Ihminen oppii eläimestä ihmiseksi

Kasvaminen aikuiseksi on kasvamista ihmiseksi, sivilisoitumista tai sosiaalistumista. Syntyessään lapsi on eläin, jonka maailman napa on hän itse omine tarpeineen, vaikka kyllä eläimetkin voivat uhrautua toisten puolesta ja toimia laumassa hyvässä, funktionaalisessa yhteistyössä, joka toimii lajin säilyttämisen puolesta.

Ihmiseksi kasvaminen kestää koko ihmisiän, eikä siinä olla koskaan valmiita. Ihminen ei synny minkään kulttuurin edustajana, vaan esimerkiksi suomalaiseksi opitaan sosiaalistumalla, jotkut käyttävät mieluummin termiä sivilisaatio. Joskus sivistystäkin saattaa tarttua mukaan matkalla, mutta sivilisaatiota ja sivistystä ei pidä sekoittaa keskenään: molemmat ovat sosiaalisaation osa-alueita ja aspekteja.

Aika ajoin aikuisillakin omat, yksilölliset halut ja tarpeet nostavat päätään ja toisinaan ne voivat olla ristiriidassa niiden yhteisöjen tarpeiden kanssa, joihin hän kuuluu: perheen, yhdistyksen tai työpaikan. Joskaan aikuinen ihminen ei aina kykenekään vaientamaan yksilöllisten viettiensä ääntä, hän sentään osaa nähdä eron itsensä ja yhteisön ja omien ja yhteisön intressien välillä.

Vierastan ihmisenä kasvamista, koska siihen liittyy moralisoiva aspekti, jossa arvioidaan ihmisen suuruutta sen mukaan, missä määrin hän on kyennyt jalostamaan vaikeutensa kaikki mikä ei tapa, vahvistaa -hengessä, kultaamaan päällensä lentäneen kakan. Voiman ja suuruuden ihailu on väärinymmärrettyä yli-ihmisoppia. Kilpailun sijasta itsensä kanssa kilvoittelu riittäisi.

Ihmiselämän tavoitteeksi riittää aivan hyvin se, että opitaan olemaan ihminen: yksilö, joka ymmärtää oman ja toistenkin ainutlaatuisuuden loukkaamattomuuden, joka kunnioittaa omaa erityisyyttään jalostamalla kykyjään ja kehittämällä heikkouksiaan, suojelemalla omaa integriteettiään, olemalla rehellinen itselleen ja hoitamalla itseään jos kosketuksissa ulkomaailman kanssa on päässyt syntymään kolhuja.