Mitä ***a, Iltalehti

Eilisiä Iltalehden lööppi- ja etusivun otsikoita:
"Pohjoismaiden ministereiltä uusi linja: elintasopakolaiset esiin ja ulos."
"Imaami ehdottaa: useita suurmoskeijoita Suomeen. Ehkäisee musliminuorten radikalisoitumista."
 "Sisäministeri Orpo: Vastaanottokeskusten ympäristössä turvallisuusriski."
"Muslimit haluavat verotusoikeuden."

Olen jo aikaisemmin ollut huomaavinani, että kyseinen julkaisu on valinnut linjansa, ja se on irtonumeromyynti niille, jotka muuten lukevat MV:a. Tätä ei voi olla huomaamatta, lööpit tunkevat vastaan silmistä ja korvista, vaikken kyseistä kasettaa ostakaan, joten en valitettavasti voi laittaa sitä boikottiin.

Tänään sama linja jatkuu:

"Tekeekö Venäjä politiikkaa turvapaikanhakijoilla?"
"Suomalaistaustaisen perheen teinityttö vapautettiin Isisin kynsistä."

IL:n linja on sellainen, että jos mitään kohun väärtiä ei ole, se nostattaa itse sen kohun. IL lietsoo vihaa turvapaikanhakijoita kohtaan. Osaan kuvitella, miten hompanssit hihkuvat innoissaan näistä suurmoskeijoista, eikä tarvitse vain kuvitella, sillä onhan Facebookissa niitä vastustava ryhmäkin. Varmaan hakkaavat jo sormiaan kipeiksi oksentaessaan näppäimistöilleen. Toivottavasti se protestointi hyytykin sitten näppikselle. Verotusoikeudesta taas ei ole pitkä matka siihen, että joku keksii, että jos verotusoikeus, niin sitten myös oikeus, liukkaan pinnan Sharia-argumentti. Ja senhän pitäisi olla positiivista, että tyttö vapautettiin, mutta mitään uutista ei olisikaan, jos ei oltaisi mainittu Isisiä.

Kysymys "Tekeekö Venäjä politiikkaa turvapaikanhakijoilla?", osoittaa lopullisesti lehden linjan. Jos uutista ei ole, lehti esittää oman epäilynsä, luulonsa tai luulottelunsa. Ihan yhtä hyvin minä voisin ihmetellä, onko Kuu juustoa.

Kehotan siis boikotoimaan Iltalehteä. Minä olen hengessä mukana, mutta ei se muuta mitään, sillä en muutenkaan näitä lehtiä osta.

Iltasanomat ei ole aivan yhtä kauhea, vaikka kyllä hekin kirjoittavat:
"Viranomaiset huolissaan Venäjän rajan vuotamisesta. Uusi pakolaisaalto Idästä?"

Tämä on tätä POIKA SÖI ÄIDIN laittamat lihapullat -journalismia. Että kehtaakin kutsua itseään toimittajaksi, henkilö, joka työskentelee tällaisessa julkaisussa.

Eivät soittajat saa hikoilla, kuulijoiden pitää

Säveltäjä-kapellimestari Richard Straussin suuhun on laitettu luonnehdinta (hänen) kapellimestaritaiteesta(an), että ei soittajien pidä hikoilla, kuulijoiden pitää. Straussilla sanottiin olevan teknisessä mielessä hyvin ekonominen johtamistyyli, ja soivassa tuloksessa korostui klassillinen kohtuus.

Sama pätee, tai päti, mitä voimakkaimmin Otto Klempereriin, Straussista seuraavan sukupolven aikalaiseen. Kuitenkaan edellä sanotun ei tarvitse tarkoittaa sitä, että musiikista olisi tapettu kaikki afekti. Tunteita ei pidä sekoittaman sentimentaalisuuteen, siirapissa lötjöilyyn. Tämän Klemperer tajusi paremmin kuin moni, itse asiassa useimmat, ja tästä parhaita esimerkkejä on hänen levytyksensä Brucknerin kuudennesta sinfoniasta, joka on parhaita Bruckner-levytyksiä, sinfonialevytyksiä ja levytyksiä ylipäätään mistään.

Klemperer ei herkutellut sointiväreillä. Hänellä oli yksi sointiväri, omanlaisensa. Soittajalle, joka kerran oli erehtynyt kommentoimaan Klempererin tempoa epäplausiibeliksi, hän oli todennut "bloss ein Tempo". Tempojakin oli vain yksi, Klempererin.

Klemperer piti otteen tiukasti näpeissään, ammatillisesti. Yksityishenkilönä hän oli eksentrinen miltei vaarallisuuteen saakka; itseään sänkyynsä piipullaan polttanut, joskus kaduille alusvaatteissaan juoksennellut, naisille sopimattomia ehdotellut Klemperer kärsi mitä ilmeisimmin bipolaarihäiriöstä, mitä ei tunnettu vielä hänen aikanaan. On tämä sitten hulluutta tai ei, niin muusikkona hänellä oli kaikki kontrolli tekemisiinsä, ja muidenkin. Kaikki yksityiskohdat kuuluvat, ja rytmit ovat äärimmäisen selkeitä, jos niistä nyt pahanpuhujien mielestä voidaan puhua.

Klempererin alleviivaamaton ja täysin epäsentimentaalinen tyyli näyttää musiikin sen todellisessa valossa, tekemättä sille kuitenkaan harnoncourt- tai saraste -tyyppistä ruumiinavausta. Sitä järkyttävämmältä se sitten kuulostaakin. Mikään musiikki ei ole koskaan järkyttänyt minua samassa mittakaavassa kuin Brucknerin kutonen, Klempererin johtamana.

Klempererin sointi oli äärimmäisen erotteleva, paikoitellen raakakin hienostelemattomuudessaan, jousien sointi jalo. Jousissa kuulee jopa puun, jota soittimiin on käytetty. Jos sointi olisi ruokaa, Klempererin Philharmonia Orchestra olisi taikinajuuresta kotona leivottua ruisleipää, tai riuskaa lihapataa. Klemperer jaotteli jousisektion kahteen osaan, ja stereovaikutelma on tämän takia hyvin erotteleva. Kaikkein silmiinpistävintä on kuitenkin puupuhallinvoittoisuus; Klemperer luotti orkesterinsa - Lontoon Philharmonia Orchestran - loistaviin yksilöihin, joita oli etenkin puupuhaltimissa, kuten Dennis Brain käyrätorvessa, Gareth Morris huilussa ja ennen kaikkea oboisti Sidney "Jock" Sutcliffe, joka määritti orkesterin.

Sutcliffen oboe puhui, silloin kun orkesterilla oli jotakin asiaa. Ja sillä oli asiaa, etenkin Brucknerin 6.sinfonian hitaassa osassa. Siinä se itki oman ensirakkauteni päättymistä, Sutcliffen oboe.

Klempererin (ja Sutcliffen) levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Harjakenraali Soini

Jos ei muuten olisi ollut selvää, millainen puolue Perussuomalaiset ovat, nyt on. Kaikkein pahin majesteettirikos siellä on johdon toimintatapojen kyseenalaistaminen, ja johtoon ei tässä lueta varapuheenjohtajia. Paljon pahempi rikkomus kuin sattuminen samaan tilaisuuteen kaikenkarvaisten höyrypäiden kanssa.

Timo Soinilla on herrahississä kivaa, mutta pian yksinäistä. Hänen johtamansa puolue on kutistumassa yhden miehen harjauskultiksi, jonka tarkoituksena on pönkittää kansalta huijattua valtaa. Rasisteille on sijaa majatalossa, mutta hovikriitikoilla ei. Keisarilla ei todellakaan ole vaatteita, minkä vara-pj Tynkkynen osoitti.

Ei tämä Tynkkysen paljastus kenellekään asioita ymmärtävälle taholle tarjoa mitään uutta, mutta nyt on ainakin tullut se selväksi, että sisäinen kritiikki ei puolueessa ole sallittua, tai johtajan kuningastien kampittaminen.

On paljastunut, millainen on työväenpuolue ilman sosialismia. Siitä voi tosiaankin ottaa sen sosialismin pois. Samankaltaisen jäniskäännöksen teki myös eräs puolue Saksassa 30-luvulla. Siinä puolueessa natsit selviävät ehdollisella harjaamisella, ja kyseenalaistajille tehdään jotain ihan muuta.

Tämä puolue on kultti, tai kuin armeija, jossa ovat yliedustettuina ihmiset, joiden maailmankuva on autoritaarinen ja hierarkkinen, jotka ulkoistavat mielipiteenvapautensa kollektiiville. Ja sitä johtaa johtaa harjaajakenraali Soini.

Löysää puhetta liberalismista

Liberalistiksi tunnustautuu moni sellainen ihminen, joka ei ole tehnyt itselleen selväksi, mitä itse tuolla käsitteellä tarkoittaa. Tämän edellytyksenä on käsitteen oppihistoriallinen tunteminen ja vapauden käsitteen filosofinen analyysi. Jos nämä jäävät tekemättä, puheet jäävät laiskan hötön asteelle. 

Liberalismia on montaa sorttia: on talousliberalismia, kulttuuriliberalismia, libertarismia, sekä niitä oikeuksia, joihin tämä liittyy, on sekä positiivisia vapausoikeuksia (=mahdollisuus toteuttaa itseään) ja negatiivisia (=suojaa toisten itsetoteutukselta). Sitten on vielä libertarismia ja höttöä. 

Eri liberalismista ei voi johtaa toista. Voi olla esimerkiksi talousliberalisti, mutta elämäntapa- tai kulttuurikonservatiivi. On myös mahdollista olla samanaikaisesti sosialisti ja liberalisti, jos sosialismilla tarkoitetaan tasa-arvoista asemaa tuotannossa, mutta liberalisti, jos haluaa tämän tuotannon olevan säätelemätöntä. 

Kannattaa välttää hienoja käsitteitä, jos kompastuu niihin. 

Persut unohtivat homosaation pelossaan köyhät

Eduskunnassa on taas tuhlattu aikaa ihan toissijaiseen. Toissijaiseen siinä mielessä, että sillä ajalla ja energialla, joka on käytetty sen kampeamisyritykseen, että toisetkin saisivat samat oikeudet, jotka kuuluvat itselle, oltaisiin tehty parempaa Sotea ja keksitty parempia, vähemmän vähäväkisiä kurittavia säästökohteita kuin mihin S-S-S pystyvät.

Kun Oinosen Pentti paheksui eduskunnassa sitä, että eduskunta on käyttänyt vuoden avioliittolain muutokseen, ojentaisin hänelle peilin. Mitäs on hidastellut lakia. Ilmeisesti kiima hallitusvastuuseen on ollut niin kova, että Oinosella tovereineen ei ole ollut himoa keksiä sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat kurittaneet köyhiä vähemmän. Sellainen on heidän arvojärjestyksensä.

Oinonen ja muut perussuomalaiset ovat uhranneet vähäosaisten asian homosaation pelossaan. Tuskin kenenkään Jumala on tällaista tarkoittanut, paitsi ehkä Mika Niikon versio, joka on lähettänyt niikot torppaamaan homosaatiota. Jos Niikko on oikeassa, Jumala lähetti sukupuolineutraalin avioliiton maan päälle, sillä enemmistö eduskunnasta kannattaa lakia. Sukupuolineutraali avioliitto onkin siis Jumalan suunnitelmissa, jos Niikkoa on uskominen.

Eikä tarvitse kuunnella häntä. Sillä uskoisin, että Jumala - jos häntä on - haluaisi, että kaikilla ihmisillä on yhtäläiset ihmisoikeudet. Kaikkihan ovat Jumalan lapsia.

En se minä ollut, se oli blogini

Rasistit usein puolustautuvat sillä, että heitä kohtaan ei saisi käyttää henkilöön käyvää argumentaatiota. Jotkut jopa yrittävät lyödä takaisin heilauttamalla ad hominem -korttia.

Mitä sitten pitää sanoa siitä, että Halla-Ahon blogi käsittelee maahanmuuton ongelmia (hänen omien Pressiklubissa sanomiensa sanojen mukaan), mutta tämä ei olisi hänen oma ominaisuutensa, vaan hänen bloginsa ominaisuus. On kuin väittäisi, että en minä ampunut, vaan aseeni ampui.

Ollakseni reilu Halla-Ahoa kohtaan - sillä reiluus kuuluu kaikille - niin törmäsin tähän ohjelmaan tänä iltana, ja ohjelma julkaistiin 2009. En olisi sitä kyllä siitä uskonut, vaan tämä piti vasta keskustelun päätteeksi tarkistaa. Niin ajankohtaista tavaraa se oli.

Niinkö ne tekstit sinne H-A:n blogiin pötkähtävät automaattikirjoituksella ilman, että H-A:lla olisi asiaan mitään osaa, arpaa? Eikö H-A tarkoitakaan sitä, mitä blogissaan lukee? Sanoutuuko peräti irti? Tsoukillako vaan kirjoittaa? Ovatko aiheet valikoituneet itsestään, ilman mitään valitsijaa? Vai onko Jussi ulkoistanut sisällöntuotantonsa haamukirjoittajille? Vai onko kyseessä todellinen sosiaalinen media, jossa lukijat tuottavat sisällön?

Are there any foreigners around?

Omana opiskeluaikanani 90-luvulla osallistuin joihinkin oman Helsingin yliopistoni järjestämiin vieraskielisiin luentoihin. Tämä tarkoittaa samaa kuin englanninkielisiin, mikä tarkoittaa useimmille suomalaisille samaa kuin vieraat kielet.

Sosiaalipolitiikan professori J.P. Roosin luennoilla kävi alussa ehkä parisen ei-suomalaista, ja hän väänsi omaa englantiaan sitkeästi ehkä kaksi tai kolme ekaa luentoa. Kunnes kerran hän keksi kysäistä: "Are there any foreigners around"? Kun yksikään ei kehdannut viitata, pakottaen professoripolon edelleen jatkamaan vieraalla kielellä, vaihdoimme sitten suomeen, sekä suomenkielisen yleisön että suomenkielisen luennoitsijan suureksi helpotukseksi. Siitä helpotuksesta kuului huokaisu Franzenian suuren amfityyppisen luentosalin ylimmille penkkiriveille.

Tämä tuli mieleeni, seurattuani konsulttiläpinöitä Linkedinissä. Suomalaiset solkkaavat toisilleen englantia ilman todellista vaaraa siitä, että yksikään ulkomaalainen haluaisi tulla sotkemaan keskustelua. Tapahtuuko tämä oman professionaalisen tärkeyden pönkittämiseksi, beats me. Ja kaikki tulevat ymmärretyiksi vähän sinnepäin, risapuhelin-ilmiö todistettuna kollektiiviin. Tankerous on näemmä sellainen kulttuuri-ilmiö, joka ansaitsee erityisen suojelun niin että sen voi sukupolvelta toiselle uusintaa.

Suomi talebanisoituu

Naisilla pitäisi olkapäät olla peitettynä, sanoi puhemies Lohela (PS). Ei sentään pitäisi olla mielipiteidenkin peiteltyinä? 

Perusssuomalaisethan yrittävät viimeiseen saakka peitellä sitä, että heissä on yliedustettuina henkilöitä, joilla on hyvin autoritaarinen persoonallisuus, painottaen yhdyssanan kansanedustaja jälkimmäistä osaa, vaikka kuitenkin "edustaja" pitäisi korvata "johtajalla", ja missään tämä ei ole niin tosi kuin PerSu:illa. Lisäksi pitäisi korvata "kansa" sanalla "harhaan", mutta se ei ole tälläkertaisen messun aihe.

PerSut ovat tunnetusti hyvin pahoillaan siitä, että meille Suomeenkin olisi pesiytymässä islamisaatio. Tähän he ajattelevat oleellisesti kuuluvan mm. naisten piilottamisen. PerSut tekevät sen ihan itse, islamisaation. 

Puhemies Lohelan haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Lapsilisä on vain toimeentulevien subjektiivinen oikeus

Moni luulee, että lapsilisä olisi lapselle korvamerkattua, suojeltua ja subjektiivista tuloa. Kyllä se onkin, mutta ei niille, joiden vanhemmat ovat niin hyväkkäitä, että eivät tule toimeen palkallaan. Tämä ei koske vain peruspäivärahalla eläviä työttömiä, vaan asian tietävät myös esimerkiksi pääkaupunkiseudulla elävät siivoojat ja monet muut pienipalkkaiset, joiden euro ei riitä, vaan sitä pitää venyttää ensin asumistuella, sitten täydentävällä toimeentulotuella.

Onko lasten vika, jos heidän vanhempansa sattuvat asumaan paikassa, jossa heidän vanhempiensa palkkatulot eivät riitä kattamaan asumista? Tai: onko lasten vika, jos heidän vanhempansa eivät saa muuta työtä kuin jotakin sellaista, jota työnantajien edustajat eivät katso niin kovin (itseis)arvokkaaksi. Tai onko lapsien vika, jos heidän vanhempiensa tekemän työn tuottoa ei osata mitata? Siivoojat, lastentarhanhoitajat, myyjät noin esimerkiksi.

Näiden lasten vanhemmat sattuvat työskentelemään aloilla, jotka mahdollistavat toisten tulostenteon. Oikeastaan elämän, sillä mitä tulisi konsultoinnista tai markkinoinnista, jos edellisen viikon biojätteet kävelisivät ovella vastaan, ja lapset pitäisi ottaa mukaan töihin kun kukaan ei heistä huolehdi. Lisäksi näiden lasten vanhemmat sattuvat vielä huolehtimaan omistakin lapsistaan, joten he ovat todellisia (arjen) sankareita.

Ei tätä sankaruutta kuitenkaan huomaa tilipussista. Päinvastoin siitä rankaistaan, perimällä lapsilisää vastaava osuus toimeentulotuesta.  Tulee mieleeni muutaman vuoden takainen kokoomusnuoren lapsahdus, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen ei tulisi lisääntyä.

Subjektiiviset oikeudet eivät siis kuulu kaikille. Köyhimmille ei mitään, eikä tästä voi koskaan muistuttaa liikaa. Toki tämän tiesinkin, poikana sellaisella naisella, joka yritti elättää itseään milloin siivoojana, milloin kahvila-apulaisena, milloin muovisaumaajana Invalidiliiton työkeskuksessa, ja sosiaalipäivystyksen täydentävä toimeentulotuki oli säännöllisesti vieraanamme. Niin muodoin vieraili äitini tilillä myös lapsilisä, mutta vierailuksi tämä tahtoi jäädä.

Kiitos kahdesti subjektiivisen lapsilisän puolesta nälkälakkoillut Pekka Elonheimo muistuttamisesta, ja sitkeydestä! Kiitos myös kansanedustaja Katja Hänninen (Vas.), joka on nostanut asian lakialoitteeksi.

Miten lama vaikutti omaan elämääni?

Suomalainen yhteiskunta ei ole toipunut edes 90-luvun alun lamasta, saati oppinut siitä mitään. Sen huomaa siitä innosta, jolla nytkin puretaan ennaltaehkäiseviä palveluita ja karsitaan tukirakenteita. Julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion purkamisen lama aloitti, eikä se purkaminen ole vielä loppunut. 

Lama pudotti monet yhteiskunnan ulkopuolelle pysyvästi, ja niin tulee käymään nytkin. Edelleenkään laman laskua ei olla maksettu, saati selvitetty, kuinka suuri se lasku oli. Suuri kokonaistutkimus 90-luvun alun tapahtumista edelleenkin puuttuu. 

Itse onnistuin sukeltamaan yliopistolle pakoon lamaa, tai oikeastaan armeijan kautta yliopistolle. Sosiologia tarjosi minulle tuolloin poliittisen turvapaikan Iiro Viinaselta. Sen verran lama oli muuttanut, että kun ennen armeijaa (v. -90) saatoin valita työpaikoistani - sain samana päivänä kaksi työpaikkaa, ja minulla riitti niin paljon luottoa työllistymiseeni, että uskalsin kieltäytyä ensimmäisestä - niin armeijasta päästyäni (-92) en päässyt enää edes Mäkkiin.  Lamasta kuulin Mäkiluodon sotilaskodin radiosta, ja kokoomusnuorikuplassa edellisen vuoden viettäneenä olin ällikällä lyöty. 

Kuluttamiseen tai elämäntapoihin lama ei vaikuttanut olennaisesti: lamaa edeltäneet sanotut juppivuodet olivat minulle kuulopuhetta: muistan lehtiin marssitettuina friikkeinä salkkuineen, poplareineen ja tiiliskivipuhelimineen Sam Inkisen ja Jukka Keiteleen ajan ikoneina. Minä omaksuin näistä salkut ja poplarit, tästä ajan hengestä.

Äitini elämää - ja sivutuotteena minunkin - lama muutti ainakin sen verran, että hän oli syyskesästä tutustunut ja erehtynyt rakastumaan norjalaiseen ratikkakuskiin, joka jäi pian työttömäksi juuri "sopivasti" laman alkaessa, eikä enää hän saati kukaan muukaan osannut enää keksiä hänelle mitään sellaista sijoituspaikkaa, jossa hän ei olisi päässyt aiheuttamaan tuhoja. Toimettomuus sai hänet kävelemään pitkin seiniä. Hänestä tuli wannabe-levylaulaja, maailman ehkä huonoin karaokeisäntä ja humpuukimaakari, köyhän miehen Auervaara, joka pumppasi äitini luottotiedot tyhjäksi kun oma kredibiliteetti ei enää riittänyt leikkimään maailmanvaltaajaa. Äitini vapautui näistä veloistaan vasta hieman ennen kuolemaansa. 

Sohvia ja autoja ei voi viedä mukaansa hautaan, mutta sinne hautaan ei tarvitsisi mennä niin pian, jos hyvinvointivaltio ei tipauttelisi niin monia ihmisiä. Tämä olisi Sipilän hyvä muistaa. 

Alhon opetus II: kuollutta kävelyttämässä

"Dead man walking" on sanonta, jota urheilujournalismissa käytetään valmentajasta, joka on jo menettänyt johtoportaan luottamuksen, mutta siitä huolimatta johtoporras julkisesti sitoutuu valmentajaansa, viimeiseen saakka. Eivät kai he halua näyttää toopeilta, jotka tekisivät huonosti informoituja, typeriä päätöksiä. Kävely sitten lopetetaan kertaheitolla, ja vainaja kuopataan.

Arja Alhon teos Kafka kävi täällä kuvaa kuollutta naista kävelemässä. Tämä amok-kävely jatkuukin siihen saakka, kunnes Alho lopulta ymmärtää itse jättää eronpyyntönsä. Hän kyllä oli niin sitkeä, että jahtaajat varmaankin pitivät moista pahanilkisenä. Kunnioitan tällaista sitkeyttä, sillä se osoittaa periaatteellisuutta, sitä, että ihminen on uskollinen itselleen ja oikeudentuntoa. Hullua tällaisen sitkeyden tiedän joskus kyllä olevan, etenkin silloin jos alusta asti on kuollut mies ollut kävelyllä.

Alho ymmärsi lopulta sanoutua irti, minä en useammankaan vuoden savustuksenkaan jälkeen, vaikka moinen savustus rapauttaakin pikku hiljaa käsitystä omasta itsestään ainakin sen toiminnan parissa, josta savustetaan. Kun tarpeeksi kauan hiillostetaan, murtuu vahvinkin, ja lopulta kehittää itselleen yliminän, joka löytää vikoja itsestä silloinkin kun niitä ei ehkä ole.

Tuleeko sitten jahdattavasta parempi ihminen ajojahdin perusteella? Voi ehkä tulla, jos hän pääsee karkuun lahtaajiltaan, jolloin hänestä on tullut ainakin nopeampi ja/tai kestävämpi. Teuraasta ei voi tulla mitään, paitsi kaatopaikkajätettä tai sianruokaa. Ensin pitää esittää itselleen kysymykset, mikä, kuka, missä, miksi ja millainen olet. Parhaimmillaan saatat ehkä oppia itsestäsi jotain uutta, mihin sinusta on, ja löydät itsestäsi uusia voimavaroja. Ainakin olet oppinut suojautumiskeinoja, rajaamaan, mihin sinusta ei ainakaan ole. Et ainakaan enää halua tehdä kompromisseja, toimia leipäpappina.

Mitä ovat häpeäbiisit?

Rosa Meriläinen - tuo tavattoman rohkea, valovoimainen, karismaattinen ja sitäpaitsi älykäs nainen - kirjoitti eilen Hesarin kolumnissaan häpeäbiiseistä, jotka hänen mukaansa ovat sellaisia, joita hänen kaltaisensa rohkeatkin, valovoimaiset, karismaattiset ja älykkäät ihmiset kehtaavat kuunnella vain kuulokkeilla, pimeässä peiton alla. 

Nyt en tunnista ollenkaan koko ilmiötä, josta Rosa kirjoittaa. Ensi kertaa kävi näin, aina aiemmin Rosa on osunut paitsi johonkin yleiseen ytimeen, useimmiten myös minun ytimeeni. Ilmeisesti kuitenkin kyse on jostain olemassaolevasta ilmiöstä, sillä niin paljon hänen kirjoituksensa resonoi. 

En osaa sanoa, mitkä ovat hipsterartisteja ja mitkä junttia. Eikä koko kysymykseen tarvitsekaan ottaa kantaa.

Annan ilmaisen neuvon: vältä radion ja teeveen kuuntelemista. Sen sijaan kuuntele hyvää musiikkia, sellaista, jota itse haluaisit kuulla mutta jota sinulle ei osata tarjota. Vältyt paskalta musalta ja kaupanpäälliseksi häpeältäkin. 

Klasaripuolella ehkä Andrea Bocellista tykkääminen voisi olla junttia, mutta hipsteriä? Hmm. Ehkä Hermann Abendroth -fanitus. 

Ehkä taannoinen Esa-Pekka Salosen haastattelu vähän hipaisi tätä ilmiötä: tässä haastattelussa hän sanoi inhoavansa Philip Glassia, pitävänsä sitä taiteellisesti kelvottomana ja sitäpaitsi mielenkiinnottomana, ja pitävänsä esimerkiksi Abbasta enemmän. Minä voin myöntää pitäväni Abbasta, enkä siitä miksikään likaannu. Pidän kyllä myös Philip Glassista, mutta minun ei tarvitsekaan ammatillisen kentän sisäisten arvostuksien takia olla snobi. Pitihän Sostakovitskin Straussin valsseista, ja tunnusti tämän pelkäämättä juntiksi leimaamista. 

Snobeja on jokaisessa ihmisryhmässä. 

Rosan kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Alhon opetus I: arvot täyttävät tyhjiöt

Poliittisesti valveutuneena lapsena ja nuorena minua jo aikanaan arvelutti veroministerinä toimineen Arja Alhon kohtalo, tai ei kohtalo, vaan kohtelu. Aavistin siinä palaneen käryä, syntipukin etsintää. Törmäsin häneen sosiologian jatkokoulutusseminaaressa vain muutamia vuosia julkisen teurastuksensa jälkeen; samassa seminaarissa muuten istui mm. Jouko Kajanoja, ja emeritus -Allardtin hyväntahtoinen hahmo kuunteli esityksiä, haluamatta mitenkään antaa suuren hahmonsa varjostaa.

Olisivatpa muutkin yhtä hyväntahtoisia kuin Allardt. Mutta eivät ole, ainakaan työelämässä. Alhon kirjan "Kafka kävi täällä" epilogi herätti minussa monia sellaisia ajatuksia, joita jo kirjan lukeminen oli saanut iduilleen. Alho opettaa tärkeitä asioita organisaatioiden toiminnasta, arvoista, kiitollisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta), solidaarisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta) ja siitä, kuinka ystävät pysyvät kun taas töissä ei voi luottaa kehenkään, eikä mihinkään.

Ei ole olemassa arvovapaata toimintaa, oli kyse sitten tutkimuksesta tai mistä hyvänsä valinnoista. Kun erosin kokoomusnuorista aloitettuani sosiologian opinnot ja Chen mittailtua minua kiireestä kantapäähän, minulle soitti eräs keskeinen kokoomusnuorten vaikuttaja, jolle kerroin eroavani arvosyistä. Tähän hän tarjosi ensin lääkkeeksi lainaa - takaisinmaksusta ei ollut puhetta - mutta ymmärrettyään, että siitä ei kenkä puristanut, lupaili junailla minut arvotyöryhmään. Siellä voisi keskustella arvoista niin että eivät arvot tulisi politiikanteon tielle. Arvot on kätevä piilottaa erilliseen arvotyöryhmään niin että muu politiikka voisi olla arvovapaata. Niinhän Kokoomuksessa taidetaan ihan oikeasti ajatella: he tekevät järkipäätöksiä, muut sen sijaan politikoivat.

Tämä on räikeässä ristiriidassa sen yksilön kanssa, johon Kokoomus muuten uskoo. Yksilön valinnanvapaushan on muuten heille suvereeni arvo. Mitä valinnanvapautta se nyt on, jos vain sopeudutaan liike-elämän vaatimuksiin ja rahan imperatiiviin, säästämisen pakkoon?

En tunne liike-elämän toimintaa kuin kuulopuheena, mutta oma työelämäsuhteeni alkoi kriisiytymään vuoden 2001-2002 vaiheilla, kun havaitsin vähän jokaisessa virastossa puuhailtavan jotain hämärää. Kaapista kaiveltiin arvoja, joita oltiin tarvittu viimeksi joskus Snellmanin kaudella. Arvot olivat samassa kaapissa kirjoituskoneen, helmitaulun ja riimukiven kanssa. Samasta kaapista löytyivät myös missiot.

Sen sijaan yllätyksenä tuli se, että siellä kaapissa ei ollutkaan visiota, vaan se piti erikseen keksiä. Visio keksittiin käyttämällä niitä kaapista löytyneitä välineitä: fläppitauluja, tussikyniä ja Postit-lappuja.

Minä jo tuolloin kehtasin epäillä, että mitä ihmettä tuolla oikein peitellään? Ryhdyin esittämään kysymyksiä, joita rituaalinomaisena mantrana toisteltiin työpaikkahaastatteluissa, mutta joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Jos joku kaipaa arvoja, minulle herää epäily, että mahtoiko niitä ensinkään olla. Kun arvot, missiot ja visiot työstetään oikein kaikelle kansalle nähtäviksi niin että organisaation nettisivullakin niitä voidaan osoittaa olevan, niin kai niitä sitten on.

Vesi täyttää tyhjiön. Samoin tekevät arvot. Jos arvoja ei ole omasta takaa - kuten ilmeisesti kokoomusnuorilla ei ollut - ne ilmeisesti pitää sitten keksiä, tai muuten joku tulee ulkopuolelta ja laittaa tyhjiöön omat arvonsa. Näin kävi julkisella sektorilla vuosituhannen alkuvuosina, kun ministeriöt alkoivat tulossopimuksessa vaatimaan perustehtävän eksplikointia. Tämä tapa harjoittaa arvoharjoituksia on peräisin suoraan yritysmaailmasta, samoin se, että kaikkea voidaan mitata, eli pitää. Vaikka ei aiemminkaan ollut epäselvää, mikä on esimerkiksi konservatorion arvo: siellä opiskellaan musiikkia, joka on itsessään arvokasta, eikä sitä tarvitse erikseen perustella, ei varsinkaan sitä, että onko se kenties arvokkaampaa kuin kuvanveisto, maalaustaide, teatteri tai tanssi.

Miten Arja Alho sitten tähän liittyy? Hänen kirjansa sai minut ajattelemaan arvoja. Arja Alho puhuu kirjassaan paljon arvoista: sosialidemokratian arvoista, politiikan arvoista, totuuden arvosta, ystävyyden arvosta, solidaarisuuden arvosta, Kokoomuksen ja keskustapuolueen arvoista. Kaikki toiminta, poliittinen eritoten, on arvovalintojen sävyttämä. Ei tarvita Marxia osoittamaan, että se, että ihmistä kohdellaan lisäarvoa tuottavana tuotantovälinenä, on arvovalinta. Arvovalinta on sekin, jos väittää toimivansa arvovapaasti.

Päänsä peittäjät

Kovin moni on ties mistä syystä huolissaan siitä, etteivät näe kaikkia osia musliminaisten kasvoista, ties vaikka heillä olisi näille jotakin asiaa. Ilmeisesti sitten heillä, tai kellään muullakaan ei ole mitään asioitavaa kasvavan nuorison kanssa; tämän voi päätellä siitä, ettei nuorten verhoutuminen huppujen alle huoleta ketään. Tiedä mitä kapinoita tai anarkiaa siellä suunnitellaan, huppujen alla.

Erään kerran asioidessani porvoolaisessa ruokamarketissa, huomioni kiinnitti kassan huudahdus peliautomaateilla pelaaville hahmoille. Näitä oli neljä tai viisi. Huudahduksen kuultuaan hahmoista kääntyi yksi. Hupun alta näkyi nuori poika. Pituuden perusteella muutkin olivat varmaan nuorukaisia. Nuoren kasvot nähtyään, hän sai jatkaa pelaamista, samoin kaikki hänen kaverinsa, vaikka tiedä, mitä he siellä huppujensa alla hautoivat.

Tämä ei kuitenkaan huolestuta, tai huoleta, tai edes kiinnosta ketään, ei edes niitä, jotka ovat kasvojenverhouksista huolestuneita. Eivät he kyllä ole niiden kasvonsa osin tai kokonaan verhonneiden naistenkaan ajatuksista kiinnostuneita, vaikka väittävätkin olevansa huolestuneita näiden ihmisoikeuksien tilasta, tarkoittaen negatiivista vapautta: vapautta oletetusta sorrosta.

Vain maahanmuuttajanaisten vapaudesta sitä ollaan kiinnostuneita, jotta saisivat keppihevosen vieroksuen syrjiä maahanmuuttajamiehiä. Eivät muuten ole huolestuneita niiden huppuihin kasvonsa verhonneiden nuorten oikeuksista, tarkoittaen positiivista vapautta: mahdollisuuksia hyvästä syystä uskoa siihen, että heidän tekemisensä voisivat hyödyttää tai kiinnostaa jotakuta, että näiden nuorten sanotulla individualismilla katsottaisiin olevan mitään rakentavaa käyttöä. Nuoriin kohdistuva systeeminen sorto kun ei myy iltapäivälehtiä, eikä sillä saa mobilisoitua erisorttisia kostojoukkoja, jotka verhoavat päänsä erisorttisiin kaapuihin.

Pelastetaan nuoret tupakalta

Viisitoista eri alojen tohtoria haluaa hallitusta kiristämään tupakkalakia siten, että Suomi kieltäisi 2018 lähtien kaikkien tupakkatuotteiden myynnin - ml. sähkötupakka - myynnin vuonna 2000 tai sen jälkeen syntyneille suomalaisille.

Hyvä. Näin pitääkin. Vielä parempi ehkä olisi - kuten eräässä ehdotuksessa esitettiin - nostaa tupakkatuotteiden myynnin alaikärajaa joka vuosi vuodella. Tämä antaisi kaikkein piintyneimmin nikotiini- tai tapariippuvaisille aikaa sopeutua muutokseen.

Voi olla, että aikuisilla on oikeus tärvellä terveytensä, jos he niin päättävät tehdä. Tupakointia ei aloiteta vastentahtoisesti, tai jos aloitetaan, samalla kiistetään yksilön vapaa tahdonmuodostus.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi suojella uusia sukupolvia sortumasta tähän turhaan ja haitalliseen tapaan, viis jo tupakkakoukkuun jääneistä. Toki tupakointi muutenkin vähenee koko ajan, ja näyttäisi olevan passé, miltä se tosin ei näytä, jos katsotaan ammattikoululaisia.

Jos tätä esitystä vastustaa, samalla pitäisi perustella, miksi on tärkeää, että nuoriso vast'edeskin saa ajautua tupakoimaan. Nuorethan aloittavat tupakoinnin yleensä siksi, että se on luonnollista heidän viiteryhmälleen: kaveritkin tupakoivat. Aikuisilla on nuoria paremmat eväät muodostaa oma kantansa tapoihin, uskomuksiin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin, ja siksi nuoret tarvitsevatkin erityissuojelua.

Tätä esitystä ei ole kestävää vastustaa esimerkiksi kulttuuriantropologisista syistä, siksi, että tupakointi nyt vaan olisi osa jonkun ihmisryhmän alakulttuuria. Minun on vaikea ymmärtää, että olisi tärkeää suojella esimerkiksi tulevien autonasentajien oikeutta aloittaa tupakointi. Jos on, niin alakulttuuria sietääkin tarkistaa. Tiedän, että ei ole oikein yleistää, että johonkin ryhmään kuulumisesta tupakointi seuraisi kausaalisesti, mutta nuoret aloittavat tupakoinnin siksi, että kaveritkin polttavat. Joka epäilee tätä, menköön tarkistamaan amiksen röökipaikan.

Taustatekijöistä kuitenkin viis: ei tarvitse kuin tarkistaa Porvoon torin teinit niin tajuaa, että huhupuheet tupakoinnista kuolevana kulttuurimuotona ovat liioiteltuja, koulumuodosta riippumatta. Ei kai kyseessä myöskään liene niin tärkeä vapausoikeus, että se pitäisi vastaisuudessakin suoda, jolloin samalla tultaisiin väittäneeksi, että tupakointi olisi perusoikeus samalla tavalla kuin ruokaileminen.

Toki monia - vaikka ei tietenkään kaikkia - mielenterveyskuntoutujia tupakka rauhoittaa ja lohduttaa, oli kyse sitten aineesta tai rituaalista. Heidän takiaan olisikin ehkä parempi nostaa ikärajaa hillitysti, tai sitten myöntää heille nikotiinikorvaustuotteille Kela-korvaus.

Sanokaa terveysterroristiksi tai -totalitaristiksi, en välitä.

Iltiksen jutun tästä ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mikä on aikuinen?

Kuka on aikuinen? Mistä tunnistaa aikuisen? Aikuisuus on rooli, tiettyjen yhteiskunnallisten tehtävien suorittamista, suhde toiseen (lapseen, instituutioon, tasa-arvoinen suhde toiseen aikuiseen), ei-laadullinen määre. Aikuisen kanssa ei voi ryhtyä tasaveroiseen suhteeseen kuin toinen aikuinen, oli tämä sitten talossa, puutarhassa tai tehtaassa. Työelämä, tuottavuus, edesvastuullisuus vaativat aikuista, ja siksi aikuisen roolia voi toimittaa 19-, jopa 17-vuotias ”mies”. Lapselle aikuisesta käy kuka tahansa täysikasvuinen, ja kaikki aikuiset ovat mittaamattoman vanhoja; esimerkiksi puolisoni oli luonnehtinut alle kouluikäisenä isänsä täyttävän ”ehkä jotain noin 85”.

Koulutuksen pidentyminen lienee keskeisin syy aikuisuuden pitkittymiseen. Esimerkiksi oman sukupolveni vanhemmille oli normi perustaa perhe 17-21 vuotiaina. Nyt vastaavassa tilanteessa ollaan 35-40 -vuotiaina, jos silloinkaan.

Itse joskus olen käyttänyt aikuisuuden määritelmänä sitä, että on historiallista perspektiiviä, ainakin osaa sijoittaa itsensä jatkumolle (vaikka eivät kaikki osaa: paras ystäväni hahmottaa ajan tunnelmakuvina, ei vuosilukuina). Tajusin vuonna 1997, että syntymästäni oli siihen hetkeen sama aika kuin II maailmansodan loppuun, Sota tuntui joltakin, joka kuului sellaiseen aikaan, joka ei voisi kuulua siihen todellisuuteen ja maailmaan, jota minä elin, mutta vuonna 1997 ymmärsin, että ei se niin kaukana ollut. 

Minä ryhdyin aikuiseksi viimeistään palattuani avioeron jälkeen Suomeen, 39-vuotiaana. Silloin en enää voinut paeta kenenkään selän taakse. Elämäni piti konstruoida uudestaan, eikä sitä voinut tehdä kukaan muu kuin minä itse. Vain minä saatoin päättää, mitä asioita edellisestä elämästäni valitsin mukaan uuteen elämääni ja mitä heittäisin pois sen muuttokuormani osan mukana, jota olin raahannut Norjaan asti niihin päiviin. Päätin ryhtyä aikuiseksi, koska minun piti, ja sitä minulta vaadittiin. Tähän myötävaikuttivat oleellisesti eräät merkkipaalut, ulkoiset aikuistumisen merkit: asuntolaina, avioliitto, ulkomailla asuminen ja lapsi. Jos ei mitenkään muuten, niin viimeistään lapsi vaatii aikuisen: oma lapsi vaatii kasvaakseen, että hänen vanhempansa ovat aikuisia. 

Tämä kirjoitus on osana kasvatustieteen johdantokurssille palauttamaani oppimispäiväkirjaa.

Lähiluonto on arvokkainta - lähellä

Laitoin oheisen kommentin Osmo Soininvaaran blogiin parina huomiona yleiskaavasta:

Lähiluonnon arvottaminen on vaikeaa, mutta se lienee selvää, että lähiluonto on lähiluontona arvokkainta lähellä. Sitä ei voi ulkoistaa muihin (maa)kuntiin, sillä silloin se lakkaisi olemasta lähiluontoa.

Mitään laskukaavaa lähiluonnon arvottamiselle ei ole, mutta mitä useammalle se on lähiluontoa, sitä useammalle se on arvokasta. Siksi onkin väärin rinnastaa Helsingin kaupunkiluontoa muualla sijaitsevaan luontoon hehtaari hehtaarilta. Kyllä helsinkiläisen luonnon virkistyskäyttö (-ja -arvo) on suurempi kuin sellaisen luonnon, jossa kukaan ei käy, Berkeleyn havaitsemista koskeva ontologinen huomio todistettuna.

Kaupunkibulevardeista sen verran, että edelleenkään kaikkia nurmijärveläisiä, pornaislaisia, tuusulalaisia, vihtiläisiä ja porvoolaisia ei saada siirtymään metron käyttäjiksi, eikä muuttamaan Helsinkiin.

En enää jaksaisi olla suvaitsevainen

Minä en enää jaksaisi kohta olla suvaitsevainen. On sivuseikka, minne sijoittuu suvaitsevuusasteikolla. Paljon tärkeämpää on, minne sijoittuu rasismi- ja humanismi-/misantropia -asteikolla: miten kohtelemme toisia ihmisiä, mikä perustuu siihen, mikä on näkemyksemme ihmisarvosta: kuuluuko se vain itselleni ja niille, jotka haluan nähdä itseni kaltaisiksi, vai kaikille.

En enää koskaan sano "maahanmuuttokriittinen", vaan käytän rehdisti sanaa rasisti. Olen lopettanut tyystin rasismin suvaitsemisen, sillä on paljon tärkeämpää, että ihmisiä kohdellaan ihmisinä kuin se, että suvaitaan sitä, että ihmisiä ei kohdella ihmisinä. 

Myös se, mikä on sinun sananvapautesi tai minun sananvapauteni tila, on sivuseikka, jolla koetetaan kääntää huomio pääasiasta: rasismista, ihmisarvon kunnioittamisesta ja hädänalaisten auttamisesta. Positiiviset vapausoikeudet, mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää, on paljon tärkeämpää kuin se, miten joku suhtautuu sinun oikeuteesi levittää ***:aa. 

Aikuinen ihminen valitsee itse, miten suhtautuu kanssaihmisiinsä. On turha piiloutua sen taakse, ettei tiedä, ja sen takia - tai minkä tahansa muun takia - pelkää, ja levittää tätä omaa paniikkiaan, tai sitten pahaa oloaan, jota ei pidä sekoittaa pelkoon. Sanottu pelko on ase, jota voidaan käyttää niin susia kuin maahanmuuttajiakin vastaan. Maahanmuuttajat ovat uusi susi.

Minä en jaksa enää yrittää käydä sellaista yksipuolista keskustelua, josta ei mitään tule. Lapset ovat eri asia, heillä sentään on vielä toivoa, kunhan vain eivät joudu rasistien indoktrinoimiksi. 

Ei luku- vaan ajattelutaitoa

Olen poistellut Facebook-kavereistani sellaisia, jotka kritiikittä jakavat MV-linkkejä tai MV-tyylisiä silkkaan kuulopuheeseen perustuvaa maahanmuutto"kriittistä" materiaalia, jossa ei ole totuutta edes siteeksi. Tulen poistamaan vast'edeskin. En halua moista roskaa omaan sosiaaliseen mediaani, en nähdä edes vilausta moisesta. Sanokaa sitten punaviherkuplassa eläjäksi, mutta jos se on kupla, että haluaa suojautua roskalta, sitten elän tyytyväisenä kuplassa.

Moni on ollut huolissaan lukuisten kansalaisten medialukutaidosta, kun niin moni on ollut valmis uskomaan mitä tahansa, joka tukee heidän ennakkokäsityksiään. Ja kun vain olisikin vain näin, mutta valitettavasti näiden linkkien levittäjät tulevat olleeksi osa tätä huhupuheiden levittämisilmiötä, kauhistelevaa kansaa. Niin sanotun kritiikin kritiikittömistä vastaanottajista onkin tullut alun alkaenkin rikkinäisen viestin lähettäjiä.

On suuri ero olla kauhistunut jostakin kuin kauhistella vähän kaikkea alvariinsa, ja minä en oikein tätä jälkimmäistä jaksa. Joidenkin ihmisten psyykkiseen rakenteeseen kuuluu tarve olla jatkuvasti tuohtunut jostakin, löytää jotakin, jota voisi kauhistella, ja jos mitään syytä tähän ei ole omassa elämässä, etsivät sitten tällaista aineistoa, ja nuoleskelevat huuliaan kun sellaista löytyy. Minä olen kauhistunut tästä kauhistelusta.

Minä en olisi niinkään huolissani medialukutaidosta, vaan ajattelutaidosta: kyvystä muodostaa itsenäisesti omia käsityksiä, mikä ei muuten tarkoita samaa kuin se, mitä ns. "kriittiset" kritiikiksi kutsuvat. Kriittisyys tarkoittaa kriittisyyttä myös vastaanotetun materiaalitulvan suhteen, ja sekä halua että kykyä valikoida vähän tarkemmin, mihin uskoo, ja ainakin tarkistaa lähdekritiikin kestävistä lähteistä. Tosin, jos ei ole halua, ei kyllä ole kykyäkään, ja päinvastoin, ja aikuisia ihmisiä on enää vaikea pelastaa tältä loisimiselta. että on luovuttanut itsensä toisten tarkoitushakuisen propagandan levittämisalustaksi. Aivottomalle materiaalille altistuminen pikku hiljaa syö aivot. Ymmärtämättömyys ei poista sitä, että rasistisia ajatuksia ilmaiseva tai jakava on rasisti, sillä valinta on aivan vapaa: näitä voi aivan hyvin olla myös jakamatta.

Tietenkin  ja moni lukee täysin vääriä asioita: eivät iltapäivälehdet ruoki ajattelutaitoa. Jos maailmankuvan muodostavat yksinomaan MV, Iltalehti ja 7 päivää, eikä mikään muu, ei ole mikään ihme, että katsoo tarpeelliseksi kauhistella. Niin kauhistuttavaa materiaalia nämä ovatkin, silkkaa roskaa, julkaisuja, jotka rahastavat moraalittomuudella, klikkausmediaa, jossa keksitään mahdollisimman kauhistuttavia otsikoita rikastuttamaan jonkun pankkitiliä. Ihminen on kuitenkin olennaisesti lajityypillisesti moraalinen toimija, joten pysyköön näistä kaukana, ja heitettäköön tuleen.

Lahjahevosen suuhun ei pidä katsoa, eikä pakolaisen

On aika kova vaatimus edellyttää yksittäisten maahanmuuttajien aina jotenkin muistavan käyttäytyä siten, että he olisi kunniaksi "omalle ryhmälleen", kun minäkin kuulun jatkuvasti ja yhtäaikaisesti moneen ryhmään. On aika raskas taakka pudottaa sotaa paenneelle ihmisen olkapäähän saman tien Suomen kamaralle astuttuaan yliminä, joka aina muistuttaisi, että koska moni suomalainen jo lähtökohtaisesti suhtautuu nihkeästi, niin pitää olla vielä paaviakin paavillisempi, ja suomalaistakin suomalaisempi. 

Olen esimerkiksi eurooppalainen, mies, isä, sosiologi, osastonsihteeri, porvoolainen, suomalainen, West Ham -kannattaja, Brucknerin musiikin ystävä, vihreä ja ties mitä. Ja mitä minun pitäisi näistä edustaa esimerkiksi ruokaillessani, saati vessassa käydessäni? Mies, kun hoidan wc-asioitani? Eurooppalainen kuunnellessani musiikkia? Isä ollessani leikkipuistossa? Suomalainen katsoessani jääkiekkoa? Poika ollessani ystävieni seurassa? 

Tulee mieleeni keskustelu Norjasta joidenkin vuosien takaa, kun ohjaaja Ole Asbjørn Ness kertoi Aftenpostenin kronikassaan 10.6.2009 yrityksistään ohjata radiokuunnelmia Norjan yleisradiolle, NRK:lle. 

Ness oli suunnitellut kuunnelmansa yhdeksi henkilöksi imaamia, jolla – ihminen kun on – on myös yksi (!) epämiellyttävä luonteenpiirre. Tämä ei NRK:lle kelvannut, imaameilla kun ei ole epämiellyttäviä piirteitä, tai ei siis saa olla. Kuunnelman yhden päähenkilön nimen oli määrä olla Muhammed, eikä tämäkään käynyt, vaikka Muhammed onkin nykyään yleisin Oslossa poikalapsille annettava nimi. 

Ohjelmasta jo kertaalleen sensuroidulla Muhammedilla – ihminen kun on – oli myös määrä olla yksi (!) epämiellyttävä luonteenpiirre. Tämäkään ei käy, sillä kenelläkään Muhammed-nimisellä henkilöllä ei saa olla epämiellyttäviä luonteenpiirteitä. 

Ness toteaa, että tapauksessa ilmenevän, liioitellun poliittisen korrektiuden aikakausi alkoi länsimaissa Salman Rushdien saamasta fatwasta. Pohjoismaissa Muhammed-pilakuvakohu on antanut lisää syitä varovaisuuteen. 

Tietenkin Nessin näkemys esittää asian yhden puolen. Mahdollisesti hänen kuunnelmansa hylättiin siksi, että se oli yksinkertaisesti huono. 

Turvapaikanhakijat, kuten mekin, ovat ihmisiä kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, iloineen ja suruineen, pelkoineen ja vihoineen. Eivät enempää eivätkä vähempää. Vähemmistön edustajallakin voi olla kyseenalaisia käyttäytymispiirteitä, hänellä voi pettää joskus harkinta tai sitten vaan hän voi olla ihmisenä mulkvisti. Kuten minäkin. Sallikaamme se hänelle.