Ihanteet ahtaalla

Jos työ tappaa ihanteet, tarjoten sarjan pettymyksiä toinen toisensa jälkeen, silloin tarvitaan vastapainoksi harrastuksia, joissa ihanteita pitäisi voida päästä toteuttamaan. Puoluepolitiikka, jossa omat tavoitteet vesittyvät kertaalleen ensin omien, sitten toisten toimesta, ei ole tällainen paikka: vaikka se on harrastus, sen logiikka toimii kuten palkkatyön ja muiden instituutioiden, tai kuten kasvatustieteilijä sanoisi, toimintajärjestelmien. Minä olen kuitenkin sosiologi, ja puhun instituutioista.

Poliittinen toiminta - tarkoittaen järjestötoimintaa, yhtymistä samanmielisten kanssa - itsessään voi olla kivaa: samanhenkisten kanssa maailmanparannussuunnitelmien tekeminen ja luottamustehtävät asioissa, joiden parissa pääsee toteuttamaan ihanteitaan. Sekin tosin on kyseenalaista, jos ainut muoto, jossa näitä ihanteita pääsee toteuttamaan, on sen priorisoiminen, mihin kohtaan giljotiini putoaa. Sen sijaan en ole niin vakuuttunut, mistä kohtaa kunnallispoliitikkaa ihanteille löytyy sijaa, etenkin jos kompromissien tekeminen tuntuu väkivallalta omia ihanteita kohtaan, ja on luonteeltaan perimmiltään solisti eikä joukkuepelaaja. Reaalipolitiikkakin tarjoaa väistämättä pettymyksiä toisensa jälkeen.

Edellä sanotusta huolimatta, tunnen sen verran hyvin itseni, että veri vetää, ja ihanteet tappava palkkatyö tarvitsee vankan vastapainon, ja mistäs muualta sen saisi kuin puoluepolitiikasta, antaahan se mahdollisuuden siihen, että harrastuksesta voi tulla edes kvasityö.