus- ja tarkkuusennätykset uusiksi; tosin konsertto houkuttelee hänestä myös ainutlaatuista lyyrisyyttä tai ainakin mehuisuutta. Reinerin orkesteriosuus täydentää tämän teoksen tyylin täydellisesti.

Jascha Heifetz ja RCA Victor Symphony Orchestra joht. Izler Solomon ja William Steinberg: Edouard Lalo: Symphony Espagnole, Camille Saint-Saens: Havanaise, Introduction ja Rondo Capriccioso, Pablo de Sarasate; Zigeunerweisen, Ernest Chausson: Poeme

Levylle kootut savikiekkoajan loppuhuipennukset (tekniikasta huolimatta äänitykset ovat erinomaisia vuosilta 1951-1952) esittelevät Heifetzia lyyrisimmillään ja, kuten Pekka Gronowin ja Ilpo Saunion teoksessa Äänilevyn historia todettiin, viulunsoittoa parhaimmillaan, johon verrattuna esimerkiksi Haiton soiton mahdolliset epäpuhtaudet erottuvat normaalivauhdissakin.

Fritz Kreisler ja Berliinin filharmonikot joht. Leo Blech: Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto

Beethovenin konsertosta soitetaan edelleenkin useimmiten Kreislerin kadensseja, ja vaikka äänitys (1926) onkin varsin varhainen, se onnistuu kuitenkin välittämään Kreislerin pakottamattoman lyyrisyyden ja tavaramerkillisen charmin. Muut tulkinnat sitten ovat enemmän tai vähemmän muunnelmia tästä, paitsi ne, jotka käyttävät Joachimin kadensseja ja edustavat kovempaa tulkintatraditiota (kuten Heifetz). Yehudi Menuhinin ja Furtwänglerin levytys on sitten hyvä kakkonen, ja Menuhinkin edustaa kreisleriaanista traditiota, vaikka onkin Kreisleria tulisempi.

Jaime Laredo ja National Symphony Orchestra joht. Howard Mitchell/Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Charles Münch: Felix Mendelssohn ja Max Bruch: Viulukonsertot

Näistä yleensä parina levytetyistä konsertoista suurin tulkinta ei ole Heifetzin tai Menuhinin, vaan melko vähän tunnetun yhdysvaltalaisen Jaime Laredon. Näitä 50-luvun tulkintoja ei koskaan ole ollut saatavina cd-muodossa, mikä jo on hyvä syy omistaa lp-soitin. Nuoren Laredon intensiteetti on näissä teoksissa omaa luokkaansa.

Jacqueline du Pré ja London Symphony Orchestra joht. sir John Barbirolli: Edward Elgar: Sellokonsertto

Nuorna nukkuneen du Prén - jonka uran MS-tauti julmasti katkaisi jo 27-vuotiaana - sello karjuu kuin haavoitettu leijona tässä tulkinnassa, joka on avannut monen muuten konserttimusiikkia vähemmän kuuntelevien korvat niin että usein mielletään du Prén omistavan Elgarin konserton.

Pablo Casals ja tsekkiläinen filharmonia joht. Georg Szell: Antonin Dvorak: Sellokonsertto

Onnittelut varhaiselle tuottajavelho Fred Gaisbergille, joka ymmärsi saatattaa sellon grand old manin säveltäjän synnyinmaahan 30-luvulla! Casalsin soitto ei koskaan välttämättä ole kaikkein autenttisinta minkään säveltäjän tyylille, mutta syvältä rouhivasta musikaalisuudesta ei ole epäilystäkään. Szell on fantastinen Dvorak-tulkki.

Dennis Brain ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: Käyrätorvikonsertot

En ole oikeastaan vertaillut tätä muihin versioihin, mutta nuorena liikenneonnettomuudessa kuolleen Brainin soitto on pakottoman virtuoosista rallattelua, ja Karajan on erinomainen säestäjä, vaikkei yleensä mikään Mozart-spesialisti ollutkaan.

Antonio Vivaldi: Concerto da Camera vol. 3. Alberto Grazzi ja Il Giardino Armonico, joht. Giovanni Antonini.

Nämä surumieliset fagottikonsertot palauttavat minut aina syksyiseen Keskuspuistoon, aikaan, jollon ymmärsin erään rakastumisen yksipuolisuuden.

Antonio Vivaldi: Music for Lute and Mandolin. Paul O´Dette ja The Parley of Instruments, joht. Roy Goodman ja Peter Holman

Tämä musiikki oli minulle jo vanhaa ja tuttua radiosta. Metsästin sitä useista kirjastoista Malminkartanoa myöten, kunnes Paloheinästä tärppäsi, ja lainakasetilta kopioitu kasetti kului puhki käytössä.

Joaquin Rodrigo: Concierto de Aranjuez. Miles Davis ja Gil Evansin orkesteri.

Davisin ja Evansin tulkinta on ehdottoman autenttinen espanjalaistunnelmaltaan, vaikka tässä kitarana onkin trumpetti. Davisin ja Evansin Aranjuez tuoksuu ja sykkii espanjalaisuutta.

En kannata tasa-arvoa

En osallistu kotitöihin. Teen niitä jaksamiseni ja ehtimiseni mukaan, ja ne ajat kun olen jakanut kotitalouteni jonkun toisen kanssa, tämä toinenkin on tehnyt jotakin. Kerran yritin korjata yhden toisen polkupyörää, seurauksella että se jäi siitä eteenpäin vuosaarelaiskellariin romuttumaan. Mieluummin imuroinkin tai laitan ruokaa. Ihmettelen kovasti miehiä, jotka osallistuvat kotitöihin. Minun käsitykseni mukaan jokainen tekee sen, minkä osaa, pystyy ja haluaa.

En myöskään kannata tasa-arvoa. Maailmankuvani perustuu ihmisten samanarvoisuuteen, joten se on minulle selviö. Asioita kannatetaan silloin kun ne eivät ole kaikille jaettua todellisuutta, tai halutaan muutosta. Kannatan esimerkiksi West Ham Unitedia, Huuhkajia, Leijonia ja HJK:ta, ja Vihreitä, mutta nämä eivät aina voita tai ole ainoa tai edes suurin puolue.

Totta kai toivoisin, että maailma olisi tasa-arvoinen, mutta en voi kannattaa tasa-arvoa, sillä minun maailmani jo on sitä. Siksi en myöskään kannata feminismiä.

Miksi kannan rahani Itikseen mutten Porvooseen?

Kävin kantamassa tänään pölynimurin kotiini Itäkeskuksesta, vaan en Porvoosta. Ei sellaisia Porvoosta saakaan, paitsi Kuninkaanportista.

Työskentelen Helsingin Sörnäisissä, josta metrolla pääsee kätevästi Itikseen, josta kojeen saa bussin matkatavarasäiliöön. Ajokortittomalle melko kätevää, joskin kantaa imuri siltikin piti.

Kuninkaanportti ei totisesti houkuttele asioimaan. No, vessalla siellä ei teekään mitään, sillä eipä alueella ole ravitsemusliikkeitäkään. Julkisesta tilasta puhumattakaan.

Liikkuminenkin Kuninkaanportissa on arpapeliä: vierekkäiseen kauppaliikkeeseen päästäkseen saattaa joutua kiertämään parkkipaikan läpi, yleisen tien reunaa ja sitten toisen parkkipaikan yli, vaikka se liike olisi muutaman metrin päässä. Tosin välissä saattaa olla 5 metrin pystysuora pudotus, josta saattaa selviytyä, jos lumihanki on riittävän syvä.

Ostan suhteellisen harvoin mitään suurempaa, sellaista, jota saisi Kuninkaanportista. Ostan sen Itäkeskuksesta enkä kanna rahojani Porvooseen, olin sitten kuinka epäisänkaupunkilainen. Itiskään ei ole mikään viihtyisän kaupunkisuunnittelun riemuvoitto, mutta sieltä sentään pääsee pois. Eivät ne rahat muuten pääsääntöisesti Porvooseen nytkään jää, vaan ketjuyrityksille.

Tarjosin kirjoitukseni Uusimaahan, mutten tilaa tällä hetkellä ko. kasettaa, joten en tiedä, julkaistaanko se siellä. 

Ja yksikään ei työllistynyt

Olen ollut jonkin verran töikseni tekemisissä kuntouttavan työtoiminnan kanssa. Kerran kyse oli kesälomasijaisuudesta Helsingin kaupungilla, kerran raha-automaattiyhdistyksen rahoittamasta projektista ja kerran Euroopan sosiaalirahaston rahoittamasta projektista. Mitä sitten olen näillä rahoilla tehnyt?

Kuntouttava työtoiminta on työllistänyt minua tekemään erilaisia selvityksiä kuntouttavasta työtoiminnasta. Esimerkiksi siitä, osallistaako työpajatoiminta. Työllistymisvaikutuksia ihmetellessäni törmäsin hölmistyneen vaikenemisen muuriin, että eihän pitkän ajan työllistämisvaikutuksia voida, joten osallisuus piti sitten määritellä laajemmin. Sitten olen yrittänyt kantaa säkillä valoa sisään, perustaen uusia ja tukien jo olemassaolevia paikallisen talkootyön muotoja. Olen myös maksanut palkkaa vastaavia vastikkeita suojatyöllistetyille. Tämä tapahtui kaupungin rahoilla, muut projektirahoilla.

Projektirahat ovat plussaa budjettirahoituksen päälle, joten nämä kuntouttavan työtoiminnan projektit eivät ole olleet pois työllistämismäärärahoista. Projektin vetäjän, koordinaattorin tai päällikön palkkarahat eivät siis ole pois kunnan työllistämismäärärahoista. Tämä johtuu siitä, että kunnalla ei välttämättä ole työllistämistointa, joten ei voi myöskään olla tavoitteita tai määrärahoja. Toki tässä voidaan pelätä Guggenheim-efektiä, jossa suuri satsaus ulkoisella rahoituksella antaisi perusteet lakkauttaa oma rahoitus.

Selvityksieni mukaan monen kunnan kuntouttava työtoiminta ja sosiaalinen työllistäminen on täysin riippuvainen projektirahoituksesta, ja valitettavan monessa myös nuoriso- ja vapaa-ajan toimi. Nämä kaikki teetetään joko kuntayhtymissä, joiden toimipiste saattaa sijaita sadankin kilometrin päässä, ostetaan yhdistyksiltä tai säätiöiltä tai sitten tehdään firaabelina esimerkiksi sosiaali- tai työllistämistoimen kylkiäisenä.

En halua haukkua suomalaisia kuntia, sillä niitä ei voi haukkua, sillä tällöin tulisi haukkuneeksi kaikkia kuntalaisia mutta ei ketään. Ei ole kuntalaisten vika, että kuntien valtionosuuksia on leikattu. Ei ole myöskään kuntalaisten vika, että kunnissa ei ole varaa palkata heitä oikeisiin töihin, joita ei lisäksi ole ja joiden puutteessa heitä pitää vähän väliä siivota projekteissa perustettuihin työpajoihin tai "seinättömään työpajatoimintaan" (joka voi tarkoittaa käytännössä orjatyötä, eli palkatonta jaksoa yrityksessä, paino sanalla voida. En ole aivan yhtä negatiivinen kuin Saku Timonen).

Ainoa asia, joka näissä projekteissa on kuitenkin varmaa, on se, että minä olen niistä työllistynyt, joskin lukuisia kertoja useammin olen jäänyt työttömäksi. Minun varmaankin pitäisikin brändäytyä työllistämisen kokemusasiantuntijaksi ja myydä palveluksiani konsulttina kalliilla. Siitä, ovatko projekteissa perustettuihin työpajoihin ja muihin "välityömarkkinainstrumentteihin" sijoitetut työllistyneet, eli onko väli todella ollut väli vai loppu, ei ole tietoa. Tällaista seurantatutkimusta ei ole kenenkään intresseissä rahoittaa, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei projekteilla ole kovinkaan paljoa tekemistä työllistymisen kanssa.

Eivät ne silti ole täysin toivottomia. Kyllä projektien työpajoilla ja muissa väliaikaisissa paikoissa voi vaikka tavata tulevan eksänsä, jonka ansiosta joudutaan sitten joskus ehkä yksinhuoltajaksi. On myös mahdollista, että projektitoiminnoissa tulee oluenjuonnin sijasta pelanneeksi joskus sählyä, ja nähneeksi jonkun elokuvan tai tavanneeksi jonkun poliitikon ihan ilmielävänä. Häneltä sitten ei uskalleta kysyä, miksi töitä ei ole.

Sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta

Kannatin kansalaisaloitetta sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta, koska minun maailmankuvassani kaikkien yksilöiden yhtäläiset oikeudet ovat itsestäänselvyys eivätkä keneltäkään pois. Lisäksi se, että jokin instituutio koskee kaikkia, vahvistaa myös instituutiota sinänsä. Tämä pätee esimerkiksi demokratiaan ja peruskoulutukseen: miksei sitten avioliittoon?

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta vielä kertauksen vuoksi, evästykseksi kansanedustajille, jotta osaisivat tänään äänestää oikein. Puolesta. Miksi sitten?

Siitä voi jokainen olla vapaasti mitä mieltä hyvänsä, miten suhtautua omassa elämässään niihin institutionalisiin järjestelyihin, joilla parisuhde merkitään ulkomaailmalle ja yhteiskunnalle. Kenenkään ei ole pakko mennä täällä naimisiin, eikä sitä sinänsä voi suositella tai olla suosittelematta. Jokainen päättäköön siitä siis itse omassa elämässään, ja tämä oikeus kuuluu myös samaa sukupuolta rakastaville.

Jos sukupuolineutraalia avioliittoa vastustetaan siksi, että katsotaan lapsella olevan oikeus sekä isään että äitiin, tämän oikeuden toteutumista ei nytkään voi sanktioida mitenkään. Ajatellaanpa vaikka leskiä, riitaisesti eronneiden yksinhuoltajien perheitä, perheitä, joissa toinen vanhempi on muuttanut ulkopaikkakunnalle tai ulkomaille. 

Avioliiton yhteys lasten saamiseen on muutenkin epäselvä. Omassa tuttavapiirissäni on lukuisia aviopareja, jotka eivät kykene saamaan lapsia tai eivät halua lapsia. Ei naimisiinmeno tee hedelmättömästä parista napsautuksella hedelmällistä.

Olen oppinut kokemuksen kautta ymmärtämään, että kannattaa antaa silloin periksi, jos ymmärtää kiisteltävän asian olevan toiselle tärkeämpi kuin itselle. Sitä samaa suosittelisin nyt sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajille. Periksiantaminen on usein viisautta, itse asiassa useimmiten.

Toinen syy, miksi kannattaisi antaa periksi, liittyy vastustajien itsensä antamaan argumenttiin: jos he nyt ovat niin kovasti saaneet tarpeekseen ja ahdistuneita siitä, että homosaatiota puskee joka tuutista, niin ei puskisi enää, jos tämä laki saataisiin nyt onnelliseen päätökseen. Ei tarvitsisi enää ajaa asiaa, koska se olisi ajettu.

Kun lakivaliokunnassa ketkuilivat, etteivät voi edistää valiokuntateitse lakia eduskuntaan äänestettäväksi, nyt sitten saavat ottaa siihen kantaa. Samalla saavat ottaa kantaa siihen, mikä ylipäätään on kansalaisaloitteiden paino, sillä tämä aloite sai muutamassa tunnissa vaaditut 50 000 kannatusilmoitusta.

Kellä on aikaa kestovaippailuun?

En lähtisi pelkästään vaippajätevuoren perusteella kyseenalaistamaan lapsentekoa. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä, millä ajalla kestovaippoja pestään jos jo muutenkin ainakin yhden aikuisen kaikki aika menee imettämiseen niin että nukkua tai syödäkään ei ehdi.  Jos joku ei kaipaa omia lapsia, that's fine, mutta ei vanhemmuus ole epäonnistunutta, vaikka se ei nyt täyttäisikään kaikkia ISO-standardeja.

On aika turhanaikaista vedota siihen, että oman valinnan - siis valinta tehdä lapsia - seurauksien kanssa on sitten elettävä. Lapsenteko voi näyttää omalta valinnalta, mutta ei tämä nyt niin yksinkertaista ole, kun niitä lapsia ei mitenkään nappia painamalla kaikille siunaannu. Riippumatta itse kunkin uskonnollisesta kannasta, vähemmän lapsenteko on valinta kuin siunaus: lapsia saadaan, heitä ei tehdä. 

Ei ole mahdollista tarkistaa etukäteen, kuinka vaativa uusi perheenjäsen sattuu olemaan. Jotkut sattuvat olemaan vähähoitoisempia. Mitä sitten pitää tehdä lapselle, jolla on vaikkapa kehitysvamma, koliikki tai vain normaalia suurempi läheisyydenkaipuu? Palautettavako? 

Ei. Se ei ole optio, kuten jokainen vanhempi tietää. Rakkaus lapseen on ehdotonta ja rajatonta, heikkoina hetkinäkin. Arjen lapsen kanssa tulee olla mahdollisimman helppoa niin että vanhempikin jaksaa, ja hyvässä tapauksessa jää aikaa jopa seurustella lapsen kanssa. Nämä ovat todellakin valintoja, ja silloin ekologisuus jää sivuraiteelle, kivaksi, pikantiksi lisäksi, jota harrastetaan jos ehditään ja jaksetaan. 

Suositan helposti maatuvien vaippojen - kuten Muumi-vaippojen - käyttöä. Niitä ei kuitenkaan ole saatavilla pikkuvauvakokoja, jolloin muuten on muutenkin vähiten aikaa muuhun kuin lapsen perustarpeiden täyttämiseen. Sitten kun lapsi on vähän isompi, on sitten taas aikaa olla vähän tiedostavampi. 

Pisara vai keskustatunneli?

Jokainen pääkaupunkiseudun lähiliikennettä säännöllisesti viimeisimpinä talvina (lukuunottamatta poikkeuksellisen lumetonta viime talvea) käyttänyt ja ilmeisesti myös aika moni satunnainen kaukojunailija on voinut todeta, että Helsinki sijaitsee kapealla niemellä, kohdassa 60 astetta pohjoista leveyttä. Tämän ei pitäisi tosin olla kenellekään mikään uutinen. Minulle junaliikenteen rappio kuitenkin oli, palatessani Oslon-komennukseltani.

Oslon olot ovat käytännössä käytännössä samat kuin Helsingissä, yhdellä tärkeällä lisäyksellä: Norjassa on vuoria. Niiden sisälle on kaivettu tunneleita ja niiden välissä kulkee solia. Korkeasta pinnanmuodostuksesta seuraa myös suuria sääeroja hyvinkin pienillä etäisyyksillä. Ei olekaan mikään ihme, että luonnonolot voivat toisinaan tuottaa junille tepposet. 

Helsinki ei kuitenkaan saa junien takkuilua anteeksi, ei edes pussinperäniemisijainnillaan tai aluepolitiikalla, joka on yrittänyt varmistaa sen, että edes Kikkelästä pääsisi Mokkolaan ilman että jäätyneitä lampaita tarvitsisi raiteilta lapioida. Niinpä raiteita ei olekaan riittänyt Helsinkiin.

Kaikkensa ovat helsinkiläiset yrittäneet. Sen Aulis Juneksen huvilankin yritimme lapioida alas sieltä kuilun reunalta kökkimästä jotta mahtuisi edes yksi raidepari lisää. Ja saatiinkin. Turkuun. Jos joku sinne haluaa mennä.

Kaikki tätä julkaisukanavaa edes vähänkään seuranneet tai minut edes nimeltä tietävät tuntevat minut vakaumukselliseksi joukkoliikennemieheksi. En siltikään hyväksy, että edelläkuvatun kurjuuden ainoaksi pakoputkeksi tyrkytetään ns. Pisara-rataa.

Niille, jotka eivät tunne Pisara-rataa, kerrottakoon, että se on paikallisjuna, joka kiertää Pasilasta Päärautatieaseman kautta täyden ympyrän. Junalle tulisi sitten muutama väliasema, ainakin Töölöön ja Hakaniemeen, mahdollisesti vähän useampikin.

Kun Pasilasta Helsinkiin on nyt matkaa muistaakseni 2,7 kilometriä, suoraan, jonka kulkee useimmiten viidessä minuutissa, Pisaran myötä matkaa tulisi noin tuplaten. Heikkolahjaisempikin ymmärtää, että ilman välipysähdystä tai -pysähdyksiäkin matka-aika on vähintään tuplaten. 

Pisara-rata ei sanottavammin paranna edes töölöläisten ja kalliolaisten joukkoliikenteen palvelutasoa. Heillähän on jo köyhän miehen Pisara. Sitä kutsutaan ratikaksi. Itse asiassa Pisaroita on kaksi: uloin on seiska ja sisin kolmonen. 

Olisin edellämainituista varauksista huolimatta valmis toivottamaan Pisaran tervetulleeksi, vaikka se on hidas, kallis ja varmaan aika turhakin. Jos se vielä antaa syyn vähentää merkittävästi tai jopa poistaa suoran VR:n lähiliikenteen Pasilasta Helsinkiin, tämä tulee satavarmasti lisäämään autoliikennettä Vironniemelle, siis sitä samaa, jota sinne koetetaan lapioida keskustatunnelin aina uusilla ylösnousemuksilla. 

Lopullisesti hautaan Pisaran Mariaanien hautaan, koska kaikki virkamiesten valmistelevat suunnitelmaskenaariot tuhoavat merkittäviä helsinkiläisiä virkistyskäytössä olevia viheraluita. Ei nähtävästi tule kyseeseenkään laittaa Pisaran uloskäyntiä esimerkiksi Eläintarhan kentän parkkipaikan tilalle tai Lintsin parkkipaikan tilalle. Olisin valmis mieluummin valmis laittamaan ne autot sinne samaan paikkaan Pisaran kanssa, mutta kai ne jonnekin on pistettävä. Kaivettakoon niille siis maanalainen parkkiluolasto ja säästettäköön täten virkistysalueet. Tällainen ei kuitenkin nähtävästi tule kyseeseenkään, koska parkkipaikkojen rakentaminen ja tunnelin rakentaminen taitaa tulla vähän kalliimmaksi kuin puiston paneminen pakettiin hullujussilla ja tunnelin rakentaminen. 

Oslossa on keskustatunneli, tosin aika lyhyt versio. Kaupungin halkaisevista kolmesta kehäteistä Kehä I kulkee ns. Hammersborgin tunnelissa 225 metriä. Tiedän kokemusta, että autoja ainakin tuolla välimatkalla on aika vähän. Vannoutuneimpienkin autoilun vaikeuttajien lienee myöntäminen, että Keskustatunnelissa on ainakin yksi verraton etu verrattuna Pisaraan: se ei tuhoa kaupunkiympäristöä. 

Hammersborg-tunnelin itäinen suuaukko. Siitä menevät Breivikin jälkeen autojen lisäksi bussitkin, pommiattentaatin räjäytettyä viereisen hallituskorttelin. Yllättävän hyvin busseillakin on siellä tilaa. 

Miksi sitten rinnastan Pisaran ja keskustatunnelin toisiinsa? Pisaran tämänhetkinen paras käytettävissä oleva kustannusarvio on 900 miljoonaa. Keskustatunnelin 550 miljoonaa. Jos kerran ollaan valmiita maksamaan 900 miljoonaa helsinkiläisestä liikenneinfrasta, miksei sitten vielä muutamia kymmeniä miljoonia lisää niin että oltaisiin saatu parempi? Kai helsinkiläisten maa on sen arvoista?

Olen vakaumuksellinen joukkoliikennemies. Kaupunkiympäristöllä ei kuitenkaan ole hintaa. Sitä ei siis voi vaihtaa mihinkään. Virkamiehet eivät tätä kuitenkaan tiedä, eivätkä sen paremmin konsultit, joille arvioinnit tavataan julkistaa siksi koska virkamiehet eivät tiedä. Jos päätöstä perustellaan pakkona valita joku virkamiesten valmistelemista vaihtoehdoista - joita he eivät edes ole valmistelleet vaan ulkoistaneet sen konsulteille - se on laiskuutta. Lisäksi virkamiesten valmistelun taakse piiloutuminen on raukkamaista. 

Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Outoa, että tässä kohdassa onnistuu tällainen uhrautuminen, kun sitten taas vastaavasti kaupunkibulevardisaatiossa valtakunnalliset liikennetarpeet uhrataan kaupungin metropolisaatiopakkomielteelle. Ei esimerkiksi tulisi kyseeseenkään laittaa sitä läntistä Pisara-tunnelin sisäänkäyntiä vaikka Eltsun kentän parkkipaikan kohdalle? Ei, vaan pakko on pilata Eläintarhan kalliot. Minun korvaani hyväksytty Pisaran versio kuulostaa siltä kuin väitettäisiin että sormien katkaiseminen on armollisempi parannuskeino käsikipuun kuin koko käden katkaisu. Puistoja ei kuitenkaan saa kaatamattomiksi, ei, vaikka kauhakuormaajien ketjut olisi kullattu.

Suren tietenkin sitä, että helsinkiläiset menettävät virkistysalueensa vain siksi, että päättäjät eivät muuta jaksa kuin piiloutua virkamiesten selän taakse. Eivätkä ne ole mitään vain paikallisia virkistys- ja maisema-arvoja. Ne ovat pääkaupunkiaseman myötä myös kansallista kulttuuriaarteistoa. Mitä Suomesta kertoo se, että meillä on pääkaupunki, joka ei arvosta puistoalueitaan? 

Päätöksen myötä Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Ennen tätäkään ei Helsinkiä ole maakunnissa kiitelty. Eduskunnassakin ovat hävenneet helsinkiläisyyttään, kansanedustajamme. Eikä tästäkään uhrautumisesta tulla kiittelemään, joten hukkaan menee se.

Sanovat että ei ollut valittavana parempia vaihtoehtoja mistä päättää. Kyllä olisi, kun olisi laittanut uudelleenvalmisteluun ja asettanut suunnittelulle reunaehdot, joita ei saa ylittää. Huonosti peitellylle marttyyriudelle on nimi. Sitä kutsutaan pelkuruudeksi, josta muuten ihan varmasti eivät ne kikkeläläiset ja mokkulalaiset eivät tule kiittelemään.

Minä voin kertoa, mitä marttyyriudesta seuraa. Omasta kokemuksestani. Kun yksittäinen ihminen heittäykse marttyyriksi, hän menettää itsekunnioituksensa. Kun päättäjät heittäytyvät marttyyreiksi, he menettävät kansalaisten kunnioituksen.

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa): 

Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.

Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.

Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan. 

Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.

Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.

Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.

... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein. 

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.

Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...

Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.

Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet.  Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.

Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.

Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.

Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.

Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.

Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua. 

Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet. 

Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.

Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä. 

Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.

Puhu hiljaa Kannelmäestä

Tai Jakomäestä tai Gammelbackasta. Asuinalueen pahamaineisuus on ostajan onneksi, mutta myyjän epäonneksi. Porvoossa Gammelbackasta eli Kamppulasta saisi neliöitä hyvin kohtuulliseen hintaan, mutta saako niitä sitten kaupaksi, jos elämäntilanne muuttuu? Varmastikin se on mainettaan parempi, kuten Helsingissä vaikkapa Jakomäki tai nyttemmin Kivikko. Kannelmäelläkin on kuulemma jossakin vaiheessa ollut rosoinen maine, ja maine pysyy liisterillä kiinni alueessa kymmenien vuosienkin perästä.

En halua kertoa tässä, että Kannelmäki on väitettyä mainettaan paljon parempi. Se on salattu helmi, jossa olen asunut 4 otteeseen yhteensä 15 vuotta. Jos kehuisin sitä liikaa, sen(kin) asuntojen hinnoille tapahtuisi samantyyppinen gentrifikaatio kuin ensin Kalliolle ja nyttemmin Roihuvuorelle. Kuitenkin sieltä pääsee lähijunalla Helsinkiin 13 minuutissa, ja Kantsusta on lyhyt matka esimerkiksi Keskuspuistoon, ja sitä kiertää hieno Mätäjoen (nimi ei tosiaankaan pahenna!) virkistysalue. 

Toki Kantsu ei ole enää entisensä. Kaupalliset palvelut ovat keskittyneet uuteen Kauppakeskus Kaareen, kun lapsuudessani Kantsusta löytyi esimerkiksi urheiluliike, ja ostarilla kirjakauppa ja erinomainen kahvila. En ole jättiläiskeskuksien kannattaja, vaan pikkukaupparomantikko, mutta minkäs teet. Lukiokin alueelta on valitettavasti viety pois heti kun sen puolesta pitkään ansiokkaasti taistellut rehtori Seppo Karhu vetäytyi taustalle. Selvä alueen palvelutarjonnan nosto sen sijaan on ollut alueelle parikymmentä vuotta taisteltu Kanneltalo, jossa toimii mm. työväenopisto ja kirjasto ja jossa pidetään konsertteja, näyttelyitä ja muita kulttuuritapahtumia.

Tämä ei ole Lauttasaaresta tai Käpylästä, vaan Kannelmäestä.

Miksi suosittelisin äänestämään Vihreitä?

Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tulen ravistelleeksi toteemia: yhteisöä, johon moni on asettanut paljon toiveita ja jonka puolesta moni on tehnyt määrättömän määrän työtä. En halua mitätöidä kenenkään tuntemani hienon ihmisen työtä maailman tai edes sen pienen osan pelastamiseksi.

Äskeisessä Vihreiden puoluekokouksessa jälleen kerran putkahtanut ikiliikkuja kirkon ja valtion erottamisesta ja sen purkukeskustelu vahvisti ennakkokäsitykseni, jonka mukaan ateistit suhtautuvat uskontoon kielteisemmin kuin uskonnottomuuteen. Ja heitä on paljon Vihreissä. 

Ateismin äänenkuljettajina esiintyvät edustavat ateismia yhtä hyvin kuin Veronmaksajien keskusliitto kaltaisiani iloisia veronmaksajia. Lisäksi he suhtautuvat erityisesti kristinuskoon kielteisemmin kuin muihin uskontoihin, mikä todistaa sen, etteivät ateismin äänekkäimmät puolestapuhujat ole maailmankatsomus- tai uskontoneutraaleja. Suvaitsevaisuus ei ulotu omaan kulttuuriin, joka halutaan kieltää. Kyllä, kristinusko on syvälle juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, ja minäkin, kirkosta eronneena, olen kulttuurinen kristitty, jonka takaraivossa painaa protestanttinen eetos, joka viettää mielellään kirkollisia arkivapaita muualla kuin ansiotyössä ja joka nauttii passiomusiikista, tosin musiikkina, en hartaudenharjoituksena.

Minulla tämän aloitteen hyväksyminen ja ennen kaikkea sitä seurannut mielipiteenvaihto on aiheuttanut pahimman kriisin oman vihreyteni historiassa. Minulle uskonnot ja uskonnottomuudet ovat omassa elämässäni sen verran vähäpätöisiä asioita, että minua järkyttää, kuinka paljon moni on valmis tuhlaamaan paukkuja näin vähäpätöiseen asiaan, kun Vihreiden pitäisi olla pelastamassa maapalloa ympäristö- ja ilmastokatastrofeilta. Minua järkytti myös havaita, mikä on monien itseään suvaitsevaiseksi kutsuvien suvaitsevaisuuden todellinen aste. Karvat niin sanotusti paljastuivat.

Olen harkinnut eroa puolueesta, sillä en oikein osaa nähdä, miten voin motivoidusti perustella Vihreiden äänestämistä, jos kuitenkin salaa toivon, että me pysymme pienenä puolueena, jolloin tästä aloitteesta ei koskaan tule todellisuutta, kuten ei tule muistakaan eri lajien fanaatikkojen ajamista aloitteista, joita tämän lisäksi hyväksyttiin muitakin ikiliikkujia, kuten sterilisaatioikärajan laskeminen, lapsien ympärileikkauskielto ja keskivertoäänestäjiä - etenkin miehiä - karkottavan feminismi-sanan mukana roikuttaminen. En osaa perustella, että meillä on suhteellisuudentaju paikallaan ja että me Vihreissä erotamme olennaisen epäolennaisesta.

Jokaisella meillä on omat syymme toimia Vihreissä. Minulle se on tarjonnut paikallisympäristön suojelemisen systemaattisen välineen: katsoin, että kaupunkiluonnon suojelun asiaa auttaa, jos minulla on suorat kontaktit päättäjiin ja pääsen osallistumaan keskusteluihin, joissa päätetään itselleni rakkaista asioista. Tämän voi kuitenkin tehdä myös luonnonsuojelujärjestöissä, jotka hyväksytään ainakin lausunnonantajiksi jos nyt ei aina samaan pöytään, sinne, jossa päätöksiä tehdään. Vuosien varrella olen löytänyt Vihreistä myös yhteisön, jossa minut hyväksytään suunnilleen sellaisena kuin olen, ei kuitenkaan aivan yhtä hyvin kuin esimerkiksi sosiologien keskuudessa, puhumattakaan omista ystävistäni.

Vihreät ovat myös olleet oiva kasvatuslaitos: politiikassa saa - tai joutuu - tutustumaan itselleen uusiin aihepiireihin. Yhteiskunnan ymmärrys ja yleissivistys ovat karttuneet. Ensin vieraasta tulee kannatettavaa ja sitten ajettavaa. Tällaisia asioita ovat edustaneet esimerkiksi sukupuolineutraalit oikeudet ja perustulo. 

Vihreissä on kyllä erittäin paljon erilaista osaamista. Paljon kapea-alaisuuksia. Me olemme monen yhden asian liike. 

Kasvoin 21-vuotiaana Kokoomusnuorista erilleni, tai sitten löysin itseni. Tai sitten Kokoomusnuoret tarjosi minulle sillä hetkellä parhaimman vastauksen siihen, mistä löytäisin mielekästä tekemistä ja tavan olla itseäni isompi, siis vaikuttaja. Elämä on matkaa, eikä ihminen aina ole sama. Joskus silmiä avautuu, joskus niitä suljetaan. Sen tiedän, että luonnonrakkauteni pysyy, ihmisiä, järjestöjä ja puolueita tulee ja menee. Olen surullinen, ja koen itseni petetyksi.

Meillä on todella paljon aivan erinomaisia ihmisiä ja ehdokkaita, mutta puolue on vain väline näiden ihmisten maailmanmuuttamisyrityksille. Erinomaiset ihmisemme ansaitsisivat paremman puolueen.

Nyt toivoisin, että joku kertoisi minulle, miksi minä äänestäisin Vihreitä, saati suosittelisin tovereita tai tuntemattomia äänestämään meitä. Ja kuka suojelisi meitä itseltämme?