Säveltäjä-kapellimestari Richard Straussin suuhun on laitettu luonnehdinta (hänen) kapellimestaritaiteesta(an), että ei soittajien pidä hikoilla, kuulijoiden pitää. Straussilla sanottiin olevan teknisessä mielessä hyvin ekonominen johtamistyyli, ja soivassa tuloksessa korostui klassillinen kohtuus.
Sama pätee, tai päti, mitä voimakkaimmin Otto Klempereriin, Straussista seuraavan sukupolven aikalaiseen. Kuitenkaan edellä sanotun ei tarvitse tarkoittaa sitä, että musiikista olisi tapettu kaikki afekti. Tunteita ei pidä sekoittaman sentimentaalisuuteen, siirapissa lötjöilyyn. Tämän Klemperer tajusi paremmin kuin moni, itse asiassa useimmat, ja tästä parhaita esimerkkejä on hänen levytyksensä Brucknerin kuudennesta sinfoniasta, joka on parhaita Bruckner-levytyksiä, sinfonialevytyksiä ja levytyksiä ylipäätään mistään.
Klemperer ei herkutellut sointiväreillä. Hänellä oli yksi sointiväri, omanlaisensa. Soittajalle, joka kerran oli erehtynyt kommentoimaan Klempererin tempoa epäplausiibeliksi, hän oli todennut "bloss ein Tempo". Tempojakin oli vain yksi, Klempererin.
Klemperer piti otteen tiukasti näpeissään, ammatillisesti. Yksityishenkilönä hän oli eksentrinen miltei vaarallisuuteen saakka; itseään sänkyynsä piipullaan polttanut, joskus kaduille alusvaatteissaan juoksennellut, naisille sopimattomia ehdotellut Klemperer kärsi mitä ilmeisimmin bipolaarihäiriöstä, mitä ei tunnettu vielä hänen aikanaan. On tämä sitten hulluutta tai ei, niin muusikkona hänellä oli kaikki kontrolli tekemisiinsä, ja muidenkin. Kaikki yksityiskohdat kuuluvat, ja rytmit ovat äärimmäisen selkeitä, jos niistä nyt pahanpuhujien mielestä voidaan puhua.
Klempererin alleviivaamaton ja täysin epäsentimentaalinen tyyli näyttää musiikin sen todellisessa valossa, tekemättä sille kuitenkaan harnoncourt- tai saraste -tyyppistä ruumiinavausta. Sitä järkyttävämmältä se sitten kuulostaakin. Mikään musiikki ei ole koskaan järkyttänyt minua samassa mittakaavassa kuin Brucknerin kutonen, Klempererin johtamana.
Klempererin sointi oli äärimmäisen erotteleva, paikoitellen raakakin hienostelemattomuudessaan, jousien sointi jalo. Jousissa kuulee jopa puun, jota soittimiin on käytetty. Jos sointi olisi ruokaa, Klempererin Philharmonia Orchestra olisi taikinajuuresta kotona leivottua ruisleipää, tai riuskaa lihapataa. Klemperer jaotteli jousisektion kahteen osaan, ja stereovaikutelma on tämän takia hyvin erotteleva. Kaikkein silmiinpistävintä on kuitenkin puupuhallinvoittoisuus; Klemperer luotti orkesterinsa - Lontoon Philharmonia Orchestran - loistaviin yksilöihin, joita oli etenkin puupuhaltimissa, kuten Dennis Brain käyrätorvessa, Gareth Morris huilussa ja ennen kaikkea oboisti Sidney "Jock" Sutcliffe, joka määritti orkesterin.
Sutcliffen oboe puhui, silloin kun orkesterilla oli jotakin asiaa. Ja sillä oli asiaa, etenkin Brucknerin 6.sinfonian hitaassa osassa. Siinä se itki oman ensirakkauteni päättymistä, Sutcliffen oboe.
Klempererin (ja Sutcliffen) levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti