Työn mielekkyyttä voi hahmottaa suunnikkaalla, jonka kulmia edustavat työn sisällöllinen mielekkyys, palkkaus, työolosuhteet ja työhön liittyvä logistiikka. Silloin kun useampi noista kärjistä on kurassa, kyseessä on paskatyö. Jos jokin niistä on kullattu, tämä kultaus voi auttaa jos ei unohtamaan niin ainakin sietämään sen että kengät ovat kurassa.
Työn valitseminen - puhun työn valitsemisesta hyvin suurin varauksin, sillä yleensä ihminen valitsee sen työn, jonka saa, toinen vaihtoehto on olla työtön - riippuu siis siitä, miten painottaa edellämainittuja kriteereitä. Ja se, missä määrin todellisuus vastaa odotuksia, ratkaisee sen, valitseeko ihminen pysyä tuossa työssä vai toisen vaihtoehdon. Ja pystyykö ylipäätään valitsemaan, sillä usein taloudelliset reunaehdot ovat jo suorittaneet valinnan puolestasi.
Joillakin se toinen vaihtoehto saattaa tarkoittaa sitä, että on mahdollista valita toinen työ. Jotkut valitsevat työttömyyden, eivätkä läheskään aina siksi, että vieroksuisivat työtä vaan siksi, että he joutuvat karvaasti havaitsemaan, etteivät heidän ennakkolaskelmansa, joiden mukaan kokonaisuuden mielekkyys menisi plussan puolelle, pidäkään kutinsa.
Jos työhön matkustaminen, ja muu arkielämän välttämätön logistiikka, kuten lapsen hakeminen päivähoidosta kestää kohtuuttoman kauan suhteessa työn sisällölliseen palkitsevuuteen, mahdollisuuteen joustaa edes joskus työntekijän voitoksi tai ylivertaisen kivaan työyhteisöön (mikä se on?), silloin valitaan yleensä työn tappioksi, koska niitä toisia harvemmin voi valita pois. Ja niiden toisten valitseminen pois olisi virhe, sillä juuri ne ovat elämässä tärkeitä.
Palkkauksen palkitsevuudesta on sanottu jo muuallakin kuin täällä paljon, mutta työntekijä saattaa päätyä heikkoina hetkinään laskemaan, jääkö hänelle puhtaan matemaattisesti enemmän viivan päälle työllisenä kuin työttömänä sen alle, pitää huomioida työn oheiskustannukset: työmatkat, työpaikkaruokailu, työmatkoihin kuluva aika (joka on pois jostakin muusta), jolloin työntekijä ei pääse edes laskennalliselle tuntipalkalle, mahdollisesti puuttuvan työterveyshuollon pulittaminen omasta pussista ja niin edelleen. Jos työ on sisällöllisesti hyvin palkitsevaa, silloin sen perään matkustamista voi ajatella kuin jokapäiväisenä pyhiinvaellusrituaalina ikään.
Jos työolosuhteet - työkaverit, työilmapiiri, ergonomia, mahdollisuus vaikuttaa työnkuvaansa, työaikajoustojen mahdollisuus, työajankäytön tehokkuus, johtaminen - tökkivät, silloin kyllä koko rakennelma romahtaa. Tuolloin ei enää työtä koeta sisällöllisestikään mielekkääksi, jos siihen sisältöön ei pääse vaikuttamaan tai jos koetaan, että työtä on vain kaksi tuntia ja muu aika ollaan säilössä. Tämäkin kuitenkin kaikki on vain bagatellimaista sormiharjoittelua, jos työilmapiiri jäytää savustamisen, epäluottamuksen, kuppikuntien tai jonkun muun syyn takia.
Varsinkin jos jo alun perin kaikki alussa mainitun suunnikkaan kärjet eivät ole olleet ihan terässä: jos palkka on huono, työmatka pitkä tai työnkuva ei nyt niin mahdollista itsetoteutusta, vaikka edes vain jokin niistä, silloin hanhen selkä on katkaistu, jos päälle lykätään vielä sietämättömät työolot, joihin ei voi itse vaikuttaa, eikä motivoiduksi työntekijäksi enää ole paluuta.
Jos tätä ei muuten ymmärrä, sitten saattaa työntekijän ruumis tehdä tenän, ja jalat sananmukaisesti kieltäytyä kuljettamasta työpaikalle, askeleen pettäessä alta noustessa aamulla sängystä. Jos ei petä pää, sitten pettää jokin muu ruumiinosa, jos pää ei anna lupaa itselleen olla heikko. Siinä eivät palkkaus, mielekäs työ tai kätevä logistiikka silloin paljoa auta.
Työ on siis paskatyö, jos useampi alussa johtamistani työn mielekkyyden kriteereistä mättää. Ja kun irtisanoutuminen siitä paskatyöstä johtaa taloudellisen kantokyvyn romuttavaan karenssiin, vaihtoehdon ollessa oman terveyden romuttuminen, paskatyötä ei enää sen enempää tarvitse määritellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti