Aika ajoin muuten erinomaisesta lehdestänne välittyy
vaikutelma, että juokseminen liittyisi jotenkin downshiftaamiseen: siihen, että
ihmisen luopuessa jostakin, juokseminen antaisi hänelle elämänsisällön ja
vastauksia kysymyksiin. Downshiftaaminen on kuitenkin extreme-laji, johon
kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Soisin, että menestyjien lisäksi lehti tekisi
juttuja selviytyjistä, ihmisistä, jotka juokseminen on pitänyt kaidalla tiellä,
hengissä tai kuntouttanut, kuten sen ystäväni, joka vaikean auto-onnettomuuden
jälkeen kuntoutti itsensä juoksemalla taas korkeakouluopiskelijaksi. Ihmisistä,
jotka eivät downshiftaa, koska heillä ei ole mahdollisuutta säästää kolmen
vuoden palkkaa.
Me kaikki emme ole huippuosaajia, menestyjiä tai sankareita.
Siltikin tämä ystäväni, joka ei paljoa vaadi, kotitarvesienestäjä ja kalastaja,
jonka työhistorian onnettomuus pyyhki pois, kelpaa sankariksi. Selviytyjät, he,
jotka ovat nostaneet itsensä ylös sairaalasängystä, laittaneet lenkkitossut
jalkaan ja kuntouttaneet itsensä selviytymään, ovat todellisia voittajia.
Mainitsemani ystävä on muistutus siitä, että terve sielu terveessä ruumiissa,
eikä extreme-kokemuksia tarvitse aina lähteä hakemaan niin kaukaa ja kalliilla
varusteilla. Ei tarvita satojen eurojen rannetietokoneita ja seitsemän
mantereen kiertämistä; kaksi jalkaa, Keskuspuisto ja kuluneet Brooksit
riittävät.
Michael Perukangas
Lähetin tämän kirjoituksen Juoksija-lehden Lukijalta-palstalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti