Voiko ihmistä estää tahattomasti parodioimasta itseään, olemaan irvokas muistutus omista menetetyistä mahdollisuuksistaan, etenkin jos hän on 45-vuotias? Jos kyse on itselle hyvin rakkaasta, vanhasta ystävästä, pitäisikö häntä suojella itseään itsensä nolaamiselta, kun hän ei selkeästikään osaa itse vetää rajaa? Jos hän 60-prosenttisesti ironisoi, niin siinä 40% on valitettavasti totuuden siemen siitä, mitä hän edustaa, ja sekin on liikaa.
Kyllä minä kestän pelleilyn ja typerehdinnän, voi minun Facebookissani häiriköidä, mutta kun en haluaisi mahdollistaa toiselle julkista häpeäpaalua.
Ei kaikista tarvitse tulla sipsikaljavegaaneita tai polyamoristisia ateisteja, mutta on todella surullista antaa foorumi ennen aikojaan Lasse Lehtisen nuoremmaksi parodiaksi tulemiselle. Vaikka tiedän, että suurimman osan kommentien sävystä selittää se, että taas on mennyt ilta pitkäksi, jotain kertoo sekin, että taas on mennyt ilta pitkäksi.
Tällaisia mietin pähkäillessäni, pitäisikö minun poistaa Facebook-kaverilistaltani minulle tärkeä ystävä, jonka kanssa olen kokenut monenlaisia nuoruuden avainkokemuksia. Nämä piirteet, joille nyt annan alustan sosiaalisessa mediassa, olivat toki jo idullaan neljännesvuosisata sitten, mutta nyt jäljellä näyttäisivät ainoastaan olevan ne, ja katkeruus on kasvattanut suvaitsemattomuuden ja ennakkoluuloisuuden idut metsäksi asti.
Sulkisinko hänet sitten, vaikenisin kuoliaaksi siksi että hän tarjoaa minulle peilin, esimerkin vielä itseäni pitemmälle pettymysreaktiona viedystä änkyryydestä, joka on kosto itselle omista karanneista ihanteista ja tavoitteista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti