Herbert von Karajan on monille kapellimestarin synonyymi: moni ei tietäisi, mikä on kapellimestari, jos eivät olisi nähneet äärimmäisen karismaattista, iäkästä Karajania huitomassa silmät kiinni Wienin uudenvuodenkonserteissa. Jos kuitenkaan tietävät. Musiikkia tuntemattomat eivät ymmärrä, mitä tekoa kapellimestarilla oikein on. Onhan niillä kaikilla soittajilla nuotit, onhan?
Karajanin käsiin keskittyi niin paljon valtaa 50-80 -luvun musiikkimaailmassa, että hän sai levyttää mitä tahtoi ja valita ensin parhaat päältä, missä ja mitä johti, ja hänestä tuli standardi. Karajanin sointi, joka on kuin sulaa, tulikuumaa vahaa, vastannee monien käsitystä siitä, miltä sinfoniaorkesteri kuulostaa, vaikka Reinerin erittelevä, Szellin virtuoosinen tai Klempererin paljas soundi ovatkin saman totuuden eri puolia, tai versioita. Pidin Karajanin sointia pitkään mössöisenä, vaikkakin kauniina, vähän kuin sulana kultana tai suklaakastikkeena, joka peittää alleen jälkiruoan nyanssit. No, edelleenkään en sulata Karajanin Haydnia.
Olin itse pitkään hyvin nihkeä Karajania kohtaan, sen jälkeen kun olin oppinut että Karajan on standardi, ja minähän vastustin kaikkia itsestäänselvyyksiä, että joku toinen rajoittaa valintojani. Toki minulla aina on ollut Karajanin levyjä, niitä ei voi välttää, ellei erikseen niin päätä, ja omassa perusohjelmistossani, kuten Beethovenissa, Brahmsissa ja Brucknerissa löytyy helposti muitakin ihan ellei vähintään yhtä hyviä vaihtoehtoja kuin Karajan. Vasta lainattuani pari kesää sitten ystävältäni useiden kymmenien levyjen Karajan-paketin, löysin Karajanin toden teolla. Karajanin mestaruus paljastuu siinä, kuinka hän nostaa B-luokan säveltäjät, kuten Tsaikovskin, Schumannin ja Mendelssohnin korkeimpaan A-luokkaan.
Helena Matheopoulos kirjassaan Maestro, jossa esitellään aikansa (kirja ilmestyi 80-luvun alussa) suurimmat kapellimestarit, rakentaa kirjan siten, että alussa on Karajan, ja Karajan on myös länsimaisen kapellimestaritaiteen huipentuma, keräten tätä tukevaa todistusaineistoa, varaten suurimmalle maestrolle ehdottomasti eniten lähetysaikaa ja präntäten hänet myös kirjan kanteen. No, mikäs siinä, edustava Karajan onkin.
Matheopoulos rakentaa osaltaan Karajan-myyttiä. Hän selvästi palvoo kohdettaan, mikä ei toki poista sitä, että tämä kohde oli myös suuri muusikko. Eikä vain suuri muusikko, vaan myös ilmeisen runollinen ja viisas ihminen, kuten allaolevat lainaukset todistavat. Ne osoittavat, että musiikki heijastelee ihmisyyttä yleisemminkin, ja moni musiikin tekemisessä pätevä totuus on pätevä elämässä yleisemminkin:
"Tunteillaan
voi reagoida kolmella tavalla: rakkaudella, välinpitämättömästi tai
rakkauden vastakohdalla. Mutta tässä ammatissa ei voi vihata - se tietää
loppua. Sillä hetkellä, kun tuntee mustasukkaisuutta tai kateutta,
joutuu vihan valtoihin - eikä silloin voi enää tehdä musiikkia."
"Olen
kyllä selvillä siitä teoriasta, että kaikki suuret lahjakkuudet
pääsevät lopulta esille. Mutta hyvin paljon vaivaa siinä voisi säästää."
"Kun
olette nuori, mestaruus tulee itsestään, koska kevät laulaa teille.
Mutta sitten tulee kypsyys, sairaudet, hajonneet avioliitot, avioerot,
leikkaukset, aviolliset vaikeudet ja kaikki muut: se, joka kaiken tämän
jälkeen pystyy vielä laulamaan kauniisti, on mestari."
Otteet Helena Matheopoulosin kirjasta "Maestro - kapellimestarijättiläisiä lähikuvassa". Suomennos Seppo Heikinheimo. Karisto, Hämeenlinna 1984.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti