Habermas esittää marginalisoitumisen reaktiona kahdelle yhteiskunnalliselle kehityskululle. Ensimmäistä kehityskulkua hän kutsuu liberaalin julkisuuden hajoamiseksi. Liberaali julkisuus edellytti hänen mukaansa aktiivista, asioista kiinnostunutta, valveutunutta kansalaisuutta. Tätä hajoamista kiihdyttävät sähköiset viestimet, joiden kautta viesti valikoituu ja usein muuntuu toisen tai kolmannen käden tiedoksi, lopulta pelkäksi kuulopuheeksi. (Habermas 1934, 39.) Näyttää siltä kuin Habermas olisi jo 80-luvulla ounastellut internetiä ja MV-lehteä ja kupliksi kutsuttua, valikoitua sosiaalisen median kautta välittyvää suhdetta sosiaalisuuteen, julkisuuteen ja tietoon:
”Voimme havaita sanojen yhä enemmän korvautuvan kuvilla, ja myös sellaisten kategorioiden kuin mainonta, politiikka, viihde, informaatio sekoittuvat keskenään – seikka jota jo (Theodor) Adorno kritisoi” (emt., 38).
Toista marginalisaatioon mahdollisesti johtavaa kehityskulkua, joka on edellisen seuraus, Habermas kutsuu politiikan tyhjenemiseksi, politiikan legitimaation edellytys kun on valistunut kansalainen. Poliittinen kodittomuus lisääntyy. Reaktioina tähän nähdään mielenosoituksia, erilaisia protestiliikkeitä, erilaista alakulttuurista vastarintaa, yritystä ottaa haltuun merkitystyhjiö. (emt., 38- 9.)
Tämä toinen kehityskulku tarkentaa ensimmäistä kehityskulkua. Kyse ei ollutkaan niinkään julkisuuden hajoamisesta, vaan tarkemmin sanoen polarisaatiosta, jossa vakiintuneet poliittiset puolueet tyhjenevät kaikesta sosiaalisen liikkeen ominaisuuksista, kuivettuen osaksi systeemiä, kun taas protestiliikkeet ja alakulttuurit muodostavat vastajulkisuuden, joka vastakohdaksi systeemiin yrittää muuntaa todellisuutta. Tässä Habermas selvästi hahmottelee oman käsityksensä marginaalien toimijuuden mahdollisuuksista; näiksi marginaaleiksi Habermas mainitsee vanhukset, nuoret, feministit, homoseksuaalit, vammaiset, aktiiviset työttömät ja esimerkiksi radikaalit ammatinharjoittajat ja vihreät kotiäidit. (emt., 39).
Tämä toinen kehityskulku tarkentaa ensimmäistä kehityskulkua. Kyse ei ollutkaan niinkään julkisuuden hajoamisesta, vaan tarkemmin sanoen polarisaatiosta, jossa vakiintuneet poliittiset puolueet tyhjenevät kaikesta sosiaalisen liikkeen ominaisuuksista, kuivettuen osaksi systeemiä, kun taas protestiliikkeet ja alakulttuurit muodostavat vastajulkisuuden, joka vastakohdaksi systeemiin yrittää muuntaa todellisuutta. Tässä Habermas selvästi hahmottelee oman käsityksensä marginaalien toimijuuden mahdollisuuksista; näiksi marginaaleiksi Habermas mainitsee vanhukset, nuoret, feministit, homoseksuaalit, vammaiset, aktiiviset työttömät ja esimerkiksi radikaalit ammatinharjoittajat ja vihreät kotiäidit. (emt., 39).
Tämä on tietenkin oma luentani Habermasista, kuten eilinenkin. En ole tarkistanut asiaa häneltä itseltään. Osaan kuitenkin lukea.
(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)
(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti