Miksi työttömiä syyllistetään?

Miksi työttömiä syyllistetään työhaluttomiksi ja laiskoksi, vaikka 400 000 työtöntä lienee yhtä hankala tunkea 30 000 työpaikkaan kuin kamelia neulansilmään, eikä laskelmissa ole edes huomioitu sitä, että ne työpaikat menevät yleensä jo töissä oleville?

Taustalla taitaa olla projektiota, jossa omistava luokka projisoi syyllisyydentunnettaan epäonnistuneesta työllistämisestä johonkin muuhun. Ja kehenkäs muuhun kuin työttömiin, jotka ruojat eivät kannakaan mukanaan omia työpaikkojaan vähän niinkuin spitaalinen omaa sänkyään. Tarkoitus taitaa olla myös saada katse kohdistumaan johonkin muuhun kuin siihen, että liikevoitto ei menekään työllistämistä edistäviin investointeihin, vaan esimerkiksi johdon palkkioihin.

Siitä, että katse on tarkoitus kääntää johonkin muuhun kuin omistavan luokan epäonnistumiseen tai puuttuvaan tahtoon työllistämisessä, kertoo ainakin se, että omistavaa luokkaa Suomessa edustavan puolueen mielestä työnteon on aina oltava kannattavaa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että työttömyyden on oltava kannattamattomampaa kuin työnteon. Eikä työnteko ole kannattavaa, omistaminen on, mistä on osoituksena se, että pääomatuloja verotetaan meillä ansiotuloja vähemmän.

Samainen pääoman edustaja sanoo uskovansa yksilöön, painottaen sen vapaita valintoja. Oletuksena toki on, että yksilöt kykenevät tekemään "oikeita" valintoja, tai haluavat. Jos joku vapaasti valitseva yksilö päätyy siihen laskelmaan, että työn tekeminen ei kannatakaan, tällöin vapaan valinnan teoria on pelastettava jollakin. Tässä tapauksessa muuten vapaata yksilönvalintaa painottava Kokoomus, jolle yhteiskunta usein näyttäytyy esteinä yksilönvalinnalle, tarvitseekin yhteiskuntaa. Työnteon on oltava moraalisesti velvoittavaa, vaikkei se olisikaan yksilöllisesti kannattavaa, sillä väärät yksilönvalinnat romuttavat systeemin.

Kaikki ovat siis vapaita valitsemaan, oikein. Jos kuitenkin sattuu sellainen näköharha, että tuleekin väärä valinta, niin sitten pitää kaivaa iso paha mörkö eli yhteiskunta kaapista.

Sain idean kirjoitukseen Li Anderssonin ja Susanna Kosken dialogikirjasta Punavihreä, sinivalkoinen - keskustelukirjeitä (Minerva Kustannus 2014).