maanantai 20. helmikuuta 2017

Juokseminen ei ole lifestyle, vaan elämäntapa



Aika ajoin muuten erinomaisesta lehdestänne välittyy vaikutelma, että juokseminen liittyisi jotenkin downshiftaamiseen: siihen, että ihmisen luopuessa jostakin, juokseminen antaisi hänelle elämänsisällön ja vastauksia kysymyksiin. Downshiftaaminen on kuitenkin extreme-laji, johon kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Soisin, että menestyjien lisäksi lehti tekisi juttuja selviytyjistä, ihmisistä, jotka juokseminen on pitänyt kaidalla tiellä, hengissä tai kuntouttanut, kuten sen ystäväni, joka vaikean auto-onnettomuuden jälkeen kuntoutti itsensä juoksemalla taas korkeakouluopiskelijaksi. Ihmisistä, jotka eivät downshiftaa, koska heillä ei ole mahdollisuutta säästää kolmen vuoden palkkaa.

Me kaikki emme ole huippuosaajia, menestyjiä tai sankareita. Siltikin tämä ystäväni, joka ei paljoa vaadi, kotitarvesienestäjä ja kalastaja, jonka työhistorian onnettomuus pyyhki pois, kelpaa sankariksi. Selviytyjät, he, jotka ovat nostaneet itsensä ylös sairaalasängystä, laittaneet lenkkitossut jalkaan ja kuntouttaneet itsensä selviytymään, ovat todellisia voittajia. Mainitsemani ystävä on muistutus siitä, että terve sielu terveessä ruumiissa, eikä extreme-kokemuksia tarvitse aina lähteä hakemaan niin kaukaa ja kalliilla varusteilla. Ei tarvita satojen eurojen rannetietokoneita ja seitsemän mantereen kiertämistä; kaksi jalkaa, Keskuspuisto ja kuluneet Brooksit riittävät.


Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Juoksija-lehden Lukijalta-palstalle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti