Juoksijan metsä. Juoksijana otan metsän haltuun kaikkein täyteläisimmin. Hengitystiehyeni avautuvat havupuiden tuoksulle, jalkani taltioivat polkujen pinnat ja pinnanmuutokset ja silmäni puiden lomasta kajastelevan taittuvan valon. Juostessa nämä aistimukset ovat kokonaisvaltaisia niin että näen tuoksuja, tunnen valoja, ja aistin mutkat ja mäet jo etukäteen, tutuilla poluilla. Ruumiini alkaa ikään kuin varautumaan seuraavaan ylämäkeen tai mutkan takaa avautuvaan valoaistimukseen.
Sienestäjän metsä. Muodostan ensin yleiskäsitykseni metsästä: onko metsän tuntu sellainen, että siellä voisivat sienet viihtyä? Jos vastaus on myönteinen, katseeni kohdistuu aluskasvillisuuteen, varvikkoon. Havainnoin olemattomiakin kinttupolkuja, peruskalliosta niitä kohtia joista aluskasvillisuus on puhkikulunut, kiviä, muurahaisten pesiä ja polkuja.
Valokuvaajan metsä. Mennessäni metsään valokuvausmielessä koetan avautua moniaistisesti metsälle, koettaen havainnoida sekä juoksijan että sienestäjän metsää. Lähinnä tätä kokemusta lienen tarpoessani talvisessa metsässä lumikenkien kanssa, mutta juostessani polkujen ulkopuolinen metsä jää minulle pintapuoliseksi. Valokuvaajana poikkean poluilta, koettaen taltioida paitsi juoksijan metsän, jos minulla kyseiseen metsään on juoksusuhde, ja sitten vain havainnoida metsää uusin silmin, koettaen löytää siitä yksityiskohtia joita en normaalisti näe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti