Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 7. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Kaikki tässä tuntuu oikealta, vaikkakaan sensaatioita tai pikavoittoja ei tässä haeta mistään. Hitaahkossa Allegretto-osassa tummat jouset eivät koskaan ole olleet näin laulavat.
Gustav Mahler: Sinfonia nro 9. Lontoon Uusi filharmoniaorkesteri, johtaa Otto Klemperer. Kuten Klemp itse luonnehti, hän on Bruno Walterin vastakohta. Hän on (raaka) immoralisti, Walter hellä moralisti. Klempererin käsissä Mahlerin ysi on todella raakaa musiikkia.
Bill Evans: Solar, albumilta Sunday At The Village Vanguard. Minulle Evans on easylisteninginä yleensä musiikka vailla omaa vahvaa profiilia. Joskus kuitenkin kannattaa antaa toisia mahdollisuuksia, ja kolmansia. Solar ja kappaleet siitä eteenpäin ovat todellista understatementia, joissa rummuilla on hallitseva rooli, ja pitkiä toveja kulkee ilman melodia. Jotenkin vain Evans kuitenkin kuljetuttaa musiikkia eteenpäin, vaikka siinä ei ole oikein mitään.
Franz Schubert: Sonaatti nro 21 B-duuri D 960, soittaa Clara Haskil. Schubertin pianomusiikki on jotenkin amorfista elegisyydessään ja pohdiskelevuudessaan. Kesän pianomusiikkikaudella minulle sattui tästä kolme levytystä: Svjatoslav Richter, Annie Fischer ja Clara Haskil. Haskilin soitto on temperamenttisinta, tai ehkä pikemminkin volatiileinta, suorastaan paikka paikoin äkkiväärää. Hän elävöittää sonaatin, tekee siitä mielenkiintoista musiikkia.
Joseph Haydn: Sinfonia nro 22 "Filosofi". Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, johtaa Ernest Ansermet. Vanha ihanne-esitykseni oli kapellimestarittoman Orfeus-kamariorkesterin. Siinä ainoana alun arvoituksellinen, käyskentelevä johdanto kulki riittävän verkkaisesti. Ansermetin versiossa on kuitenkin enemmän tappuraa toisesta osasta alkaen.
Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Tässä ehkä kaikkein suurimmassa Strauss-taltioinnissa, johon vuosien jälkeen palasin, Furtwängler on parhaimmillaan. Hitaat osat ovat taivaallisen laulavia, todella cantabile, ja finaalin huipennuksessa orkesteri onnistuu kuulostamaan pommikonelaivueelta: vasket ampuvat ja sylkevät.
Richard Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat. Näytös II: Mit den Schuhen ward ich fertig schier! Laulajat ja Berliinin filharmonikot, johtaa Rudolf Kempe. Tässä kaikkien aikojen parhaassa oopperalevytyksessä, jossa Wagner soljuu kuin Mozart ja Johann Strauss iloisen ensemblelaulun tahdittamana, on todellista schwungia. Monoäänityksellä ei ole mitään väliä. Tämä tempaisee mukaansa heti alusta asti, ja meininki tiivistyy tässä.
Johann Sebastian Bach: Soolosellosarja no 6 (BWV 1012), 2. osa: Allemande. Soittaa Pablo Casals. Soolosellomusiikin "keksinyt" Casals rouhii ja raapii elämänmakuisesti, välttäen kaikkea sievistelyä. Niinpä hän pääseekin lähemmäs Bachin ikuisuuden substanssia kuin kukaan.
Rolling Stones: As Tears Go by. Yksi rockin kauneimpia balladeita, jonka ensin esitti Mick Jaggerin nuorikko Marianne Faithfull, mutta riipaisevin versio on kuitenkin bändin itsensä.
Edmund Rubbra: Sinfonia no 7, 3. osa: Passacaglia and Fuga: Lento. BBC National Orchestra of Wales, johtaa Richard Hickox. Ehdottomasti paras brittiläinen sinfonikko, joka on kuin Bruckner ja Vaughan Williams yhteenliitettynä mutta tiivistettynä. Jos vitonen on hänen kokonaisuudessaan onnistunein sinfoniansa, tämä on hänen suurin sinfoninen osansa, jossa jouset laulavat vaughanwilliamsmaisella maisemapensselillä, mutta sävyssä on bruckneria. Musiikki etenee vääjäämättömästi, pahaenteisellä poljennolla. 7. ja 8. sinfonian sisältävä levy esittelee Rubbran muutenkin parhaassa valossa. Jos haluaa tutustua itselleen aivan uuteen sinfonikkoon, tästä voi hyvin aloittaa. Nämä ovat aivan hienoja esityksiä, mutta leikittelen silti ajatuksella, mitä Klemperer tai Karajan olisivat tehneet tälle musiikille.
Furtwänglerin esityksen Sinfonia Domesticasta pääsee kuuntelemaan klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti