Pulu huhuili sinua

Olen sivulta seurannut nuoruudenystäväni Henri Hirvenojan edesottamuksia sen jo melkein neljännesvuosisadan aikana kun tiemme ovat vieneet eri suuntiin. Maailmalla Henri ei ole kadottanut itseään, ja tunnistan hänen kolmannen runokokoelmansa Pulu huhuili sinua sivulta sen nuoren miehen, johon tutustuin Västra Nylands folkhögskolanissa joululomalla 1989: maanläheisellä tavalla hieman dandyn maailmanmiehen, lahjakkaan oman tiensä kulkijan joka on yhtä lailla kotonaan Ristiinassa, Brysselissä, Keniassa tai Japanissakin. Se tie ei ole kaikkein suoraviivaisin, mutta se on Henrin tie. Henri edustaa katoavaa ihmislajia: hän on todellinen sivistysporvari. Henri voi antaa ehkä hieman esoteerisen vaikutelman, mutta hän ei ole snobi.

Arvostelijana minun pitäisi kutsua kirjoittajaa nimellä "Hirvenoja", mutta otan vapaukseni kutsua häntä Henriksi, koska me ainakin kerran olimme toisillemme Du.

Henrin ote on kevyen itseironinen, huvittuneen tarkkailijan á la Walter Benjamin. Henri jaksaa huvittua ja ilahtua arkipäiväisistä sattumuksista; pissiksistä bussissa ja ohimenevistä kohtaamisista kopiokoneella. Henri on samanaikaisesti onnistunut säilyttämään lapsenomaisen kykynsä ihmetellä ja ihastua, toisaalta hänen tekstissään on hieman reissussa rähjääntyneen maailmanmiehen sävyä, joka ei ymmärrä energiajuomien ja selfieiden nykynuorten maailmaa. Naiivismi on ehkä karissut, lapsenomaisuus ei. Ehkä maailmaa ei voikaan muuttaa, mutta nautittakoon sitten edes matkasta. Henrin kertojaminä yrittää etäännyttää itsensä sivustaseuraajaksi, mutta ääni on oma, yhtä ilmeisesti kuin Knausgårdin.

Henri ei ole kadottanut itseään matkoillaan. Tunnistan maailman josta hän kirjoittaa, ainakin askeleen kaiussa on jotain samaa kuin pöytälaatikkokirjoitelmissani niiltä ajoilta kun Henrin kanssa suunnittelimme Euroopan tai ainakin naisten valtaamista, ja vietin kokonaisia työpäiviä huoneen kokoisen kopiokoneen kanssa, Survo- ja SAS-manuaalien parissa. Nyt on jo aika hymyillä niille muistoille lämpimästi.

Henrin kolmanteen kokoelmaan on tarttunut mukaan matkamuistoja, tuokiokuvia vuosien varrelta. Japanilaistyylisen vähäeleisten byrokraattisten sonatiinien soittajasta näyttäisi olevan kehkeytynyt impressionisti.

Ihan liian kauan on kulunut aikaa siitä, kun tiemme erkanivat.

Oheen laitan syystalvesta 1990 kirjoittamani runon, niiltä ajoilta, kun omakin runoratsuni vielä laukkasi. Se kuvaa omaa versiotani siitä maailmastani, joka tangenteerasi Henrin kanssa:

This is life style

He will remain incomplete in his incompleteness.
“Mr Lee, he would like to play some sepak now, please.”
(Värit ovat vaarallisia.)
Keuhkosyövänkin voi saada tyylikkäämmin
(ja vaikka Barclay maistuukin pahalle.)
Toivottavasti en näytä tyhjätaskulta
parhaana drinkkiohjeena:
“Spiik slow”
avec un bacardi
nostamatta ulsterin lievettä.
mutta me emme valita vaan juomme Lansonia.
Lainahöyhenissä, tämä on isin auto, mainitsematta...

Miksi me emme silloin muistuttaneet häntä 
hänen olemassaolottomuudestaan.
Tärkeintä on lautasen sisältö
sitä syödään eri lailla riippuen ruoasta.
Toiset ottavat pihvinsä raakana,
jotkut antavat sen kypsyä.
Tänne asti eivät Tikkurilan bussit kierrä
(eikä golfpallo lennä).
Olen heitä varten, vaikken osaakaan 
solmia kravattisolmua.
“Kuoletko, minä en.”
Pitäisiköhän näitä kenkiä edes mainita.
Huomaatko, ei syty.
Konventionaalisen näkemyksen mukaan 
minun pitäisi olla jo nukkumassa.
Kylmä vuode kutsuu.
Näkemiin, saisinko hieman eristettä,
siis.
Miksi et silloin maininnnut niitä sukujuhliasi.
Yöpuku, yökerho.
Tämä ei lopu tähän.
(Tämä voisi olla opetus
en tiedä onko se.)
Miehetkin nimittäin tanssivat balettia.