Mitä vikaa on Akavassa?

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edunvalvontavastaava Lotta Aarikka on suosikkibloggareitani. Hän välttää kumartamasta kuvia, ja hänen ominta alaansa on ammattiyhdistystoiminta ja koulutuksen ja työelämän välisen suhteen pohdiskelu. Nyt hän on verkostoineen laatinut ainakin semiavoimen lähdekoodin tekniikalla pamfletin Kuule Akava - viisi teesiä paremmasta keskusjärjestöstä.

Kaikkein eniten pidin Aarikan paperissa kohdasta "päätösten vaikutukset on arvioitava aina tulevan kannalta, ei nykyisten etujen säilymisen kannalta". Tämä lause on avain: näin ammattiyhdistysliikkeitten pitäisi muuttua. Tämä pitäisi kehystää muidenkin kuin ay-jyrien. Sama sopii myös poliitikoille.

Toinen juttu, josta Aarikan ryhmän ajatelmassa tykkään, on samansuuntainen oman huomioni kanssa: ammattiyhdistykset viis veisaavat työttömistä jäsenistään. Niissä ei muisteta sitäkään, että monilla on sellainen työ, josta nyt vaan ei livistetä koulutuksiin esimerkiksi siksi että huonolla palkalla ei palkatonta vapaata voi ottaa. Sitten liitoissa näytetään lähtevän siitä oletuksesta, että jäsenten ammatillinen itsetunto on vahvasti kiteytynyt, ammatillinen ylpeys suurta ja työtyytyväisyys sen mukaista. Ihan kuin kukaan valtiotieteilijä ei voisi olla tyytymätön töissäkäyvä työnhakija.

Kommentoin Aarikan et co. teesejä hänen blogiinsa tuoreeltaan, että mielestäni pamfletti vaikutti keskittyvän liiaksi menettelytavallisiin nippeleihin, jotka kuitenkin ovat nippeleitä. Todellinen ongelma - jonka Aarikan ryhmäkin on huomannut - on se, että Akava on vieraantunut huomattavan osan jäsenistönsä todellisuudesta, sen keskittyessä vaalimaan lähinnä nk. huippuosaajien etuja. Tämä ilmenee mm. Akavan verokannanotoissa, joissa ilmenee, että se olisi valmis romuttamaan pienipalkkaisille välttämättömän hyvinvointivaltion, joka tarvitsee riittävää veropohjaa rahoittuakseen. Tämä taas johtuu Akavan kokoomuslaisuudesta.

Ei Akavan kokoomuslaisuutta voi muuttaa kannanotoilla. Siinä eivät matalammat hallintorakenteet, avoimet lähdekoodit ja osallistavat rakenteet auta, vaan Akava pitäisi vallata. Tai sitten vaihtaa liittoa. Ei auta, jos on korvat, jos niitä ei käytä, jos kuulee, muttei kuuntele. Tämän tiedän osallisuustutkijana ja kaavoitusaktivistina paremmin kuin hyvin.

Erityisesti korvassani särähti "liittojen on edistettävä kansallisesti alansa osaamisen kehittämistä fasilitoimalla koulutuksia, osaamisryhmiä ja mentorointeja jäsenilleen". Sen verran hajua minulla on, mitä fasilitoiminen on, että olen yhden lukukauden käynyt Kepan fasilitointiryhmässä. Mentoriksikin minua on pyydetty, mutta olen todennut, että on parempi, etten mene demoralisoimaan nuoria. Tehköön itse omat virheensä. Osaamisryhmästä minulla ei ole hajuakaan, sen sijaan osaamattomuusryhmistä sitäkin enemmän, samoin väkisin tiimiytetyistä, huonosti motivoituneista osaajista, joiden kohdalla niin osaamisesta kuin ryhmästä puhuminen on parodiaa, en ole varma, työntekijänkö vai -antajan.

Akavaa pitäisi päivittää vielä Aarikan ryhmänkin ehdotusta enemmän. Akavalaisissa liitoissa on nimittäin jäseninä myös sellaisia kauneusvirheitä, jotka eivät ole osallisia sen paremmin presentaatioista kuin serpentiineistä, ja joiden fasilointitaidot rajoittuvat postit-lappujen liimaamisen katseluun.

Voi olla, että Aarikan sukupolvella on jotakin sellaisia taitoja, joita ei ei-enää-niin-tulevilla-huippuosaajilla ei ole. Ehkä ne on heille opetettu korkeakouluissa, tai sitten ne olivat heillä syntyessään. En tiedä. Mutta menee osittain yli hilseen minulta tuo Aarikan konsortiomuistio, tai sitten vaan sen kieli on eri vuosisadalta kuin oma päivitykseni.

Lotta Aarikan bloggauksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.