Kyllä nelikymppisen elämä on niin mahtavaa, kun voi heittäykse ajattelemaan vain itseään! Kun lapset ovat kasvaneet jo isoiksi, toinen on jo melkein yhdeksän ja toinen kaksi, ja urakehityksen huipulla voi jättää kaiken, ja lähteä vaikka purjehtimaan vuodeksi, kibbutsille tai kirjoittamaan omaelämäkertaa, kun siitä huippuosaajan, osastonsihteerin palkasta on saanut säästettyä kahden vuoden palkan. Jos vain malttaa ja ehtii, kun niitä alituisia ***:n headhuntereita pitää ravistella harteilta.
Nelikymppisenä voi keskittyä vaikka naurujoogaamiseen tai potkupyöräilemään. Vaikka ei se kai paljoa naurata, kun se asuntolainakin pitäisi selvittää. Jos polvet ovat kuluneet nöyristelystä ja lasten kanssa kyykkyhyppelystä, voit valita yksityisen ortopedin, joka kyllä kirjoittaa sinulle lähetteen kuntayhtymälle, samalle ortopedille joka laittaa sinulle uuden kierukan. Siis polvi-.
Ei se oikeasti ihan näin mennyt. Siltikään, elämäni ei ole ollut koskaan niin jännää kuin nyt, sovitetussa toimenkuvassa osastonsihteerin työstä, kuukausipalkalla Youtubea kuunnellessa sen mitä taukojumppaamiselta kerkeää. Työpäivä on jatkuvaa taukojumppaa, viimeksi töitä tuli kaksi kuukautta sitten. Olenkin aika hyvässä kunnossa, kun työt eivät häiritse kuntoilemistani.
Mokat eivät enää tunnu pahalta, joten päivissä on enemmän spontaaneja kohtaamisia kuin vaikkapa eristysvangilla. Itseäänkään ei enää katso ylikriittisesti, joten blogin kirjoittamisen voi hyvin aloittaa yli kolmekymppisenä, ja miksei toisen, kolmannen ja seitsemännenkin sitten yli nelikymppisenä, kun sitä itsekritiikkiä ei ole enää sitäkään vähää jäljellä.
Niin että kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa, kun sitä suorastaan hukkuu virikkeisiin ja työtarjouksiin ja kylpee rahassa niin että joutuu eväämään pojaltaan ruokailun uimatreenien jälkeen uimahallin kahvilassa, kun palkka on loppu kaksi viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää. Minua inspiroineen Anna Saivosalmen Kauneus ja terveys -blogin voi lukea kilkkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti