"Kun työntekijöillä ei ole mahdollisuutta rakentavasti vastata ylhäältä alaspäin suuntautuvaan organisatoriseen vallankäyttöön, työntekijät turhautuvat ja vastarinta voi saada rajujakin muotoja. Vaikka häiriökäyttäytymiseksikin tulkitut vastarinnan muodot ovat organisaation (tuotannollisen toiminnan) kannalta dysfunktionaalisia, ne ovat täysin funktionaalisia "häiriköijien" itsensä kannalta. Ne pitävät yllä ihmisten autonomian tunnetta, itsekunnioitusta ja arvokkuutta sekä työntekijöinä että ihmisinä yleensä. Vastarinta myös tasapainottaa loukattua oikeudenmukaisuutta." (Brunila & Isopahkala-Bouret 2014, 108.)
Kaiken edellä sanotun voin vahvistaa kokemuksestani: jos vaikutusmahdollisuudet omaan työhön, saati organisaatioon, ovat olemattomat, niin silloin oman reviirin, integriteetin ja itsekunnioituksen raivaamiseksi on käännettävä kaikki kivet, jos ei muuten, niin hienovaraisella sabotoimisella, jolla osoitetaan sisäisasiakkaille heidän oma paikkansa ja samalla alleviivataan sitä, että vaikka tehtävässä ei oikeastaan kuuluisikaan osata juuri mitään, niin osataanpa nyt kuitenkin.
Vaikka tietotyön sanotaan lisäävän työn autonomiaa ja mielekkyyttä, tämä ei päde kaikkiin. Joillakin se lisää, toisilla se vähentää, joten se itse asiassa lisää polarisaatiota autonomian ja mielekkyyden suhteen. Yritykset ovat taylorisoineet myös tietotyötä, esimerkiksi puhelinkeskuksista on tullut "informaatioajan hikipajoja, joissa työtä arvioidaan ja valvotaan sekunnin tarkkuudella tehokkuuden lisäämiseksi." Puhelinpalvelukeskuksissa "työntekijöiden ja työsuoritusten valvonta toteutuu usein "sähköisen panoptikonin" välityksellä." Esimiehet mittaavat, kuuntelevat ja pisteyttävät, ja tavoitteet asetetaan tiimeittäin. Liukuhihna asetetaan "korvien väliin". (emt. 109-110).
Kaikki edellä sanottu pätee HUS Servisin tekstinkäsittelijöihin, eikä tämä kaikki olisi ollut mahdollista, jos ei kyseistä toimintoa oltaisi liikelaitostettu. Esimerkkinä tästä mainitsen tuloksellisuuspalkkion: vaikka se oli henkilökohtainen, se aika ajoin uhattiin poistaa kokonaan kaikilta, jos joku tekstinkäsittelijöistä erehtyi valitsemaan kuormasta eli erikoistumaan sellaisen erikoisalan tekstien kirjoittamisiin, jotka hän osasi. Toinen esimerkki ovat pistokokeet, joita väitettiin tehtävän tekstien laadun tarkkailemiseksi. Kolmanneksi, valvonta ilmeni konkreettisesti tietokonelokeja vahtimalla, ja jos joltain työasemalta ei tullut tallennettuja työsuorituksia 15 minuttiin, kyseisen työaseman omistaja saattoi joutua puhutteluun.
"Mitä vahvemmaksi pätkätyöntekijä arvioi omat mahdollisuutensa työllistyä työttömäksi jäädessään, sitä vähemmän hän kokee stressiä ja uupumusta. Työllistymisusko on yksilölle voimavara, jota voidaan vahvistaa yhteiskuntapoliittisilla toimilla." (emt., 124.)
Kyllä niitä keinoja on työpaikoillakin. Niitä keinoja kutsutaan työpaikkakoulutukseksi, ja toinen keino on työn mielekkyydellä ja haastavuudella sen varmistaminen, että työntekijän ajatteluväline ei pääse ruostumaan. Ainakaan edellämainituilla tekstinkäsittelijöillä tuskin oli työllistymisuskoa, eläkeikää lähentevillä, kansakoulupohjaisilla, parhaimmillaan merkonomipohjaisilla naisilla,
(lähde: Brunila, Kristiina & Isopahkala-Bouret Ulpukka (toim.): Marginaalin voima! Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseura, Vantaa 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti