Ison Omenan orkesterikulttuuria

Hollantilainen kapellimestari Willem Mengelberg tuli tehneeksi uraauurtavan levytyksensä Richard Straussin orgaanisesta orkesterispektaakkelista, Ein Heldenlebenistä vuonna 1928. Ehdottoman epämuodikas kappale, joka omistettiin Mengelbergille, kuulostaa tässä 80 vuotta vanhassa levytyksessä uskomattoman autoritaariselta. Levytys on oman aikansa huippua; äänitystekniikka on – tietyin varauksin toki – niin hyvä, että siitä saa käsityksen, että 20-30 –luvun New Yorkin filharmonikot olivat kenties yksi kaikkien aikojen parhaita orkestereista. Heldenleben on oikeastaan orkesterikonsertto, joka tarjoaa orkesterin solisteille – kuten viulisti Scipione Guidille ja käyrätorvisolisti Bruno Jaenickelle – mahdollisuuden loistaa. Ja loistavia solistit ovatkin; orkesterissa kuulee vielä muistumia 1800-luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttavat ääneltä toiselle staccaton sijaan, jossa äänenkorkeuden vaihtelu tapahtuu ikään kuin veitsellä leikaten.

Samanaikaisesti Mengelbergin kanssa vetovastuun New Yorkin filharmonikoista jakoi italialaissyntyinen legenda Arturo Toscanini. Nykyaikaisen epäromanttisen tulkintataiteen referenssi, staccatotyylin ilmentymä Toscanini kavahti portamentoa, väittäen että hänen poissaollessaan Mengelberg pilasi ”hänen” orkesterinsa. Oli miten oli, kolmelle cd:lle koottu RCA:n paketti Toscaninin levytyksistä New Yorkin filharmonikkojen kanssa vuosilta 1926-1936 esittelee aikansa orkesteritaidetta parhaimmillaan; nämä levytykset ovat myös Toscaninin edustavimpia. Erityisesti Haydnin 101. sinfonian ”Kellon” levytys on esikuva siitä, miten Haydnia kuuluu soittaa. Haydn on kineettistä, rytmikästä, värikästä ja jatkuvaa keksintöä täynnä olevaa musiikkia, jolle hämmästyttävän notkea jättiorkesteri ja Toscaninin uskomattoman tarkka ja täsmällinen rytminkäsittely tekee täydellisesti oikeutta. Täysin hän ei ole onnistunut parantamaan orkesteria Mengelberg-taudista portamentoineen, onneksi. Myös Toscaninin Verdi, Rossini ja Mozart ovat esikuvallisia; Beethovenin 7.sinfonia ja Wagnerin Siegfried-idylli toimivat hienosti, ilman romanttista paisutteluakin; Beethoven on toiminnallista ja energistä mutta täyteläistä ja Wagner tunnelmallista. Toscaninin levytys Brahmsin Haydn-muunnelmista lienee vertaansa vailla.

Edellämainitut levytykset ovat oman aikansa parhaita orkesterilevytyksiä, todistaen sen, että orkesterikulttuuri ei ole mihinkään noussut. Se oli saavuttanut huippunsa jo 20-30 –lukujen New Yorkissa. Mengelbergin ja Toscaninin levytyksien vertaaminen todistaa myös sen, että maksimaalisen vakuuttaviin tuloksiin voi päästä täysin vastakkaisista lähtökohdasta; sekä äärimmäisiä vapauksia ottavat, teoksen henkeä tavoittelevat, sävellyksiin säveltäjän luovuudella suhtautuvat romantikot ja partituurin kirjainta noudattavat puritaanit ovat oikeassa. Mengelbergiä ja Toscaninia yhdistää kuitenkin yksi tärkeä asia: molemmat ottivat musiikin äärimmäisen vakavasti, onnistuen vakuuttamaan orkesterinsa siitä, että musiikki on oikeastaan kaikki kaikessa, ja muusikot soittivatkin kuin heidän henkensä olisi kyseessä.