"Dead man walking" on sanonta, jota urheilujournalismissa käytetään valmentajasta, joka on jo menettänyt johtoportaan luottamuksen, mutta siitä huolimatta johtoporras julkisesti sitoutuu valmentajaansa, viimeiseen saakka. Eivät kai he halua näyttää toopeilta, jotka tekisivät huonosti informoituja, typeriä päätöksiä. Kävely sitten lopetetaan kertaheitolla, ja vainaja kuopataan.
Arja Alhon teos Kafka kävi täällä kuvaa kuollutta naista kävelemässä. Tämä amok-kävely jatkuukin siihen saakka, kunnes Alho lopulta ymmärtää itse jättää eronpyyntönsä. Hän kyllä oli niin sitkeä, että jahtaajat varmaankin pitivät moista pahanilkisenä. Kunnioitan tällaista sitkeyttä, sillä se osoittaa periaatteellisuutta, sitä, että ihminen on uskollinen itselleen ja oikeudentuntoa. Hullua tällaisen sitkeyden tiedän joskus kyllä olevan, etenkin silloin jos alusta asti on kuollut mies ollut kävelyllä.
Alho ymmärsi lopulta sanoutua irti, minä en useammankaan vuoden savustuksenkaan jälkeen, vaikka moinen savustus rapauttaakin pikku hiljaa käsitystä omasta itsestään ainakin sen toiminnan parissa, josta savustetaan. Kun tarpeeksi kauan hiillostetaan, murtuu vahvinkin, ja lopulta kehittää itselleen yliminän, joka löytää vikoja itsestä silloinkin kun niitä ei ehkä ole.
Tuleeko sitten jahdattavasta parempi ihminen ajojahdin perusteella? Voi ehkä tulla, jos hän pääsee karkuun lahtaajiltaan, jolloin hänestä on tullut ainakin nopeampi ja/tai kestävämpi. Teuraasta ei voi tulla mitään, paitsi kaatopaikkajätettä tai sianruokaa. Ensin pitää esittää itselleen kysymykset, mikä, kuka, missä, miksi ja millainen olet. Parhaimmillaan saatat ehkä oppia itsestäsi jotain uutta, mihin sinusta on, ja löydät itsestäsi uusia voimavaroja. Ainakin olet oppinut suojautumiskeinoja, rajaamaan, mihin sinusta ei ainakaan ole. Et ainakaan enää halua tehdä kompromisseja, toimia leipäpappina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti