Miten minusta tuli minä III: kyynistynyt sosiologi

Minun piti mennä opiskelemaan jotain biologian johdannaista, mutta päädyin sosiologiksi. Opiskeluaikana en uhrannut ajatustakaan sille, mikä minusta tulisi isona. Oletin edelleenkin käyväni sitä pakollista välivaihetta, joka alkoi jo peruskoulussa, jatkuen lukion läpi yliopistoon, joka piti lusia läpi, jotta minusta voisi tulla yliopistoprofessori (edesmennyt Niilo-pappanikin kiusoitteli minua aina tosentiksi ja kantitaatiksi). Kun sitten opintotuki uhkasi loppua, ja jouduin ulkomaailmaan yliopistolta, jonne olin paennut lamaa, sitä suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä avautuvan julkisen sektorin elinikäisten suojatyöpaikkojen taivasta ei enää ollutkaan.

En ole tehnyt elämässäni ainuttakaan valintaa siinä mielessä, että olisin miettinyt niiden hyödyllisyyttä itselleni uramielessä. Olen aina ravistanut yltäni sanat ammatti tai ura vaivautuneena, olen niitä vierastanut itselleni käsittämättöminä ja kiusallisina, ikään kuin likatahroja takissani tai jotain vastenmielisiä poltinmerkkejä. Suhteeni työelämään on ollut hyvin impressionistinen, olen osannut suuntautua lähinnä siihen, että saan maksettua seuraavan kuun vuokrani. Nyt tämä laiminlyönti onkin kostautunut.

Pidän yhteyttä reaalimaailmassa vain pariin entiseen koulukaveriini. Mielestäni se periaate, että lapsia sullotaan viettämään suurin osa hereilläoloaikaansa neljän seinän sisälle toisten lasten kanssa, on jotenkin perverssi, etenkin kun yhdistäviä tekijöitä ei välttämättä löydy muita kuin kohortti ja asuinpaikka. Olen toisaalta skeptinen nykyistäkin suuntausta kohtaan, jossa lapset irrotetaan paikallisyhteisöistään ja kuljetellaan ympäri kaupunkia erikoiskouluihin – oli erikoistumisaiheena sitten suunnistus, kiinan kieli tai skandinaavisuus – tai lastenpsykiatrisen diagnoosin vaatiman erityisen tuen perässä. Aikuiset sentään voivat valita seuransa mieltymystensä perusteella; tosin tämä ei päde työelämässä, vaikka toki joskus työpaikalle voikin valikoitua samanmielisiä ihmisiä, ja tämä samanmielisyys kumpuaa yhteisestä tehtävästä tai alasta.

Olen muistelmissani painottanut lapsuuttani, sillä jo lapsuudessa kylvettiin siemen sille, mikä olen edelleen, ja aikuisuus on paljolti ollut aikuistumisen harjoittelua, pään seinään iskemistä kun ihanteeni ovat yksi kerrallaan säröytyneet, ja lupaukset jääneet lunastamatta ja silmät auenneet.

Kun koulussa pääsin loistamaan, sen sijaan työelämän suuri kuva näyttäytyy minulle pettymysten sarjana: en ole lunastanut kykyjäni. Suurin osa onnistumisen kokemuksistani on tapahtunut oikeastaan missä tahansa muualla, etupäässä kansalaistoiminnassa. Olen pitänyt ystäviäni ja myöhemmin perhettäni aina ensisijaisena työhön nähden, ja voi olla, että seurauksesta on tullut syy.

Viimeiset 10 vuotta oikeastaan kaikki mielekäs tekemiseni on sen seurausta, että kerran kesällä 2005 lenkilläni Keskuspuistossa törmäsin puuhun kiinnitettyyn lappuun, jossa sanottiin, että alueelle suunniteltiin asuinalueen kaavoittamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, menin infotilaisuuteen, laitoin listan kiertämään, listasta tuli kansalaisliike, se poiki liittymisen Vihreisiin, viimeisen 10 vuoden mielekkäimmän työpaikan ja keskenjääneen väitöskirjan.

Kriittinen suhtautuminen tietoon menetteli vielä yliopistossa, mutta työelämässä kyseenalaistaja joutuu vaikeuksiin. Vaadin auktoriteetin voivan perustella auktoriteettinsa lähteen: auktoriteettiasema on tilannekohtainen, tiettyyn rooliin tai tehtävään sidottu, ja se on voitava perustella ylivertaisella osaamisella tai tiedoilla. Kuvaavaa on, että kun nykyisessä työssäni lastenpsykiatrian tekstinkäsittelijänä olen saanut ohjeistuksen pitäytyä tiukasti kirjoittamaan vain sen, jonka kuulen lääkärin sanelevan, kyseenalaistan senkin, mitä sitten on se, minkä kuulen: millainen skeema minun on valittava, mistä genrestä on kyse, onko tällä genrellä mitään konventioita, millä perusteella minun pitää olettaa jotain mutta jättää jotain olematta ja suhtaudunko tehtävään kuten haastattelujen litterointiin vai oikolukemiseen.

Minulla on kaikkeen tekemiseeni ja oikeastaan elämäänkin kahtalainen ote: tutkijan ja aktivistin. Usein nämä roolit sekoittuvat tai ainakin limittyvät. Olen oman ja toisten elämän osallistuva havainnoitsija.

Elämäni on jatkuvaa garfinkelläistä häirintäkoetta. Jos havaintokokemus ja oma näkemykseni asioiden mielestäni oikeasta tolasta ovat ristiriidassa, sen pahempi havaintokokemukselle. Olen jälkikäteisesti ymmärtänyt maalanneeni itseni usein työsuhteissani nurkkaan, helpottaakseni erotyötäni ja vastaisia valintojani, muuten kun en osaa valita, mihin keskittyisin työnhaussa niin että siltojen polttaminen ainakin vähentää vaihtoehtoja. Olen aiemmin yrittänyt uskotella itselleni ja toisillekin työnhauissa, että olen juuri sillä tavalla kaikkien kanssa toimeen tuleva verkostoituja kuin pitääkin, mutta vanhemmiten joko käsitykseni itsestäni on kärjistynyt, tai sitten kärjistynyt olen minä.

Nykyisessä työssäni ilmenevien ristiriitojen takia vaadin laajoja työkykytutkimuksia, jotta minun ja työni yhteensopivuudesta spekulointi voitaisiin lopettaa, ja tietoa olen aina arvostanut, arvelut jättänyt sikseen (niin että kun koulun matematiikantunnillakin pyydettiin arvioimaan, mitä on 81 toiseen potenssiin, ilmoitin, että se on noin 6561).

Vielä tätä kirjoitettaessa on epäselvää, voiko monia toimintaani selittävän maailmankuvani erityispiirteitä selittää lätkäisemällä päälleni Asperger-liimalappu, vai onko kyse ”vain” haastavasta persoonallisuudesta, eli oman maailmankuvani ja odotuksieni kriisiytymisestä työelämän todellisuuden kanssa. Kaikesta huolimatta koen olevani oikea mies kroonisesti väärässä paikassa, enkä väärä mies oikeassa paikassa. Minun on nykyisin hyvin vaikea tehdä mitään sellaista, jota en koe mielekkääksi, ja tämä työelämän uusien, mielekkäiden avauksien etsiminen on minut tuonut nyt opiskelemaan kasvatustieteitä.