Pihatyöt odottavat Susannaa

- Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään, kansanedustaja Susanna Koski (kok) sanoi Ylen A-talkissa torstaina.

- Ai risusavottaa? Lauri Ihalainen (sd) kysyi Koskelta.

- Ei nyt ehkä siinä klassisessa mielessä, Koski vastasi.

Paitsi että olisi sitäkin tarjolla. Juuri äskettäin tasasin puutarhasaksilla pensasaitaa ja kadunpuoleista sireeniaitaa. Ei olisi niitäkään tarvinnut tehdä, jos Susanna olisi tullut talkoisiin. Koska hallituspuolueissa tähdennetään talkoohenkeä eikä pidetä työtä palkkauksen, saati minimipalkan arvoisena - mitä hänen ystävänsä ja taistelutoverinsa Li Andersson äskettäin ehdotti - en voi luvata Susannalle asiallista palkkaa. 

- Onhan siellä metsää hoidettavana vaikka millä mitalla. Metsänhoito on ihan kunniallista työtä, Koski totesi.

Metsät ovat yksi esimerkki, mutta missä tahansa liikkuu, niin tekemätöntä työtä löytyy kyllä, sitä ei vain aina huomata. Ei nyt kirjaimellisesti tarvitse metsään lähteä, vaan kaupungeissa on tekemätöntä työtä vaikka millä mitalla. Metsissä on paljon syötäviksikin kelpaavia asioita.

Ei tosiaan olisi tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Ei tarvitse edes lähteä rämpimään metsään, mikäli sieltä autosta metsää näkyy puilta, kun autosta metsä voi näyttää - pusikolta. Jossa sielläkin olisi näppärälle ihmiselle ja puutarhasaksille töitä. Parempi onkin usein jättää metsä rauhaan ja hoitamatta, niin luonnon kuin ihmistenkin kannalta, ja keskittyä pihanhoitoon. Pihaltammekin löytyy syötäväksi kelpaavia asioita: Susanna saisi syödä vapaasti luontoisetuna harventamansa salaatit ja maahan pudonneet omput. Rikkaruohoja olisi myös paljon kitkettävänä, niin että pääsisivät perennamme oikeuksiinsa. Kaffet lupaisin vielä keittää Susannalle.


Susanna Kosken (kok.) kursivoidut sitaatit ovat Iltalehdestä, ja jutun pääsee lukemaan klikkaamalla otsikkoa.

Kun ratikka metsän jyräsi

Kovin vähälle huomiolle on jäänyt bulevardisaatiopelolta se, että Keskuspuistoon liittyvät heikennykset Helsingin suunnitteilla olevassa yleiskaavassa eivät rajoitu kaupunkibulevardisaatioon. En hyväksy sitä, että yhdellä sinänsä myönteisen asian ajamisella (raideliikenne) perustellaan Keskuspuiston pirstominen; Jokeri ykkösen lisäksi (jonka tieltä ei toivottavasti tarvitse paljoa kaataa puita, jos se vaan vedettäisiin Pirkkolantien mukaisesti) Laaksoon on suunnitteilla kaksikin poikittaista pikaraitiotieyhteyden linjausta. Jos näistä valittaisiin toinen, ja se tunneloitaisiin tarvittavalta 800 metrin matkalta, kustannukset olisivat minimaaliset verrattuna esimerkiksi Länsimetroon tai Kruunusiltaan.

Sinivalkoinen osoittaa eteläisemmän linjauksen.

Tästä ei kuitenkaan liene soveliasta keskustella, muuten leimautuu joukkoliikenteen viholliseksi (eli autojen puolustajaksi). Erityisesti luonnonsuojelupuoleena alun alkaen tunnetuille Vihreille tunneloimisen luulisi sopivan, saataisiinhan sillä edistettyä sekä joukkoliikennettä että säästettyä luontoa. Vai mitä?

Aika lailla tämän polun myötäisesti se linjaus menisi, tuhoten suojellun lehtonatan kasvupaikan mukanaan.

Kokoomuksessa rasismi on vain yksittäistapaus

Kevään 2011 eduskuntavaaleissa törmäsin Kolmen sepän aukion poikki kulkiessani joukkoon mustapaitaisia nuorukaisia. Kiirehdin äkkiä pois, sillä olivat pelottavaa joukkoa, mutta sen verran ehdin silmäkulmastani - siitä, josta kurkin olkani takaa turvallisuudestani kiinnostuneena - havaitsemaan, että olivat Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Wille Rydmanin tukiryhmä.

Rydman on kykypuolueelle oikein kätevä. Hän imuroi joitakin ääniä nuivistolta, ja nämä äänet ovat pois joiltakin muilta puolueilta, esimerkiksi hallituskumppaneilta. Ryydin avulla käy myös kätevästi toteennäytetyksi, että heillä fasismia esiintyy vain yksittäistapauksena. Niinhän meillä poliittisissa puolueissa muutenkin on tapana pyrkiä osoittelemaan.

Kokoomuksen kaapissa on. Mitä siellä on, voi varmistua klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kuvalähde: http://teknokekko.vuodatus.net/lue/2012/10/1932-1934-mustapaidat-vauhdissa

Yksi kysymys aidon avioliiton kampanjoijille

Tuoreessa Opettaja-lehdessä sateenkaariperhe kertoi joutuneensa muuttamaan koulureittiään suojellakseen lapsensa Aito avioliitto -kampanjoinnilta. Voin kuvitella, että lapset vähintäänkin hämmentyvät, jos heidän perhettään pidetään muita huonompana ja epäaidompana.

Kysyisinkin Aito avioliitto -kampanjoijilta: jos teille kerran lapsen hyvinvointi on niin tärkeä, niin miten se edesauttaa lapsen hyvinvointia, että kyseenalaistetaan lapsen kasvuympäristö, pidetään sitä vääränä ja haluttaisiin kieltää se? Jatkokysymyksenä: millaisen aikuisen mallin lapset saavat, jos aikuiset kiusaavat toisia aikuisia ja lapsia?

Ei mulla muuta. Vastausta odotellessa.

Syyskuun parhaat levyt

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 7. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Kaikki tässä tuntuu oikealta, vaikkakaan sensaatioita tai pikavoittoja ei tässä haeta mistään. Hitaahkossa Allegretto-osassa tummat jouset eivät koskaan ole olleet näin laulavat.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 9. Lontoon Uusi filharmoniaorkesteri, johtaa Otto Klemperer. Kuten Klemp itse luonnehti, hän on Bruno Walterin vastakohta. Hän on (raaka) immoralisti, Walter hellä moralisti. Klempererin käsissä Mahlerin ysi on todella raakaa musiikkia.

Bill Evans: Solar, albumilta Sunday At The Village Vanguard. Minulle Evans on easylisteninginä yleensä musiikka vailla omaa vahvaa profiilia. Joskus kuitenkin kannattaa antaa toisia mahdollisuuksia, ja kolmansia. Solar ja kappaleet siitä eteenpäin ovat todellista understatementia, joissa rummuilla on hallitseva rooli, ja pitkiä toveja kulkee ilman melodia. Jotenkin vain Evans kuitenkin kuljetuttaa musiikkia eteenpäin, vaikka siinä ei ole oikein mitään.

Franz Schubert: Sonaatti nro 21 B-duuri D 960, soittaa Clara Haskil. Schubertin pianomusiikki on jotenkin amorfista elegisyydessään ja pohdiskelevuudessaan. Kesän pianomusiikkikaudella minulle sattui tästä kolme levytystä: Svjatoslav Richter, Annie Fischer ja Clara Haskil. Haskilin soitto on temperamenttisinta, tai ehkä pikemminkin volatiileinta, suorastaan paikka paikoin äkkiväärää. Hän elävöittää sonaatin, tekee siitä mielenkiintoista musiikkia.

Joseph Haydn: Sinfonia nro 22 "Filosofi". Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, johtaa Ernest Ansermet. Vanha ihanne-esitykseni oli kapellimestarittoman Orfeus-kamariorkesterin. Siinä ainoana alun arvoituksellinen, käyskentelevä johdanto kulki riittävän verkkaisesti. Ansermetin versiossa on kuitenkin enemmän tappuraa toisesta osasta alkaen.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Tässä ehkä kaikkein suurimmassa Strauss-taltioinnissa, johon vuosien jälkeen palasin, Furtwängler on parhaimmillaan. Hitaat osat ovat taivaallisen laulavia, todella cantabile, ja finaalin huipennuksessa orkesteri onnistuu kuulostamaan pommikonelaivueelta: vasket ampuvat ja sylkevät.

Richard Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat. Näytös II: Mit den Schuhen ward ich fertig schier! Laulajat ja Berliinin filharmonikot, johtaa Rudolf Kempe. Tässä kaikkien aikojen parhaassa oopperalevytyksessä, jossa Wagner soljuu kuin Mozart ja Johann Strauss iloisen ensemblelaulun tahdittamana, on todellista schwungia. Monoäänityksellä ei ole mitään väliä. Tämä tempaisee mukaansa heti alusta asti, ja meininki tiivistyy tässä.

Johann Sebastian Bach: Soolosellosarja no 6 (BWV 1012), 2. osa: Allemande. Soittaa Pablo Casals. Soolosellomusiikin "keksinyt" Casals rouhii ja raapii elämänmakuisesti, välttäen kaikkea sievistelyä. Niinpä hän pääseekin lähemmäs Bachin ikuisuuden substanssia kuin kukaan.

Rolling Stones: As Tears Go by. Yksi rockin kauneimpia balladeita, jonka ensin esitti Mick Jaggerin nuorikko Marianne Faithfull, mutta riipaisevin versio on kuitenkin bändin itsensä.

Edmund Rubbra: Sinfonia no 7, 3. osa: Passacaglia and Fuga: Lento. BBC National Orchestra of Wales, johtaa Richard Hickox. Ehdottomasti paras brittiläinen sinfonikko, joka on kuin Bruckner ja Vaughan Williams yhteenliitettynä mutta tiivistettynä. Jos vitonen on hänen kokonaisuudessaan onnistunein sinfoniansa, tämä on hänen suurin sinfoninen osansa, jossa jouset laulavat vaughanwilliamsmaisella maisemapensselillä, mutta sävyssä on bruckneria. Musiikki etenee vääjäämättömästi, pahaenteisellä poljennolla. 7. ja 8. sinfonian sisältävä levy esittelee Rubbran muutenkin parhaassa valossa. Jos haluaa tutustua itselleen aivan uuteen sinfonikkoon, tästä voi hyvin aloittaa. Nämä ovat aivan hienoja esityksiä, mutta leikittelen silti ajatuksella, mitä Klemperer tai Karajan olisivat tehneet tälle musiikille.

Furtwänglerin esityksen Sinfonia Domesticasta pääsee kuuntelemaan klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Perspektiiviä sanottuun äärioikeistolaisen väkivaltaliikehdinnän nousuun

Olen sen verran vanha, että tarjoan perspektiivin sanottuun viime aikoina nousseeseen äärioikeistolaiseen väkivaltaliikehdintään. On se toki nostanut päätään, mutta ei se sentään aivan uusi ilmiö Suomessa ole. 

Minä olin saada skinheadin monosta jo 90-luvun alkuvuosina rasisminvastaisessa mielenosoituksessa Kaivopihalla. Ehdin vain silmäkulmastani havaitsemaan, että nyt tulee sivulta rivakasti. Tiedä sitten, miten siinä olisi käynyt, mutta ei minusta ole mitään vastusta aggressioon, ainoa käyttökelpoinen aseeni ovat ripeät jalat. Onneksi opiskelukaverini Petra - mitähän hänellekin nykyään kuuluu - reagoi nopeasti, ja vetäisi minut käsipuolesta pois alta. 

Jos poliisit ovat nyt joko pihalla tai salasymppaavat natseja, niin tuolloin syksyllä -93 skinit laitettiin mustaan maijaan, ja vapautettiin noin 50 metrin ajelun päätteeksi, tai mikä se nyt on matka, joka kuluu Kaivopihalta Yliopiston apteekille.

Natsiksi sanottu

Toisen kutsuminen natsiksi tai rasistiksi johtaa herkästi kunnianloukkaussyytteeseen silloinkin kun loukattu on laittanut tämän natsiutensa ja rasisminsa kuin tarjottimelle. Jos ei kansallissosialismi ole natsismia, minä olen merisiilin eno. Ja jos natsismi ei ole fasismia, minä olen sitten vaikka - punavihreä.

Kansallissosialistia ei saa sanoa natsiksi eikä rasistia rasistiksi, sillä tämä teko koettelee heti oikeusjärjestelmäämme, teettäen tuomioistuimissa ihan turhaa työtä kun natsi on natsi, vaikka voissa paistaisi. Natsiksi sanominen ei loukkaa muuta kuin kunnon kansallissosialistin itsetuntoa, kun tämä ei itse ole ymmärtänyt, että nämä käsitteet suhtautuvat toisiinsa vähän samalla tavoin kuin arbuusi ja meloni. On se kai noloa paljastua tietämättömäksi oman julkitunnustamansa aatteen oppihistoriasta. Natsin tunteita ei saa loukata, pikku raukan, vaikka on hänkin toki ihminen.

Ilmeisesti natsit ottavat vakavasti Austinin kehittämän puheaktiteorian, jonka mukaan sanominenkin on tekemistä. Tämä onkin ilmeistä: jos pappi julkisesti julistaa kaksi ihmistä aviopuolisoiksi, he sitä lain edessä myös ovat. Natsit pelkäävät, että vasta natsikortin heiluttelu heidän naamansa edessä tekee heistä natsin, eikä esimerkiksi heidän omat tekonsa tai sanomisensa.

Sen sijaan natsistinen teko voi loukata kohdettaan hyvinkin haitallisesti, mikä valitettavasti tultiin todistaneeksi äskettäin. Meillä on käsissämme ilmeinen epäsuhta, jossa puheoikeus on natsien yksinoikeus, ja heidän postuloimansa toisen ääripään kuvitteellinen väkivalta pitää ehkäistä ennakolta.

Onko etätyö vain yksi pakkoyrittäjyyden muoto?

Etätyön lisääntymisestä tietointensiivisissä ja ns. asiantuntijatöissä on hehkutettu pitkään, ja tämän pitäisi tukea esimerkiksi maaseudun pitämistä elävänä, kun enää ei ole pakko ainakaan päivittäin suhata kustannuspaikalle kuluttamaan sitä takapuoltaan. On se näinkin. Positiivista etätyössä on myös se, että siinä säästetään selvää aikaa ja rahaa, ainakin sen verran mikä työmatkoihin menee. Etätyöläinen säästyy myös kahvipöytäseurustelulta, hyvässä kuin pahassakin, ja avokonttorihälinältä, jossa altistutaan tahtomattaan kollegoiden viikonloppubailauksen jälkipesuille.

Tähän saakka kaikki kuulostaa siis siltä, että voiton puolelle jäätäisiin. Kuitenkin etätyö on myös keino kohottaa ammattien arvoa, mutta tämä arvonnousu jää näennäiseksi. Ei tekstinkäsittelijä siitä asiantuntijaksi muutu, että hänen työnteostaan tulee ulkoisena rituaalina tutkijantyön näköistä, kun ei se näy palkkapussissa, ja valvontaan ja pelotteluun perustuva johtaminen vain piiloutuu verkkoihin. Uusi muoto foucaultlaisuudesta on se, että johtaja menee "pilveen".

Etätyö on myös keino ulkoistaa työnteon riskejä työntekijälle itselleen samalla tavalla kuin pakotetussa lumeyrittäjyydessä. Etätyössä pitää esimerkiksi määritellä, miten määritellään työtapaturma ja millainen ympäristö ja mitkä työajat oikeuttavat työterveyshuoltoon. Jos etätyössä liukastutaan matkalla jääkaapille hakemaan lounasta, onko kyseessä työtapaturma, jos ollaan liukastuttu vaikkapa lapsen lattialle jättämään leluun? Entä työpaikkaruokailu? Jos sitä subventoidaan työpaikkaruokaloissa, miten tämä hoidetaan etätyössä niin etteivät työntekijät asetu subvention suhteen eri viivoille? Entä virikesetelit? Onko etätyöläinen oikeutettu niihin, tai (käyttökelvottomiin) työmatkaseteleihin?

On turha kuvitella, että etätyö poistaisi turhan työntekijöiden valvonnan ja kyttäämisen, irrottaen työn tuloksia fyysisestä työajasta, tehden työnajankäytöstä järkiperäisempää, sillä tämä valvonta vain siirtyy "pilveen" tai työasemapohjaiseksi: ainahan esimies voi halutessaan tarkistuttaa atk-huollolta, miten paljon ja millä intensiteetillä tuloksia on miltäkin työasemalta tuotettu, ja milloin taukoja ollaan pidetty.

Hesarin kolumnin avokonttoreista, joka sai minut miettimään tällaisia, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kadunturvattomuusjoukkojen terrori vaati ensimmäisen ihmisuhrinsa

Viime lauantaina Helsingin asema-aukiolla pidettiin Kansallisen vastarintaliikkeen mielenosoitus. Samassa paikassa sattui väkivallanteko, minkä seurauksena nuori mies sai surmansa. Poliisi tutkii vielä asiaa, mutta ainakin tämän nuoren miehen isälle oli selvää, että tapahtumilla on syy-yhteys.

En todellakaan haluaisi olla oikeassa, enkä todellakaan saa mitään kicksejä oikeassaolijoiden porukkaan kuulumisesta, mutta jo jonkin aikaa minulle on ollut selvää, että tässä ajassamme, joka on paluuta mustalle 30-luvulle, tulee vielä sattumaan jossakin vaiheessa pahasti. Ja tässä asiassa, jos missä, mieluummin olisin erehtynyt.

Helvetti on kaduillamme irti, ja tämän havainnon tekeminen onnistuu riippumatta siitä, millaista todellisuuskäsitystä edustaa, ja riippumatta siitä, millaisia poliittisia johtopäätöksiä tästä tekee. Poliittisia johtopäätöksiä a priori ovat ainakin tehneet ne valitettavan monet, jotka ovat pelonlietsonnasta tehneet itselleen uran, ja pelosta seuraava askelma on viha. Yksi johtopäätös on kuitenkin helppo tehdä, politisoimattakin: kadunturvajoukot aiheuttavat turvattomuutta, ja tämä syy-yhteys on selvempi kuin tupakan ja keuhkosyövän.

Meillä on Suomessa hallitus, joka suojelee rasisteja ja kaikenkarvaisia natseja, joka vähentää poliisin rahoitusta, suosii kadunturvajoukkoja ja kaikki tämä vientiteollisuuden kilpailukyvyn nimissä. Hävetkää jos osaatte.

Tässä mainittu väkivallanteko ei ole millään verukkeella puolusteltavissa.

Kaikki tämä kannunvalanta on siinä mielessä turhaa, että se ei tuo takaisin tätä nuorta miestä, ei helpota hänen omaistensa oloa eikä ehkäise varmaankaan yhtään tulevaa tapausta. Tapauksesta pitää kuitenkin saada edesvastuuseen paitsi pahoinpitelyn suorittaneet ihmisyksilöt, siitä on tehtävä myös laajempia johtopäätöksiä. Uusnatsismi kaikissa muodoissaan on tutkittava ja kitkettävä, ei vain harjattava.

Jutun asema-aukion traagisista tapahtumista voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Jättäkää edes lapset rauhaan

Englannissa nainen joutui rasistisesti motivoidun väkivaltaisen päällekarkauksen kohteeksi: mies seurasi naista, potkien tätä niin että tämä kaatui, minkä seurauksena hänelle tuli keskenmeno. Meillä Suomessa ei sentään vastaavaa olla koettu, mutta lastensuojelujärjestö Unicefin tuorein kamppanja on kirvoittanut oheisenkaltaisia toivotuksia: 

Sitten Itiksen äskeinen insidentti - epäilty somalinaisen potkinta, mitä tapausta liipasinsormi herkästi kommentoi niin rasisteilla kuin rasismin vastustajillakin - kirvoitti tällaista:

Jätettäisiin edes lapset rauhaan, jookos. Mutta ei kai se ole mahdollista, jos maahanmuuttajia ei pidetä edes ihmisinä, vaikka usein samalla tavalla motivoidusti ihmetellään, että eläimiäkin sentään kohdellaan hyvin.

Niin kohdellaan, yleensä. Yleensä eläimiäkään ei potkita, niin miksi herran tähden sitten odottavia äitejä? Useimmat lapsetkin tietävät, ettei toisia saa potkia, solvata tai muuten kohdella huonosti.

Minua oksettaa.

Miksi työttömiä syyllistetään?

Miksi työttömiä syyllistetään työhaluttomiksi ja laiskoksi, vaikka 400 000 työtöntä lienee yhtä hankala tunkea 30 000 työpaikkaan kuin kamelia neulansilmään, eikä laskelmissa ole edes huomioitu sitä, että ne työpaikat menevät yleensä jo töissä oleville?

Taustalla taitaa olla projektiota, jossa omistava luokka projisoi syyllisyydentunnettaan epäonnistuneesta työllistämisestä johonkin muuhun. Ja kehenkäs muuhun kuin työttömiin, jotka ruojat eivät kannakaan mukanaan omia työpaikkojaan vähän niinkuin spitaalinen omaa sänkyään. Tarkoitus taitaa olla myös saada katse kohdistumaan johonkin muuhun kuin siihen, että liikevoitto ei menekään työllistämistä edistäviin investointeihin, vaan esimerkiksi johdon palkkioihin.

Siitä, että katse on tarkoitus kääntää johonkin muuhun kuin omistavan luokan epäonnistumiseen tai puuttuvaan tahtoon työllistämisessä, kertoo ainakin se, että omistavaa luokkaa Suomessa edustavan puolueen mielestä työnteon on aina oltava kannattavaa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että työttömyyden on oltava kannattamattomampaa kuin työnteon. Eikä työnteko ole kannattavaa, omistaminen on, mistä on osoituksena se, että pääomatuloja verotetaan meillä ansiotuloja vähemmän.

Samainen pääoman edustaja sanoo uskovansa yksilöön, painottaen sen vapaita valintoja. Oletuksena toki on, että yksilöt kykenevät tekemään "oikeita" valintoja, tai haluavat. Jos joku vapaasti valitseva yksilö päätyy siihen laskelmaan, että työn tekeminen ei kannatakaan, tällöin vapaan valinnan teoria on pelastettava jollakin. Tässä tapauksessa muuten vapaata yksilönvalintaa painottava Kokoomus, jolle yhteiskunta usein näyttäytyy esteinä yksilönvalinnalle, tarvitseekin yhteiskuntaa. Työnteon on oltava moraalisesti velvoittavaa, vaikkei se olisikaan yksilöllisesti kannattavaa, sillä väärät yksilönvalinnat romuttavat systeemin.

Kaikki ovat siis vapaita valitsemaan, oikein. Jos kuitenkin sattuu sellainen näköharha, että tuleekin väärä valinta, niin sitten pitää kaivaa iso paha mörkö eli yhteiskunta kaapista.

Sain idean kirjoitukseen Li Anderssonin ja Susanna Kosken dialogikirjasta Punavihreä, sinivalkoinen - keskustelukirjeitä (Minerva Kustannus 2014).

Taharrush gamea itisläisittäin

Iltalehden saamien tietojen mukaan raskaana oleva nainen joutui eilen väkijoukon saartamaksi Itäkeskuksessa. Kuin vanha kunnon taharrush gamea, ilman suoranaista seksuaalista lähentelyä. Ilmeisesti. Vaikka jo sinänsä se, että moiseen valitaan kohteeksi nainen, jota huoritellaan, mitä muuta se on kuin naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamista?

Varmaan meillä osataan ahdistella ja solvata jotenkin paremmin, ei-seksuaalisemmin kuin jos tekijät olisivat olleet muslimeita. Ei sentään nirrin viemisellä uhkailtu, kuten on käynyt ilmi nuoren afgaaninaisen tapauksessa, jonka perhe oli lähettänyt hänet järjestettyyn avioliittoon - Suomeen, naisen suostumuksesta viis. Nyt häntä ollaan palauttamassa lähtömaahansa, jossa hän altistuu suurelle kunniamurhan riskille, karattuaan avioliitostaan, eikä kunniamurhan uhkaa pidetä henkilökohtaisena uhkana.

Yhdet tahot siis ahdistelevat naisia, vieläpä (muslimitaustaista) maahanmuuttajanaista, Toiset tahot taas ovat ottaneet hallituksen panttivangikseen, ja ohjailleet hallituskumppaneiden suostumuksella Migrin nuiventamaan turvapaikkalinjaansa. Kolmannet tahot taas kritisoivat maahanmuuttaja(muslimi)miehiä siitä, että nämä eivät kunnioita naisen koskemattomuutta, vaan hakkaavat ja raiskailevat.

Tässä ollaan siis karkottamassa naisia oloihin, jossa heille mitä todennäköisimmin tehdään juuri sitä, jolta karkottamisen vaatijat ovat näitä naisia väittäneensä haluta suojella, ja jos suinkin ehtivät, niin mitäs nyt vielä sitten pitäisi tehdä niille naisille, jotka ovat erehtyneet jäämään Suomeen, ettei tämä vahingossakaan olisi liian "vetovoimainen". Epäileekö joku, että kyseessä olisi kolme eri tahoa?

Karkotuspäätöksen saaneesta Sodaba Alifista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Näin kommentoivat vaja... eiku rajakit Iltiksen juttua. Eihän näistä uskoisi, että tahtovat tehdä toiselle pahaa. Eihän?

Voiko ystävää suojella itseltään?

Voiko ihmistä estää tahattomasti parodioimasta itseään, olemaan irvokas muistutus omista menetetyistä mahdollisuuksistaan, etenkin jos hän on 45-vuotias? Jos kyse on itselle hyvin rakkaasta, vanhasta ystävästä, pitäisikö häntä suojella itseään itsensä nolaamiselta, kun hän ei selkeästikään osaa itse vetää rajaa? Jos hän 60-prosenttisesti ironisoi, niin siinä 40% on valitettavasti totuuden siemen siitä, mitä hän edustaa, ja sekin on liikaa.

Kyllä minä kestän pelleilyn ja typerehdinnän, voi minun Facebookissani häiriköidä, mutta kun en haluaisi mahdollistaa toiselle julkista häpeäpaalua.

Ei kaikista tarvitse tulla sipsikaljavegaaneita tai polyamoristisia ateisteja, mutta on todella surullista antaa foorumi ennen aikojaan Lasse Lehtisen nuoremmaksi parodiaksi tulemiselle. Vaikka tiedän, että suurimman osan kommentien sävystä selittää se, että taas on mennyt ilta pitkäksi, jotain kertoo sekin, että taas on mennyt ilta pitkäksi.

Tällaisia mietin pähkäillessäni, pitäisikö minun poistaa Facebook-kaverilistaltani minulle tärkeä ystävä, jonka kanssa olen kokenut monenlaisia nuoruuden avainkokemuksia. Nämä piirteet, joille nyt annan alustan sosiaalisessa mediassa, olivat toki jo idullaan neljännesvuosisata sitten, mutta nyt jäljellä näyttäisivät ainoastaan olevan ne, ja katkeruus on kasvattanut suvaitsemattomuuden ja ennakkoluuloisuuden idut metsäksi asti.

Sulkisinko hänet sitten, vaikenisin kuoliaaksi siksi että hän tarjoaa minulle peilin, esimerkin vielä itseäni pitemmälle pettymysreaktiona viedystä änkyryydestä, joka on kosto itselle omista karanneista ihanteista ja tavoitteista?

Kolme metsääni

Rakastan metsää, ja oikeastaan haluaisin olla elää ja asua siellä, metsän keskellä. Metsiä ei ole vain yksi, vaan ainakin kolme, vaikka oikeastaan kaikki metsä on samaa elävää organismia: metsää.

Juoksijan metsä. Juoksijana otan metsän haltuun kaikkein täyteläisimmin. Hengitystiehyeni avautuvat havupuiden tuoksulle, jalkani taltioivat polkujen pinnat ja pinnanmuutokset ja silmäni puiden lomasta kajastelevan taittuvan valon. Juostessa nämä aistimukset ovat kokonaisvaltaisia niin että näen tuoksuja, tunnen valoja, ja aistin mutkat ja mäet jo etukäteen, tutuilla poluilla. Ruumiini alkaa ikään kuin varautumaan seuraavaan ylämäkeen tai mutkan takaa avautuvaan valoaistimukseen.

Sienestäjän metsä. Muodostan ensin yleiskäsitykseni metsästä: onko metsän tuntu sellainen, että siellä voisivat sienet viihtyä? Jos vastaus on myönteinen, katseeni kohdistuu aluskasvillisuuteen, varvikkoon. Havainnoin olemattomiakin kinttupolkuja, peruskalliosta niitä kohtia joista aluskasvillisuus on puhkikulunut, kiviä, muurahaisten pesiä ja polkuja.

Valokuvaajan metsä. Mennessäni metsään valokuvausmielessä koetan avautua moniaistisesti metsälle, koettaen havainnoida sekä juoksijan että sienestäjän metsää. Lähinnä tätä kokemusta lienen tarpoessani talvisessa metsässä lumikenkien kanssa, mutta juostessani polkujen ulkopuolinen metsä jää minulle pintapuoliseksi. Valokuvaajana poikkean poluilta, koettaen taltioida paitsi juoksijan metsän, jos minulla kyseiseen metsään on juoksusuhde, ja sitten vain havainnoida metsää uusin silmin, koettaen löytää siitä yksityiskohtia joita en normaalisti näe.

Hyväksyvätkö perussuomalaiset avoimesti rasistin?

Kauhavalainen valtuutettu Mika Kankaansyrjä (SDP) loikkaa perussuomalaisiin, koska "En voi hyväksyä SDP:n maahanmuuttopolitiikkaa. Ensi vuoden kunnallisvaaleissa demareiden ehdokkaan pitää olla puolueen jäsen. Pitää myös olla sitoutunut hyväksymään maahanmuuttajat eikä saa antaa rasistisia lausuntoja. En lähde tällaisen kiristyksen uhrina kenenkään porukkoihin kunnallisvaaleihin", Kankaansyrjä avaa taustaa päätökselleen.

Jos hän ei halua kuulua demareihin siksi, ettei siellä saa antaa rasistisia lausuntoja - vaikka kyllä heihinkin mahtuu näitä rajamäkiä joka provinssiin, on meillä Porvoossakin oma koti-Rajamäkemme - niin samallahan mies myöntää olevansa rasisti, eikä mikään peitelty ns. maahanmuuttokriitikko.

Muistaakseni PS on virallisesti sanoutunut irti rasismista, vaikka naamioidun rasismin hyväksyykin, harjattuna. Joku perussuomalaisten nimenkirjoitusoikeuden haltija voinee vahvistaa epäilyni. Hyväksynevätkö sitten ehdokkaan, joka jo lähtökohtaisesti ilmoittautuu avoimesti rasistiseksi? Kävisikö jo varmuuden vuoksi etukäteen harjattuna?

Ilkka-lehden jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Akava hölmöläisten ja spitaalisten työllisyyspolitiikan asialla

Kirjoitin juuri siitä, kuinka hallitus on panemassa työttömät ehdolliseen vankeuteen, ja laitattamassa heille valvontaa helpottavat pannat. Tarkoitan tällä tietenkin hallituksen puuhailemaa 3 kuukauden ilmoittautumisvelvoitetta lähimpään TE-toimistoon, joka tullaan lakkauttamaan. Ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan työttömien heitteillejätöstä, sillä työnhakijoiden henkilötiedot tullaan myymään niistä eniten tarjoavalle yksityiselle orjanvuokraus... henkilöstöfirmalle. Tämä näkyy sopivan ainakin yhdelle työntekijöiden keskusjärjestölle, Akavalle, jonka onneksi ymmärsin jättää.

Akavan mielestä nimittäin "Työvoimapolitiikkaan panostaminen, työnhakijoiden säännölliset haastattelut sekä työvoimapalveluiden tehostaminen yksityisten toimijoiden roolia kasvattamalla ovat Akavan mielestä hyviä uudistuksia". 

Akava on siis valmis panostamaan työvoimapolitiikkaan, vaikka TE-toimistot tullaankin lakkauttamaan. Ei sillä, että minä niitä niin hirveästi jäisi kaipaamaan, mutta eipä niiden vaihtoehdoista eli rekrytointifirmoistakaan ole koskaan ollut mitään apua. On niistä kyllä ainakin yksi hyöty ollut: nyt osaan ulkoa joka ikisen työsuhteeni alkamis- ja loppumispäivämäärän niin että vaikka keskellä yötä tultaisiin niitä kuulustelemaan, niin ei ainakaan tästä syystä karenssi rätkähtäisi.

Olen viettänyt elämästäni varmasti viikkoja ja kuluttanut kymmeniä litroja kahvia täyttämällä kaikenkarvaisten rekrytointifirmojen portaaleja, ja kerran jopa järjestänyt itselleni henkilökohtaisen tapaamisen Norjan Manpoweriin, jonka konsultti osasi olla vain hämillään koulutus- ja työtaustani runsaudesta ja dokumentoidun tietotaitoni moninaisuudesta, päättäen keskustelun kaneettiin "olet selkeästi pätevä tyyppi", ja minä päätin keskustelun kaneettiin "no ainakaan täällä ei ole päteviä tyyppejä, sillä eivät osaa edes lukea" (olivat ehdottaneet minulle taksin ajamista, maahanmuuttajamies kun olin, vaikkei seeveessäni ollut mitään mainintaa ajokortista).

Noin kymmenen vuoden kokemukseni rekryfirmoista on, että jos tosissaan aiotaan nostaa kädet pystyyn sen suhteen, että turhautuneet TE-toimiston merkonomit osaisivat tunkea 400 000 työtöntä 30 000 työpaikkaan, niin silloin rekrytointifirmojen kyvyssä tunnistaa potentiaalisen asiakaskuntansa osaaminen on paljonkin parantamista, niistä kun on apua vain kaupallisilla ja atk-aloilla. Ainakaan muunlaisia töitä ne eivät välitä, ja niiden portaalitkin on suunniteltu vain näihin. Kuka kouluttaisi rekrytointikonsultin?

Työnhakijoiden säännöllisistä haastatteluista on varmaankin hyötyä, jos työnhakija muuten on täysin linnoittautunut kotiinsa, sellaiseen syrjäytyneiden kotiin, jossa verhotkin ovat niin paskaiset, ettei aurinko sieltä läpi paista (suosittelen Helsinginkadun Galleria Ruplan valokuvakuvanäyttelyä). Paitsi että näin pahaan jamaan päässyt työtön ei kyllä ole enää autettavissa sen paremmin TE-merkonomin kuin manpower-konsulentinkaan voimin, vaan tarvitsee hän psykiatrista apua ja ainakin määräajaksi työkyvyttömyyseläkettä.

Niin että luovuttakaa vain työttömät rekrytointifirmojen käsiin, Akava. Kuka maksaa eniten, ja miksi? Jotainhan rekryfirmojenkin täytyy tästä saada. Ja niin ne saavatkin, sillä hallituksen työttömyydenhoitoon osoitetusta 17 miljoonasta valtaosa valuu juuri niille. Miksi tämä sitten on Akavan mielestä hyvä juttu?

Varmaankin valtaosa näistä rekrytointikonsulteista on akateemisesti koulutettuja, jotka nyt saavat panna vahingon kiertämään, maisterit nöyryyttämässä toisiaan. Eikä kukaan estä perustamasta omaa rekryfirmaa, työllistäähän sillä ainakin itsensä. Veikkaan, että kohta on Suomessa henkilöstönvuokraus- ja rekryfirmoja kuin Vilkkilässä kissoja, jokaiselle työttömälle oma.

Tämä on otavuoteesijakävele - tai kannavalosisäkilläsisään -työllisyyspolitiikkaa.

Akavan kannanoton voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Normitalkoot eivät koske työttömiä

Normitalkoita vielä vähän aikaa sitten peräänkuuluttanut hallitus, joka pitää julkista sektoria lähtökohtaisesti syyllisenä, päätti sitten ulkoistaa syylliset. Tämä tapahtuu mm. rätkäisemällä työttömille 3 kuukauden haastatteluvelvoitteen, jossa nämä hyväkkäät saavat tehdä tiliä, ovatko osanneet olla aktiivisia oikealla tavalla, eivätkä esimerkiksi poimineet sieniä, ulkoiluttaneet mummoja tai päivittäneet osaamistaan työmarkkinoiden vaatimalle tasolle.

Koska julkinen sektori on kaikkeen syypää, myös työttömien työhaluttomuuteen, onkin parempi hoitaa tämä haastattelurumba yksityisten rekryfirmojen toimesta, yksityinen kun on paitsi parempi, myös tehokkaampi eli vastuullisempi, silloinkin kun sillä on työ- ja elinkeinoministeriön piikki.

Niin viis siitä että normisto lisääntyy, kun ei se koske kuin ihmisiä, ja sitä vahtii yksityinen sektori. Työttömiltähän ollaan riistämässä loputkin ihmisoikeudet, ja tämä on vain yksi osa siinä sarjassa. Vaikka kustannuksien ja osallisuuden kannalta olisi kai tehokkaampaa järjestää asia yhdistämällä vertaistuki ja vertaisvalvonta, ja antaa työttömien kuulustella... eikun haastatella toisiaan.

Uuden Suomen jutun, jossa Li Andersson osoittaa osuvan esimerkin tämän järjestelmän tehottomuudesta, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Oikeus kuolla ruotsiksi

SUOMI SUOMALAISIL... EIKU SUOMENKIELISILLE!111! Vakavasti ottaen: terveydenhuollossa, jos missä peruspalvelussa, oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään, ei ole vain itseilmaisu- vaan henkiinjäämiskysymys.

Näin ei kuitenkaan tunnuta ajattelevan Salon sairaalassa. Siellä toista kotimaista kieltä ei tunnusteta. eikä sitä pidetä sen paremmin itseilmaisun välineenä kuin ruotsinkielisiä henkiinjättämisen arvoisina. Näinhän kaksikielisyysongelma pikku hiljaa hoidetaan päiväjärjestyksestä; lieneekö Suomalaisuuden liiton soluttamiskampanja meneillään?

Salo toki on suomenkielistä seutua, mutta sitä ei ole esimerkiksi Porvoo, jonka sairaalaa pyritään systemaattisesti kurjistamaan päivystysasetuksella ja siihen koplatulla Sote-uudistuksella. Ensin lähtevät synnytykset. sitten varmaankin muuttolinnutkin. 

Porvoon sairaala on oikeasti kaksikielinen, eikä vain kaksikielinen, sillä siellä saa palvelua usein myös viroksi ja venäjäksi, ja jos lääkäri ei satu osaamaan kumpaakaan näistä, paikalle haetaan tulkiksi näitä kieliä taitava henkilö, jos tällainen vain suinkin on saatavilla. Yleensä on. Porvoon sairaalassa kaikki on lähellä, yleensä ripeästi ja lääkäri ehtii mihin tahansa aikaan auttamaan vartissa jos vaikka synnytyksessä sattuisi jotain odottamatonta. Erityisesti kaksikielisen, toimivan sairaalan näivertäminen on anteeksiantamaton perusoikeusloukkaus.

Miksi sitten kaksikielisyys on elämän ja kuoleman kysymys? No kun ei se ambulanssihoitaja pääse sinne tietojärjestelmiin tarkistamaan, mitä snappertunalainen, hiittisläinen tai kråköläinen potilas tarkoittaa puhuessaan blodtryckistä. Jos potilas vaikkapa sattuu muistamaan sairastavansa hemofilia, tälle ei pidä syöttää Marevania, tai jos hän mainitsee olevansa raskaana (gravid), tästäkin seuraa monenlaista huomioon otettavaa. Ja niin edelleen. 

Joka ikisen terveydenhoidossa työskentelevän on osattava tietty perussanasto molemmilla kotimaisilla, ja tätä pitää säännöllisesti kerrata ja testata. Muuten voi käydä niin, että saa väärää hoitoa tai peräti käännytetään kotiin mädäntymään kun ärsyynnytään omasta osaamattomuudesta, siitä, ettei pysty mitenkään säädyllisesti kommunikoimaan sen rantaruotsalaisen kanssa. 

Jos kerran Suomessa pidetään nykyään halveksuttavana elää ruotsin kielellä, näemmä kuoleminen on ainoa asia, jota enää on tarjolla. 

Yle Svenskan jutun hiittisläisestä (kuuluu nykyään Kemiönsaaren kuntaan) potilaasta, jolle hyvä kun ei ovea näytetty, voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Naisenkin oikeus mulkkuuteen

Naisjohtajien määrää on nostettava, ihan tasa-arvonkin nimissä. Eikä vain siksi, sillä naisjohtajien väitetään miesjohtajia paremmin osaavan johtaa ihmisiä, ns. pehmeitä arvoja, kun taas miehet etenisivät enemmän asiat edellä.

Eikö tämä väite ole hirveää paternalistista sovinismia? Kun naisista ylläpidetään käsitystä pehmeiden arvojen kantajina, heidät on helppo marginalisoida sen jälkeen kun heidät on näennäisosallistettu. Ajatellaanpa vain politiikkaa. Kyllä miltei aina ulko- ja valtiovarainministeriöt jätetään miehille, nämä kovat ja ikävät asiat, mutta myös hohdokkaat, kun taas naisille varataan sosiaali- ja terveysasiat ja kulttuuri. Sellaisia mukavia, pehmeitä juttuja. Vaikka ne oikeasti ovatkin kaikkea muuta, eihän maa ole mitään ilman kulttuuriaan, ja sosiaali- ja terveysasiat vievät ainakin kuntatasolla budjetista puoletkin.

On sitäpaitsi kukkupuhetta, että naisjohtajat olisivat jotenkin miehiä parempia johtamaan ihmisiä. Kyllä ylivoimaisestti voittopuolinen osa tuntemistani mulkvisteista, joita on päätynyt esimiehiksi, on ollut naisia. Niin että ei mulkkuuteen tarvita mulkkua. (olkaa rauhassa entiset esimieheni, en hyväksy mulkvisteja Facebook-kavereikseni, ovat sitten olleet esimiessuhteessa minuun tai eivät).

Mulkkuutta on kuitenkin vaikea kiintiöidä. Liike-elämästä en tiedä, mutta ainakin sosiaali- ja terveysaloilla, järjestömaailmassa, kulttuuri- ja koulutusmaailmassa naisia ei voi ainakaan kokemukseni perusteella sanoa aliedustetuksi sukupuoleksi johdossa, ja niinpä heihin mahtuu myöskin mulkvisteja.

Tätä ei tietenkään saisi sanoa, heikommasta astiasta, siis siitä, jonka asemaa pitäisi systemaattisesti pyrkiä parantamaan. Eihän maahanmuuttajakaan saa olla ikävä ihminen. Kirjoitin joitakin vuosia sitten tapauksesta, jossa Norjan yleisradio oli hyllyttänyt näytelmän, jossa esiintyvä Muhammed-niminen roolihahmo oli epäsympaattinen tyyppi. Sitä en tiedä, johtuiko tämä hyllytys näytelmän huonoudesta vai poliittisen korrektiuden vaatimuksesta, Asiat edellä, sanoisi persukin.

Valittakoon esimiehiksi siis pätevimmät, ja pätevyysvaatimuksiin toivottavasti kuuluu myös ihmissuhdetaitoja. Naisellakin on oikeus mulkkuuteen, mutta esimiehellä ei.