Tämän väistöliikkeen olen tehnyt mukavuussyistä: suurin osa modernista musiikista, Mahleria. Straussia ja Sibeliusta uudempi oikeastaan Sostakovitsia lukuunottamatta on minulle siksi verran vaikeaa, että mieluummin pysyttelen mukavuusalueellani.
Tosin oli Beethovenkin modernia joskus, ja minulle vielä 30 vuotta sitten. Viimeiseen yli 20 vuoteen uudet, riemastuttavat, elämääni toden teolla rikastuttavat musiikilliset tuttavuudet voi laskea yhden käden sormilla, ja tämä epäily musiikin kuolemasta elävänä taidemuotona on aika ajoin saanut minut niin epätoivoisiin tekoihin, että olen kuunnellut jopa jatsia tai yrittänyt löytää jotain itselleni uutta vanhojen kasarisuosikkieni liepeiltä.
Joskin varsin harva nykymusiikki on sellaista, että sitä haluaa kuulla uudestaan, sama pätenee vaikka Mozartin aikaan. Perspektiivivirhe aiheutuu siitä, että nykymusiikista otokseni on häviävän pieni verrattuna wieniläisklassismiin tai romantiikkaan. Minulle riittää yksi kerta Hassea, Dittersdorfia tai Schmittiä, ja kuuntelen mieluummin sen tuhannennen ensimmäisen kerran Bachia, Mozartia ja Bruckneria. Ja siksi edellämainittuja ei soitetakaan. Useimmiten säveltäjän unohtamisella tai muistamisella on syynsä. Toki se yksikin kerta kannattaa ottaa riski: ilman riskejä en olisi koskaan tutustunut Edmund Rubbraan tai Vagn Holmboehen.
Levykokoelmani kuvastaa ei-ammatillista musikaalista dieettiäni: sieltä löytyy toistakymmentä versiota Beethovenin sinfonioista, mutta ei yhtään äskettäin edesmennyttä Pierre Boulezia, Stockhausenia, Beriota, Lindbergiä, Saariahoa tai edes Kevätuhria. Silvestrov, Salmenhaara, Lutoslawski ja Salonen sentään löytyvät.
Jos suhteeni musiikinkuunteluun on konservatiivinen äänilevyjen keräilyllä mitattuna, konserteissa sen sijaan kuuntelen mielelläni modernia, peräti nykymusiikkia ja käyn kantaesityksissä. Jos haluan kuulla Beethovenia, valitsen Kempen, Klempererin, Toscaninin, Szellin, Furtwänglerin, isä-Kleiberin ja Norringtonin väliltä.
Tämän teen muunakin kuin sosiologisena kenttäkokeena: konserttona yleisölle, jonka reaktioita on aina kiintoisaa seurata hämmennyksen äärellä, sitä, miten tarve olla menettämättä kasvoja moukkana voittaa nykymusiikin käsittämättömyyden aiheuttaman hämmennyksen tunteen, epämukavuudenkin.
Nykymusiikkia kuunnellessa ei nimittäin tiedä, mitä tapahtuu. Tämä kahdestakin syystä: se ei ole ennalta tuttua, ja se ei etene tonaalisessä mielessä loogisesti.
Kävin eilen kuuntelemassa tunnetun, minullekin hieman ennalta tutun nykysäveltäjä John Adamsin musiikkia kahden teoksen verran. Draivia löytyi ensimmäisestä alkusoittonumerosta Short ride in a fast machine, ja moderniksi musiikiksi Adamsin Sheherazadesta löytyi paikka paikoin kauneuttakin, ja taatusti minulle uusia sonoriteetteja. Solisti Leila Josefowitzille hänelle omistettu musiikki oli niin totta, että minäkin miltei uskoin siihen.
Kuitenkin, kaikesta edelläsanotusta huolimatta, konsertin jälkiosassa kuultu Sostakovitsin viides sinfonia oli suurta musiikkia, ja resonoi ensimmäisestä tummien jousten avauksesta alkaen, joka leikkaa kuin lihaveitsi. Ja jo ensiavaus antoi aavistella, että nyt oli tulossa rutiinin yläpuolelle nouseva hetki. Hannu Lintu ylitti itsensä Sostakovits-tulkkina, ja oli paljon parempi, dramaattisempi, tummempi ja piti teoksen paremmin koossa kuin esimerkiksi Sostakovitsin hyvin tuntenut Rostropovits.
Kiitos vielä Hannu Linnulle ja Leila Josefowitzille, yhdessä ja erikseen näin jälkikäteisesti! Valitettavasti en ehtinyt antamaan niitä suosionosoituksia, joita konsertti olisi ansainnut, kun luulin ehtiväni Porvoon-bussiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti