Puurot ja vellit sekaisin Malmin lentokentällä

Helsingin kaupunginvaltuusto kaatoi eilen Malmin lentokentän säilyttämistä ajaneen palautusesityksen äänin 55-29. Onneksi. Alan yhä enemmän pitämään Malmin kaavoittamista välttämättömyytenä, se kaikki kaavoitus on pois Keskuspuistosta ja muista kaupunkimetsistä (vaikka sen tiedän, että tälle lisää "kaupunkia" -porukalle ei mikään riitä).

Voin melko ammattimaisena aktivistina antaa nyt vähän neuvoja, millä laiturilla kannattaisi seistä. Ai niin, juna meni jo.

Eniten minua Malmin lentokenttäkeskustelussa häiritsee yksi seikka: se, miten pienen joukon harrastus sekoitetaan yleiseen etuun. Ai niin, oli toinenkin. Rakentamisen vastustajat eivät aina osaa valita argumenttejaan, ja monet vastustavat argumentit ovat keskenään ristiriitaisia, samankin henkilön esittämät. 

Esimerkiksi se, että samanaikaisesti puolustetaan ilmailua ja luontoa, näyttää vähän falskilta. Tai jos puhutaan yleisestä edusta ja toisaalta kulttuurihistoriallisesta arvosta, eikö olisikin loogista, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan tästä kulttuurihistoriallisesta arvosta, joka nyt on vain harvojen harrastajien ulottuvilla, alueen kaavoittaminen kun mahdollistaisi lentokenttärakennuksen suojelukaavalla sen, että tästä hienosta funkkisrakennuksesta pääsisi mahdollisimman moni nauttimaan. Aika härskiä on myös se, että puolustetaan mieluummin rajatun joukon harrastusta kuin kaikille avointa kaupunkiluontoa, jota esimerkiksi Keskuspuistossa Yleiskaava uhkaa,

Malmin tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että se kun on niin laajalti tunnettu, kiitos poikkeuksellisen vaikutusvaltaisen lobbyn, se näyttää kaikki asukasaktivismin eri piirteet, ne nimbyimmätkin. Ja niissä tapauksissa Malmin rakentamiseen saatetaan liittää miltei kaikki mahdollinen paha, suunnilleen maksasyövästä alkaen. 

Tässä taisikin tulla suurin piirtein kaikki. 

Minä olen saanut oman osani siitä, että maakunnasta käsin tulen mestaroimaan helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua, mutta täältä käsin voin vaikka ruveta uhrilampaaksi. Hupaisaa tässä keskustelussa oli sekin, että on osoittautunut, että Malmin säilyttämisen puolesta saa kyllä kerätä nimiä mistä tahansa, vaikka Kuusta, mutta porvoolaisen pitäisi olla asiasta ihan hiljaa, jos onkin rakentamisen puolesta...

Minulla on varaa sanoa, että tervetuloa Malmin lentokenttäalueen rakentaminen, yhtään ääntä kun en kunnallisvaaleissa sillä menetä. Facebook-tuttavuuksia voin menettää, niitähän olen menettänyt aiemminkin silloin kun olen avannut suuni. Niin että tervemenoa lentokenttä, tervetuloa asunnot!

Kun perusturva korvataan perusturvattomuudella

Nykyhallituksen politiikassa armeija on yksi harvoista voittajista, joten ilmeisesti hallitus on tunnistanut turvallisuuden olevan korkealla heidän agendassaan. Kuitenkin samanaikaisesti he murentaessaan hyvinvointivaltiota tulevat lisänneeksi tyytymättömyyttä ja turvattomuutta, kylväen siemeniä sellaiselle tappiomielialalle, josta kumpuavat myös kaiken maailman tomppeliritareitten turvallisuuspyrkimukset. 

Koska perussuomalaisia lukuunottamatta hallituksessa ollaan nyt tajuttu, että sosiaaliturva on asumis- eikä kansalaisuusperusteinen, ainoa keino heikentää Suomen houkuttelevuutta on heikentää yleistä sosiaaliturvan tasoa. Maahanmuuttovastaisuus vain antaa porvaripuolueille yhden lisäargumentin hyvinvointivaltion murentamiselle. 

Tuokaa bensiiniä, meidän kirkko palaa

Nyt on käynyt selväksi, että moni Suomessa voi pahoin. Niin pahoin, että heidän oikeuttaan oksentaa se ilmoille pitää suojella mielipiteenvapautena. Ja siihen mielipiteenilmaisuun kuuluu näköjään integraalisesti kirkkojen polttamisen suunnittelu.

En tiedä, mitä oli mielessä sillä yksilöllä, joka päätyi flambeeraamaan Ylivieskan kirkon. Ei minun tarvitsekaan, poliisi ottaa siitä selvän. Mutta ainakin potentiaalisia kirkonpolttajia liikkuu Suomessa kymmeniä, ellei satoja:

Näiden ISÄMMAANSUOJELIJOIDEN logiikka menee siten, että muslimit ovat kaikkeen syypäitä silloinkin kun eivät ole, vaan syypää saattaisikin löytyä jostakin ihan muualta, jolloin muslimit ovat syypäitä ISÄM MAAN PUOLUSTAJIEN pahaan oloon.

Kiitos Jori Eskolinille kuvan jakamisesta. Kuva on kaapattu Odin sotilaiden Facebook-ryhmästä. Ja taas tunnen itseni niin turvatuksi.

Tai ehkä ei sittenkään kiitos. Tuntuu kuin olisi tirkistelemässä vankimielisairaalan kaltereiden raosta.

Tuntuu niin kuin tullut oisi joulu
kun palokunnan saapuvan nään
liekeissä nyt roihuu meidän koulu
hiiltyneenä huomaan toisen pään

Tuokaa bensaa pojat, tuokaa bensaa tytöt
bensiiniä - meidän koulu palaa

Paloauto ajoi päin seinätiiliä,
tuli nokikolari
Hakekaa kaupasta makkaraa,
nyt nuotiolla grillata saa

Tuokaa bensaa pojat, tuokaa bensaa tytöt
bensiiniä - meidän koulu palaa

Musiikin opettaja tulisen soolon
vääntää viulullaan
Bilsanopettaja palokärjen munia
ei ehtinyt pelastamaan

Tuokaa bensaa pojat, tuokaa bensaa tytöt
napalmia - meidän koulu palaa palaa palaa

SIG - Koulu palaa

Horisontaalinen uravalinta

Tuttavani kertoi tehneensä uraratkaisun: hän luopui pomopestistään. Tässä hän osasi nähdä jotain positiivistakin: palkka jopa nousi hieman, mikä lienee laskettavissa hänen alallaan (konsultit) neljällä numerolla. Minulla kun seuraavan kerran nousee palkka, se on kokemuslisä, 108 euroa ja kuusikymmentä senttiä (brutto).

Tämä rohkea ratkaisu nostatti tsemppihenkistä keskustelua: että jaksuhali vaan siitä, että uskalsit vapauttaa sisäisen sankariutesi, riskeerata seeveen ja ottaa askeleen taaksepäin, vaikka hän itse mielsi ratkaisunsa horisontaaliseksi uravalinnaksi.

Tämä henkilö - kutsumme häntä nyt vaikka V:ksi - on kaikin puolin sympaattinen, hieno mies, ja ymmärtää hyvin, jo aiemman työtaustansakin kautta, sellaisen, joka ei mitenkään meritoi hänen nykyiseensä, että kaikilla nämä ratkaisut eivät ole mahdollisia tai ainakaan näyttäydy näin ruusuntuoksuisilta, tai ylipäätään kaikki eivät ole siinä asemassa, että tekisivät mitään ratkaisuja. Jotkut ovat myös siinä tilanteessa, että kaikki ratkaisut olisivat kotiinpäin.

Minä kun tuon tähän keskusteluun suhteellisuudentajua ja vähän ns. elämänmakua antamaan oman horisontaalisen ratkaisuni, en voi välttää trollin vaikutelmaa tässä jaksuhalikeskustelussa. Ratkaisu tarkoittaa minulla tarkoittaa sitä, että työhön sopimattomuuden vuoksi toimenkuvaani mukautetaan, osastonsihteeristä tekstinkäsittelijäksi, kuitenkin osastonsihteerin palkalla, joka sentään on yli kaksi tonnia kun taas tekstinkäsittelijällä se on alle. Ansioluetteloani se ei pilaa, se on jo muutenkin epäilyttävä. Harmaa ei näy mustuneen päällä.

Jos vielä horisontaalisemmin haluaisin tehdä, makaisin kotisohvallani. Itse asiassa, se sijaitsisi miltei samalla vaaka-akselilla palkkatyöhön nähden, sillä sen verran vähän siinä ottaisin rahallisesti takkiin.

Niin että jaksuhali vaan.

Ihanteet ahtaalla

Jos työ tappaa ihanteet, tarjoten sarjan pettymyksiä toinen toisensa jälkeen, silloin tarvitaan vastapainoksi harrastuksia, joissa ihanteita pitäisi voida päästä toteuttamaan. Puoluepolitiikka, jossa omat tavoitteet vesittyvät kertaalleen ensin omien, sitten toisten toimesta, ei ole tällainen paikka: vaikka se on harrastus, sen logiikka toimii kuten palkkatyön ja muiden instituutioiden, tai kuten kasvatustieteilijä sanoisi, toimintajärjestelmien. Minä olen kuitenkin sosiologi, ja puhun instituutioista.

Poliittinen toiminta - tarkoittaen järjestötoimintaa, yhtymistä samanmielisten kanssa - itsessään voi olla kivaa: samanhenkisten kanssa maailmanparannussuunnitelmien tekeminen ja luottamustehtävät asioissa, joiden parissa pääsee toteuttamaan ihanteitaan. Sekin tosin on kyseenalaista, jos ainut muoto, jossa näitä ihanteita pääsee toteuttamaan, on sen priorisoiminen, mihin kohtaan giljotiini putoaa. Sen sijaan en ole niin vakuuttunut, mistä kohtaa kunnallispoliitikkaa ihanteille löytyy sijaa, etenkin jos kompromissien tekeminen tuntuu väkivallalta omia ihanteita kohtaan, ja on luonteeltaan perimmiltään solisti eikä joukkuepelaaja. Reaalipolitiikkakin tarjoaa väistämättä pettymyksiä toisensa jälkeen.

Edellä sanotusta huolimatta, tunnen sen verran hyvin itseni, että veri vetää, ja ihanteet tappava palkkatyö tarvitsee vankan vastapainon, ja mistäs muualta sen saisi kuin puoluepolitiikasta, antaahan se mahdollisuuden siihen, että harrastuksesta voi tulla edes kvasityö.

Mitkä ihmeen länsimaiset arvot uhattuna?

Moni on tulkinnut eilisen Brysselin pommi-iskujen sarjan taas yhdeksi todisteeksi siihen, että länsimaiset arvot olisivat uhattuina, puhumattakaan kulttuurista. No, mitä ne arvot sitten ovat, tai kulttuuri? Tai ihmisyys?  Ihmisyys ei tietenkään palaudu tyhjentävästi kromosomeihin, vaan kyse on ihmisenä olemisesta, joita määrittävät esimerkiksi kulttuuri ja arvot, ja eläinlajina esimerkiksi erilaiset vietit.

Tarkastellaan ensin kulttuuria. Se on molemmissa merkityksissään - niin maan kuin hengenkin viljelynä, kultivointina - peräisin Kaksoisvirtojen maan alueelta, aika lailla niiltä sijoilta, joilla nykyään sijaitsee esimerkiksi Irak, Kurdistan ja Syyria. Ihminen taas on peräisin Itä-Afrikan hautavajoamalaakson alueelta.

Entä sitten länsimainen kulttuuri? Tai länsimaiset arvot? Yleensä niiden lähteeksi mielletään siirtomaahenkisesti Eurooppa, joka sitten on jakanut näitä rikkauksia Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan, ja enemmän tai vähemmän väkipakolla yrittänyt viedä näitä myös Afrikkaan. Ainakaan länsimainen kulttuuri ei ole sivistyksen mitta, minkä tietää jokainen vähänkään esimerkiksi Japania, Kiinaa tai Koreaa tunteva, tai sellainen Thaimaan matkaava, joka on malttanut pitää silmänsä auki siltä naimiselta, uimiselta ja syömiseltä.

Onko kreikkalainen filosofia sama kuin länsimainen kulttuuri? Tai onko saksalainen hierarkkisuus länsimainen arvo, tai ranskalainen taipumus älylliseen keskusteluun? Entä amerikkalainen hypettäminen, luonnehtiiko se länsimaalaisuutta? Onko katolilainen perhekeskeisyys (katolinen kirkko ei ole keksinyt perhekeskeisyyttä, lapsia on kaikissa kulttuureissa, ja perhekeskeisiä sukupolvirajat ylittävät suurperheet vasta ovatkin) länsimainen piirre? Tai protestanttinen etiikka, josta moni Suomessa on kuullut vain kuulopuheen tasolla? Joku rajakki varmaankin osaa vastata kysymykseeni: mitä on länsimainen kulttuuri? Jos osaa, varmaankin voi tuoda sitä länsimaista kulttuuria minulle nähtäväksi, peräti takoa kallooni? Miksi suomalainen kulttuuri on länsimaista? Eikö rajat pitänyt laittaa kiinni myös kulttuurilta?

EU lupasi II maailmansodan jälkeisinä kansainvälisen luottamuksen uudelleenrakentamisen vuosina olla ties mitä. Sen piti edistää pääomien ja ihmisten vapaata liikkuvuutta. kansainvälistä liennytystä ja yhdistää maat länsimaiseksi arvoyhteisöksi. On helppo sanoa, että ei ole hyvin mennyt, mutta eilisen kaltaiset tapahtumat eivät ole oire siitä, vaan pikemminkin monet yli ja ohitse ammutut reaktiot eilisiin tapahtumiin, jotka osoittavat, että länsimainen sivistys - jos siitä edes voidaan puhua - ei vielä ole onnistuneesti integroitunut kaikkiin, pikemminkin eräät ovat sanoutuneet siitä irti. Ja tässä mielessä eurooppalaisen arvoyhteisön kriisi on länsimaiden kriisi: niin Slovakian, Unkarin kuin Suomenkin äärioikeistolainen liikehdintä osoittaa, miksi historiaa ja historiasta edelleenkin pitää oppia. Länsimaisia arvoja tai kulttuuria eivät uhkaa ISIS - niin kauhea järjestö kuin onkaan - vaan kaiken maailman breivikit ja immoset ja kaikenkarvaiset tomppeliritarit. Kaikkein suurin uhka on korviemme välissä, ja sen nimi on pelko.

Oslon keskusta pian Breivikin yhden miehen iskun jälkeen. 

Moukkien apartheid

Kun ministeri Jarpan avustaja Sakari Puisto ilmaisi huolestuksensa Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden luku- ja kirjoitustaidottomuudesta, peläten heitä olevan tulijoista viidenneksen (lähde: Uuninpankkopoika Sakari Timonen; alkuperäislähde Ylen uutisten haastattelu), ja sitten paljastuikin, että heitä onkin vain yksi viidestoistaosa, enemmän pitäisi olla huolissaan ministerin sidosryhmien eli kannattajien luku- ja kirjoitustaidottomuudesta, heitä kun taitaa olla ainakin tuo 4/5, ellei jopa 93%.

Niinpä ei olekaan ihme, että tässä maassa, jossa enemmistöksi itseään luuleva kovaääninen romulaisto, menevät väärät luvut täydestä, ja väärän tiedon johdattelemana meillä on apartheid, josta luultiin päästyn eroon jo kun de Klerk Mandelan vapautti.  Mainittu maa oli tietenkin Etelä-Afrikka, ja siellä oli vielä meidänkin aikanamme bussit värieroteltu matkustajien ihonvärin mukaan. Vaikka olihan tätä vielä monen meikäläisen vapauden ihmemaana ihailemassa USA:ssakin vielä ainakin 1950-luvulla, minkä tietää jokainen, joka tietää Rosa Parksin tapauksen.

Apartheid on nyt siirtynyt Suomeen. Tästä todisti väkevästi Ylen haastattelema kyseisestä maasta Suomeen adoptoitu Valtteri-poika, joka kertoi telkkarissa kokemuksiaan Suomesta, tästä maailman lukutaitoisimmaksi ja koulutetummaksi sanotusta maasta. Valtteri kertoi kohtaavansa Suomessa jatkuvasti rasismia, joka ilmee mm. siten, että häntä ei mm. olla päästetty ihonvärinsä vuoksi bussiin. Valtterilla on paljon enemmän pokkaa ja kanttia kuin kaikissa paskahousuissa yhteensä.

Se, mistä Valtteri todistaa, on aivan käsittämättömän rumaa ja surullista. Suomessa tapahtuu paljon käsittämättömän rumia ja surullisia asioita näinä päivinä, kuten nyt palmusunnuntaina, kun Perussuomalaisten provinssipamppu Terhi Kiemunki oli pilkannut virpovia maahanmuuttajalapsia, aikuiset projisoimassa pahaa oloaan tai muuten vain typeryyttään lapsiin. Onkin aivan loogista, että päättäjien kuiskaajat herättävät huomiotaan aivan vääriin asioihin, heidät kun ovat paikoilleen nostanut kirjoitustaidottomien korppikotkien edustama "kriittinen kansalaismedia". Kirjoitustaidottomien mediaa lukutaidottomille.

Pulu huhuili sinua

Olen sivulta seurannut nuoruudenystäväni Henri Hirvenojan edesottamuksia sen jo melkein neljännesvuosisadan aikana kun tiemme ovat vieneet eri suuntiin. Maailmalla Henri ei ole kadottanut itseään, ja tunnistan hänen kolmannen runokokoelmansa Pulu huhuili sinua sivulta sen nuoren miehen, johon tutustuin Västra Nylands folkhögskolanissa joululomalla 1989: maanläheisellä tavalla hieman dandyn maailmanmiehen, lahjakkaan oman tiensä kulkijan joka on yhtä lailla kotonaan Ristiinassa, Brysselissä, Keniassa tai Japanissakin. Se tie ei ole kaikkein suoraviivaisin, mutta se on Henrin tie. Henri edustaa katoavaa ihmislajia: hän on todellinen sivistysporvari. Henri voi antaa ehkä hieman esoteerisen vaikutelman, mutta hän ei ole snobi.

Arvostelijana minun pitäisi kutsua kirjoittajaa nimellä "Hirvenoja", mutta otan vapaukseni kutsua häntä Henriksi, koska me ainakin kerran olimme toisillemme Du.

Henrin ote on kevyen itseironinen, huvittuneen tarkkailijan á la Walter Benjamin. Henri jaksaa huvittua ja ilahtua arkipäiväisistä sattumuksista; pissiksistä bussissa ja ohimenevistä kohtaamisista kopiokoneella. Henri on samanaikaisesti onnistunut säilyttämään lapsenomaisen kykynsä ihmetellä ja ihastua, toisaalta hänen tekstissään on hieman reissussa rähjääntyneen maailmanmiehen sävyä, joka ei ymmärrä energiajuomien ja selfieiden nykynuorten maailmaa. Naiivismi on ehkä karissut, lapsenomaisuus ei. Ehkä maailmaa ei voikaan muuttaa, mutta nautittakoon sitten edes matkasta. Henrin kertojaminä yrittää etäännyttää itsensä sivustaseuraajaksi, mutta ääni on oma, yhtä ilmeisesti kuin Knausgårdin.

Henri ei ole kadottanut itseään matkoillaan. Tunnistan maailman josta hän kirjoittaa, ainakin askeleen kaiussa on jotain samaa kuin pöytälaatikkokirjoitelmissani niiltä ajoilta kun Henrin kanssa suunnittelimme Euroopan tai ainakin naisten valtaamista, ja vietin kokonaisia työpäiviä huoneen kokoisen kopiokoneen kanssa, Survo- ja SAS-manuaalien parissa. Nyt on jo aika hymyillä niille muistoille lämpimästi.

Henrin kolmanteen kokoelmaan on tarttunut mukaan matkamuistoja, tuokiokuvia vuosien varrelta. Japanilaistyylisen vähäeleisten byrokraattisten sonatiinien soittajasta näyttäisi olevan kehkeytynyt impressionisti.

Ihan liian kauan on kulunut aikaa siitä, kun tiemme erkanivat.

Oheen laitan syystalvesta 1990 kirjoittamani runon, niiltä ajoilta, kun omakin runoratsuni vielä laukkasi. Se kuvaa omaa versiotani siitä maailmastani, joka tangenteerasi Henrin kanssa:

This is life style

He will remain incomplete in his incompleteness.
“Mr Lee, he would like to play some sepak now, please.”
(Värit ovat vaarallisia.)
Keuhkosyövänkin voi saada tyylikkäämmin
(ja vaikka Barclay maistuukin pahalle.)
Toivottavasti en näytä tyhjätaskulta
parhaana drinkkiohjeena:
“Spiik slow”
avec un bacardi
nostamatta ulsterin lievettä.
mutta me emme valita vaan juomme Lansonia.
Lainahöyhenissä, tämä on isin auto, mainitsematta...

Miksi me emme silloin muistuttaneet häntä 
hänen olemassaolottomuudestaan.
Tärkeintä on lautasen sisältö
sitä syödään eri lailla riippuen ruoasta.
Toiset ottavat pihvinsä raakana,
jotkut antavat sen kypsyä.
Tänne asti eivät Tikkurilan bussit kierrä
(eikä golfpallo lennä).
Olen heitä varten, vaikken osaakaan 
solmia kravattisolmua.
“Kuoletko, minä en.”
Pitäisiköhän näitä kenkiä edes mainita.
Huomaatko, ei syty.
Konventionaalisen näkemyksen mukaan 
minun pitäisi olla jo nukkumassa.
Kylmä vuode kutsuu.
Näkemiin, saisinko hieman eristettä,
siis.
Miksi et silloin maininnnut niitä sukujuhliasi.
Yöpuku, yökerho.
Tämä ei lopu tähän.
(Tämä voisi olla opetus
en tiedä onko se.)
Miehetkin nimittäin tanssivat balettia.

Miten 45-vuotias saisi työtä?

Ilta-Sanomat esitti ns. asiantuntijoiden neuvoja, miten 40 vuotta täyttänyt voisi edistää työllistymistään. Käyn tässä nämä neuvot läpi, elämänikäisen työnhakijan kokemuksella. Kokemuksen suhteen olenkin vieläkin parempi, kokonaista viisi vuotta, kuin 40-vuotias. Olen siis kokemusasiantuntija, kuten läpilyönnin kynnyksellä oleva termi kuuluu. Asiantuntijoiden viisastelut on lihavoitu, kommenttini ovat tavallisella fontilla.

1. Aloita heti: Uusi työnhaku kannattaa aloittaa heti, kun töiden loppumisesta saa tietää. 

Ei kannata odottaa, että talo on palanut. Vai kannattaisiko sittenkin: viimeisen melkein 5 vuoden aikana, kokopäivätöissä ollessani, kilpailevat työtarjoukset eivät suoranaisesti ole tulvineet sisään ovista ja ikkunoista. Olisiko sittenkin tullut parempaa tulosta, jos olisin kokopäiväisenä työnhakijana saanut keskittää kaikki voimavarani työnhakuun? Työnhakuvinkit lähtevät aina siitä oletuksesta, että vain työttömät ovat työnhakijoita. 

2. Suhteet hyötykäyttöön. Kerro mahdollisimman monelle, että olet työnhaussa, esimerkiksi ystäville, sukulaisille, tutuille ja entisille työkavereille. Monien tuttavien työpaikoilla saattaa olla piilotyöpaikkoja, joista ei koskaan ehditä ilmoittaa missään julkisesti.

Tuskin ainakaan tätä kirjoitettaessa 1097 Facebook-kaverini joukossa on montakaan, jotka eivät tietäisi, että olen elinikäinen työnhakija. Näistä 1097:stä työpaikkavinkkejä minulle lähettää tasan yksi. Yksi näistä vinkeistä onkin johtanut työpaikkaan. Mitä piilotyöpaikkoihin tulee, niin kaikilla tietämilläni työnhakukursseilla ja rekrytointikonsulteilla on kaksi yhteistä piirrettä: kaikki aloittavat esityksensä lupaamalla kertoa, mistä piilotyöpaikkoihin pääsee kiinni. Toinen yhdistävä tekijä on se, että kaikki jättävät kertomatta, mistä niihin pääsee kiinni.

3. Ansioluettelon päivitys. Muista mainita ansioluettelossa kaikki erityisosaaminen, kuten työkoneiden tai tietokoneohjelmien käyttö, sillä työnantajat saattavat hakea joitain tiettyjä hakusanoja, kuten SAP-osaaminen tai kaivinkoneenkuljettaja.

Osaan norjaa ja Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälän ja jo kuopatun Winha-opintorekisteriohjelman, sekä paljon muitakin tietojärjestelmiä, jotka ovat siirtyneet tietojärjestelmien hautausmaalle. Voisiko ansioluetteloon laittaa sen, että tuntee klassisen äänilevymusiikin tai suomalaisen yleisurheiluhistorian läpikotaisin, tai että prosessointinopeus, kielellis-looginen ajattelu, luku- ja päässälaskunopeus ovat tutkitusti huippuluokkaa?

4. Omat erikoistaidot esiin. Omalla ajalla, omasta mielenkiinnosta hankitusta osaamisesta voi olla yllättävää hyötyä työnhaussa.

Taitaakin siis kuulua edellisen kategorian osaaminen tähän sarjaan, paitsi ne kuolleet ja kuopatut tietojärjestelmät.

5. CV internetiin. Ansioluettelon voi laittaa internetiin potentiaalisten työnantajien nähtäväksi esimerkiksi tekemällä profiilin LinkedIn-verkostoitumispalveluun tai laatimalla ansioluettelon TE-toimiston CV-nettiin. Molemmissa työnantajat voivat käydä katsomassa potentiaalisten työntekijöiden ansioluetteloita ja LinkedIn:issä voi verkostoitua esimerkiksi tuttavien ja kollegojen kanssa työn merkeissä.

Tähän on kulunut niin paljon kahvia ja tupakkia, ja tulos on ollut nolla, niin että kai sitä seeveetä voisi viilata vielä tsiljoonannen rekrytointikonsulentin kanssa vieläkin paremmaksi. Tai ainakin jotakin niistä kuudesta versiostani.

6. Opiskele uusi ammatti. 

Ensimmäinen hyvä neuvo! Näin harkitsenkin tekeväni.

7. Taitojen kartutus itseopiskelulla. Erilaiset itseopiskeluun soveltuvat verkkokurssit ovat nykyisin internetin avulla kaikkien saatavilla. Ilmaisia verkkokursseja löytyy, varsinkin englanninkielentaitoisille, alalta kuin alalta. Sivutoimisesti ja edullisesti voi opiskella myös esimerkiksi kansalaisopistossa tai avoimessa yliopistossa sekä kirjastoja hyödyntäen.

Tätä pitäisi avata enemmän, Mitä pitäisi opiskella? 

8. Itsensä työllistäminen. Yrittäjäksi ryhtyminen ja omasta työllisyydestään huolehtiminen on hyvä vaihtoehto. Työuralta on saattanut kertyä asiantuntemusta tai taitoja, joita voi myydä eteenpäin yrittäjänä. Uuden alan haltuunotto ja yrittäjäksi ryhtyminen on myös mahdollista. Apua ja tietoutta yrittäjyydestä saa esimerkiksi TE-toimistosta.

Hyvästä tiedä, mutta se alkaa kohta olemaan ainut vaihtoehto. "Ota vuoteesi ja kävele". Näin teinkin talvella 2004, jolloin TE-toimisto suoranaisesti työnsi minut NYP-uusyrityskeskuksen neuvojan kautta ottamaan pankkilainaa, perustamaan toiminimen ja hups, näin olinkin pois rumentamasta tilastoja, Velat sain maksettua vuonna 2012 vai oliko se 2013. Vahingosta en ainakaan viisastunut, sillä tämä alkaa olemaan kohta taas potentiaalinen vaihtoehto. 

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mitä Habermas sanoisi MV-julkaisusta

Habermas esittää marginalisoitumisen reaktiona kahdelle yhteiskunnalliselle kehityskululle. Ensimmäistä kehityskulkua hän kutsuu liberaalin julkisuuden hajoamiseksi. Liberaali julkisuus edellytti hänen mukaansa aktiivista, asioista kiinnostunutta, valveutunutta kansalaisuutta. Tätä hajoamista kiihdyttävät sähköiset viestimet, joiden kautta viesti valikoituu ja usein muuntuu toisen tai kolmannen käden tiedoksi, lopulta pelkäksi kuulopuheeksi. (Habermas 1934, 39.) Näyttää siltä kuin Habermas olisi jo 80-luvulla ounastellut internetiä ja MV-lehteä ja kupliksi kutsuttua, valikoitua sosiaalisen median kautta välittyvää suhdetta sosiaalisuuteen, julkisuuteen ja tietoon: 

”Voimme havaita sanojen yhä enemmän korvautuvan kuvilla, ja myös sellaisten kategorioiden kuin mainonta, politiikka, viihde, informaatio sekoittuvat keskenään – seikka jota jo (Theodor) Adorno kritisoi” (emt., 38). 

Toista marginalisaatioon mahdollisesti johtavaa kehityskulkua, joka on edellisen seuraus, Habermas kutsuu politiikan tyhjenemiseksi, politiikan legitimaation edellytys kun on valistunut kansalainen. Poliittinen kodittomuus lisääntyy. Reaktioina tähän nähdään mielenosoituksia, erilaisia protestiliikkeitä, erilaista alakulttuurista vastarintaa, yritystä ottaa haltuun merkitystyhjiö. (emt., 38- 9.) 
Tämä toinen kehityskulku tarkentaa ensimmäistä kehityskulkua. Kyse ei ollutkaan niinkään julkisuuden hajoamisesta, vaan tarkemmin sanoen polarisaatiosta, jossa vakiintuneet poliittiset puolueet tyhjenevät kaikesta sosiaalisen liikkeen ominaisuuksista, kuivettuen osaksi systeemiä, kun taas protestiliikkeet ja alakulttuurit muodostavat vastajulkisuuden, joka vastakohdaksi systeemiin yrittää muuntaa todellisuutta. Tässä Habermas selvästi hahmottelee oman käsityksensä marginaalien toimijuuden mahdollisuuksista; näiksi marginaaleiksi Habermas mainitsee vanhukset, nuoret, feministit, homoseksuaalit, vammaiset, aktiiviset työttömät ja esimerkiksi radikaalit ammatinharjoittajat ja vihreät kotiäidit. (emt., 39). 

Tämä on tietenkin oma luentani Habermasista, kuten eilinenkin. En ole tarkistanut asiaa häneltä itseltään. Osaan kuitenkin lukea. 

(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)

Mitä Habermas voisi sanoa yhteiskuntasopimuksesta

Jürgen Habermasin mukaan silloin on kyse vallasta, jos pystyy oikeuttamaan omat intressinsä yleiseksi intressiksi (Habermas 1994, 35). Äärimmillään tämä valta on silloin, kun vallasta syrjäytyneetkin – tai syrjäytetyt - kokevat nämä intressit siinä määrin yleistetyiksi, että uskovat, tai uskottelevat, että heidän omien etujensa vastaiset päätökset ovat lopulta heille hyödyksi. 

Habermasin sanoin: 

”Eräs argumentti, joka nykyään (sic!) esimerkiksi herättää tällaisia epäilyjä, esiintyy usein sosialidemokraattisissa lausunnoissa: on tuettava niitä ja niitä investointisuunnitelmia ”työpaikkojen turvaamiseksi” (emt., 35). 

Habermas on hyvin epäileväinen reiluuden mahdollisuudelle edelläkuvatun laisessa valta-asetelmassa, jota hän jo edellä pohjusti. Hän jatkaa: 

”Ei kannata odottaa reilua kompromissia silloin, kun osapuolilla ei ole tasaveroisia valta-asemia tai mahdollisuuksia uhata toisiaan” (emt., 35).

Esimerkiksi nyt parhaillaan käytävissä ”yhteiskuntasopimuksissa” hallitus on onnistunut tavoitteissaan, jos ne ryhmät, jotka ovat tässä sopimuksessa ainakin lyhyellä aikavälillä yksinomaan antamispuolella niin että he joutuvat hyväksymään jopa torjuntavoitot oikeiksi voitoiksi, uskovat, että heitä kurittavat päätökset esimerkiksi tuovat Suomeen lisää työpaikkoja, siinäkin tapauksessa, että verotusta pienennettäisiin eikä näitä uusia työpaikkoja syntyisi esimerkiksi yliopistoihin, jonne yliopistoista irtisanotut voisivat palata yhteiskuntasopimukseksi kutsutun ja väliaikaiseksi väitetyn matokuurin jälkeen. Esittämäni esimerkki on yhteneväinen Habermasin oman, autenttisen esimerkin kanssa, vaikka puolueet ovatkin vaihtuneet. 
En tietenkään ole keskustellut Habermasin kanssa, luenko häntä oikein. Tämä on vain yksi luenta, kuten ihmistieteissä kaikki tulkinnat ovat, kuitenkin mahdollinen.

(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)

Hyvätuloisten uudistus

Jos Sote-uudistukseksi kutsutusta Iisakin kirkosta tulisi vielä Sipilän hallituskaudella jotain, niin siinä saavat molemmat hallituspuolueet jotakin: Kepu saa maakuntansa, ja Kokoomus veroparatiisinsa. Perussuomalaisista ei sen enempää voi tässä yhteydessä mainita, paitsi että he siunaavat tämän sopimuksen äänettöminä yhtiömiehinä.

Uudistuksen taustalla häärineen arviointiryhmän johtajan, Tukholman Karolinska Institutetin professori Mats Brommelsin mukaan palveluiden tuottajille maksettavien korvausten ja potilasmaksujen on oltava samojen kaikille palveluntarjoajille. Koska porvarihallitukselle on ideologisesti mahdotonta nostaa veroastetta, ainoaksi vaihtoehdoksi kustantaa uudistus jää Brommelsin mukaan "yllättäen" nostaa potilasmaksuja.

Pienituloiset, jotka käyttävät terveyskeskuksia, pannaan siis kärsimään nahoissaan suurempituloisten valinnanvapaudesta, nousevien potilasmaksujen muodossa. Kansan, etenkin pienituloisen kansanosan, terveydestä viis, kunhan hyvätuloiset saavat valinnanvapautensa ja yksityisten palveluntarjoajien verot piilotetaan veroparatiiseihin, joista käsin niillä ei voida kustantaa esimerkiksi pienituloisia hyödyttäviä julkisia palveluita.

Sellainen on Sote á la Kokoomus.

Ylen uutisen aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kun opin kuuntelemaan musiikkia

Tullessani koulusta kotiin yläkoululaisena, äitini oli ostanut meille pari oikeaa klassista äänilevyä, ja pari vähemmän oikeaa. Meillä oli myös stereosarja, dekki, kuten ne siihen aikaan olivat. Siinä, kuten dekeissä säännönmukaisesti, etenkin Philipsin, levysoitin oli heikko kohta. Onneksi sentään se kesti muutaman vuoden niin että opin kuuntelemaan musiikkia.

Ensimmäinen oikea levy sisälsi Mozartia: Ferenc Fricsayn johtamat Wienin sinfonikot esittivät Mozartin 39. ja 40. sinfoniat. Toinen kunnollinen levy sisälsi myös Mozartia.

Mozartin 20. ja 21. pianokonserton sisältävä levy opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Siinä Friedrich Gulda soitti, Abbado johti Wienin filharmonikkoja. Wienin filharmonikot soittavat Mozartia kuin ei yksikään toinen orkesteri, Gulda ei ole niin kummoinen Mozart-pianisti. Mozart on naurua kyynelten naurun lävitse, ja lapset ja vanhukset tavoittavat hänestä tämän tason. Itsensä liian vakavasti ottaville nuorille ja keski-ikäisille Mozart on usein tavoittamattomissa, he kuulevat vain naurun, joka heiltä itseltään on päässyt unohtumaan,

Mozart avasi minulle musiikin maailman, vaikka olen vain harvoin unohtanut ottaa itseni liian vakavasti. Onneksi osasin alusta alkaen suodattaa itkun naurun lävitse.

Kiitos Markku Alikoskelle innoituksesta!

Klikkaamalla otsikkoa voi kuunnella 20. konserton Guldan, wieniläisten ja Abbadon esityksenä.

Asuntolainojen omavastuun seuraukset

Heinäkuusta alkaen asuntolainoihin tulee 10% omavastuu. Tämä tarkoittaa sitä, että vähintään tuo 10% asuntolainasta pitää olla joko säästettyinä, sijoituksina tai muina vakuuksina. Veikkaan, että tätä omavastuuta perustellaan asuntomarkkinoiden ylikuumenemisella, mikä tarkoittaa yleisen tulkinnan mukaan sitä, että nyt olisi myyjän markkinat, mikä pitäisi asuntojen hintatason keinotekoisen korkealla.

Tarjottava lääke on kuitenkin väärä, sillä eivät asuntomarkkinat ole ylikuumentuneet. Pikemminkin ne ovat seisahtuneet, kun kupla on puhjennut, ja myyjät koettavat rääpiä edes omansa takaisin. 10% omavastuu tulee merkitsemään sitä, että sittenpä on ainakin asuntojen myyjien saatava omansa takaisin, sillä jollainhan pitää se 10% omavastuu pystyä kustantamaan.

Päätös asuntolainojen omavastuusta tarkoittaa sitä, että sitten ei ainakaan ole asuntojen hinnoissa neuvotteluvaraa.

Ammattitaitosuoja vain työttömille insinööreille

Wikipedian mukaan

"Työvelvollisuus on Suomen laissa tunnettu poikkeusolojen aikainen velvollisuus, joka koskee kaikkia Suomessa asuvia 17–64-vuotiaita henkilöitä. Sitä voidaan käyttää valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa eli sodan, sodan uhan, kiristyneen kansainvälisen tilanteen, maailmankaupan häiriön tai suuronnettomuuden aikana. Työvelvollisuuden tarkoituksena on varmistaa työvoiman saanti yhteiskunnan toimintojen kannalta kriittisissä tehtävissä. Perustana työvelvollisuudelle on Suomen perustuslaissa säädetty yleinen maanpuolustusvelvollisuus. Kuten muistakin poikkeustilavaltuuksista, myös työvelvollisuudesta säädetään tasavallan presidentin asetuksella, jonka eduskunta sitten hyväksyy."

Ammattitaitosuoja suojaa käytännössä sitä vastaan, että tämä poikkeusolovelvollisuus otettaisiin käytäntöön rauhan aikana. Ilmeisesti nyt sitten on työ- ja oikeusministeri Jarppa Lindströmin mielestä sota, sodan uhka, kiristynyt kansainvälinen tilanne, maailmankaupan häiriö tai suuronnettomuus, kun ammattitaitosuoja tulisi hänen mielestään purkaa. Maailmankaupan häiriötä Jarppa ei ole aiemmin myöntänytkään, hänen mielestään varmaankin globaalissa katsannossa korkeahko kustannustasomme on puhtaasti endogeenistä perua. Suomeksi: osaamisemme onkin ylikoulutusta.

Syystäkin insinööriliitossa kauhistuttiin. Sen puheenjohtaja Pertti Porokari inahti, että "haluaako ministeri todellakin, että yhteiskunnan rahoilla koulutetut osaajat pistetään välittömästi tekemään aivan muita töitä kuin mihin heillä olisi osaamista?"

No, ei tämä ole ministerin haluista kiinni, eikä edes TE-toimistosta, jota ministerin patistelu ainoastaan laittaisi siunaamaan nykytilan. Nimittäin nythän yhteiskunnan rahoilla koulutetut osaajat pistetään tekemään aivan muita töitä kuin mihin heillä olisi osaamista, ihan ilman TE-toimiston väliintuloa. Vai mitä se sitten on, kaksi valtiotieteiden maisteria osastonsihteereinä, joista toinen on toistuvasti todettu työhönsä sopimattomaksi ja jo työhaastattelussa todettu ylipäteväksi? Niin että älkää puhuko ammattitaitosuojasta valtiotieteiden maisterille, insinöörit, kun kyse ei ole siitä, missä ajassa niitä aivan muita töitä pitäisi tarjota, kun niitä töitä annetaan jo ennen kuin edes on ehtinyt työttömäksi. Miksi ihmeessä ammattitaitosuoja olisi insinöörien yksinoikeus, ja miksi työttömäksi jääminen on sen edellytys? Eikö ammattitaitosuoja kuulu töissäkäyville? Eikö heitä pitäisi suojella joutumasta töihin, joka leimaa heidät työnhakijoina epäonnistuneiksi maistereiksi, oloihin, jotka olisivat kunniaksi vain orjille, ensi ja viime kädessä syntipukeiksi kaikkiin virheisiin, joita organisaatiossa tehdään kaikilla tasoilla?

Älkää insinöörit nillittäkö pliis. Toivotan insinöörit tervetulleiksi akateemisten osaajien työmarkkinoille, markkinoille, jossa sellainen ammattiliitto, joka hyväksyy meidät jäsenekseen, ei edustakaan meitä.

Uuden Suomen jutun ammattitaitosuojan purkamisesityksestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.