Miten minusta tuli minä II: ihmelapsesta hikariksi

Muistan ensimmäisen koulupäiväni kuin eilisen. Ensin en löytänyt luokkaani – koulupäivää seurannut Helsingin Sanomat raportoi, että eksynyt pikkupoika olisi sulattanut Idi Amininkin sydämen - mutta jo heti ensimmäisenä päivänä opin koululaisen perustaidot, ruokailutapoja lukuunottamatta. Viittasin ja kävin kysymässä koko luokan kuullen kotitaloni A-rapussa asuneelta Minnalta ”vieläkö sä oot yhtä ilkee ku ennen”?

Tiedollisesti pärjäsin koulussa niin hyvin, että olisin turhautunut, ellei tarkkanäköinen opettaja olisi antanut minulle tehtäväksi kuudennen luokan matematiikankokeita. Toinen varaventtiilini oli puheopettaja, jonka kanssa käytyjen tapaamisten piilo-opetussuunnitelmana olivat paleontologiset ja egyptologiset keskustelumme. 

Opettajani yritti rohkaista minua sosiaalisesti hienovaraisesti pakottamalla minua mukavuusalueeni – kuten Sarasvuon muotitermi kuuluu – ulkopuolelle, esimerkiksi esiintymään koulunäytelmiin ja tv-sarjan koekuvauksiin, vaikka en kokenut näihin mitään kutsumusta. Mitään traumaa näistä kokemuksista ei kuitenkaan jäänyt, ja kukaties minun on myöhemmin ollut helpompi ottaa puhemiehen rooli kaikenkarvaisessa aktivismissa näiden kokemusten rohkaisemana.

Niin, siitä kiusaamisesta. Totuin siihen ja enimmäkseen osasin elää sen kanssa. Tiesin, että kiusaajani edustivat toisia, ja toiset olivat yleensä väärässä ja minä oikeassa. Osasin antaa sanallisesti takaisin, ja myöhemmin pelkkä isokokoisuuteni riitti saamaan kiusaajat järjestykseen. Äitini koetin pitää kiusaamisten ulkopuolella, hänellä oli enemmän kuin kotitarpeiksi omia vaikeuksiaan heikon terveytensä kanssa, taistellessa satunnaisten hanttihommien, työllistämiskurssien, työttömyysjaksojen ja eläkehakemuksien kanssa.

Vaihdoin kolmannelle luokalle kaupunginosaa ja –koulua, ja ensimmäisen syksyn ajan yritin pitää yhteyttä vanhoihin kavereihini, mikä oli puhelittomassa kotitaloudessa haasteellista, lastenpsykiatrisen eufemismin mukaisesti. Opinkin sitten kulkemaan itsenäisesti bussilla Kannelmäestä Erottajalle.

Uudessa koulussani vallitsivat viidakon lait. Olin siellä kuin huutomerkki, pikku-Einstein, ja huomasin pian, että jouduin opettelemaan itseni puolustamista. Ensimmäisen syksyn ajan olin vapaata riistaa ennen kuin ymmärsin olevani fyysisesti varsin suurikokoinen. Sitä en ymmärtänyt – enkä ymmärrä vieläkään – että miten oli mahdollista olla saman pojan kanssa kaveri koulun ulkopuolella, mutta koulussa tämän kiusaama, ja koulumatkatkin luettiin tässä katsannossa kouluun. Kavereita olen kuitenkin aina saanut varsin helposti.

En ole koskaan piitannut siitä, mikä on milloinkin muodikasta. Olen aina tuntenut itseni luokan mittakaavassa ulkopuoliseksi: en pystynyt osallistumaan suosittuja tv-ohjelmia käsitteleviin keskusteluihin (en pysty vieläkään; meillä ei muutamaan vuoteen ollut televisiota, tuskin muutoinkaan olisin katsonut), ja yläasteella muistan ihmetelleeni, että mihin ihmeen Byggalle niitä lippuja taas myydään. Olin kantelupukin maineessa: kantelin sekä kiusatuksi tulemisesta että nähdessäni toisten rikkovan sääntöjä. Varsinaisia järjestysongelmia en koulussa aiheuttanut, mutta sen sijaan harmaita hiuksia opettajille, jotka eivät olleet varustautuneet näsärikkiviisaaseen oppilaaseen, joka oli usein maantiedon ja biologian oppikirjoja paremmin ajan tasalla eläinpopulaatioista ja asukasluvuista.

Selviydyin koulunkäynnistä puolihuolimattomasti toisella kädellä yläasteelle saakka yleisen lukeneisuuteni ansiosta, sillä kognitiivisesti kouluopetus ei tuonut minulle juuri mitään uutta, ja lopustakin selvisin retoriikalla. Koulun oppimäärä sisältyi vapaa-aikanani lukemaan, joka ylittikin sen moninkertaisesti. Kerran sitten kahdeksannella luokalla ruotsintunnilla pidettiin sanakoe, johon valmistautumattomana jätin kahdeksan kohtaa tyhjäksi, kysymykseen ”vanha” vastasin ”åld” ja jääkaappi oli ”en kylkap”. 

Minulle tämä elämäni ensimmäinen nelonen toimi herättäjänä. Päätin sitten lukea seuraavaan ruotsinkokeeseen, mistä sainkin kympin. Tämän yhden sanakoeherätyksen ansiosta koko asenteeni koulunkäyntiin muuttui, ja keskiarvoni nousi kasin pinnasta yhdeksään ja puoleen. Minusta tuli hikari muutoinkin kuin kateellisten, koulussa menestymättömien silmissä. Ylioppilaaksi kirjoitin sitten yhtenä koulumme viiden ällän ylioppilaista.

En uskaltanut lähteä abiluokalle vaihto-oppilaaksi Saksaan, vaikka paikallinen Lions Club olisi tätä minulle tarjonnut. Tämä jäi hieman kaivertamaan mieltäni, vaikka olenkin jo lapsesta asti ymmärtänyt, että asioita ei kannata katua, sillä mitään tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä tekemätöntä tehdyksi. Muistan kaksi isältäni saamaa kasvatusohjetta, joista toinen oli, että minun pitäisi hankkia ulospäinsuuntautunut tyttöystävä, joka veisi minua ulkomaailmaan.

Hoidin ulkosuhteeni sitten lopulta ihan itse. Ilmoittauduin lukion tokalla tanssikurssille suuresti odottamieni vanhojen tanssien alla – odottihan siellä pääpalkinto, pitkäaikainen pakkomielteenomainen yksipuolinen ihastukseni Heidi, jonka olin itselleni harvinaisella määrätietoisuudella junaillut daamikseni – ja abiluokan kesällä yhdelle ja joulutauolla toiselle ruotsin kielen abikurssille. Nämä abikurssit olivat minulle ensimmäinen kerta poissa äidin helmoista, jos ei lasketa muutamia öitä serkuillani, ja havaitsin, että omat siipeni kantavat. 

Liityin vielä Kokoomusnuoriinkin, jotka sitten jätin pian sosiologian opintojeni aloittamisen jälkeen, huomattuani olevani väärässä porukassa, joka ei kyennyt suhtautumaan siihen, että en voinutkaan noin vain lähteä Itävaltaan laskettelemaan isäni BMW:llä, jota ei ollut, ja tämä oli koko kokoomusepisodini aatteellisinta antia.